Hei hei vanhat lelut ja leikkipaikat! TOIPUMINEN ON LUOPUMISTA ja LAPSEKSI KASVAMISTA

Jaa kaverilleTilaa Seura
© pexels.com

Toipuminen vaatii kevyesti kerrottuna sen, että elämästä tarvii muuttaa ainoastaan KAIKKI. Tai no, se on ainakin hyvä alku.

Olen useamman suusta kuullut, kuinka helkkarin kova mimmi olin, kun hakeuduin vapaaehtoisesti hoitoon. Se kuulostaa korvaani kummalliselta. Totta on se, ettei minua raahattu väen, valloin ja vastusteluistani huolimatta mihinkään, vaan ihan omin tikkujaloin ylitin A-klinikan kynnyksen ja menin rukoilemaan apua.

Mutta se, että olisin ”vapaaehtoisesti” tuohon ryhtynyt, on vale. Tai ainakin vääristymä.

Kuten olen kertonut, koitin ihan viimeiseen asti KAIKKI MAHDOLLISET KEINOT palauttaa juomiseni ”normaaliksi”. Käänsin jokaisen kiven ja kannon, sanoin sata kertaa lupaan sekä vannon, söin antabusta, ostin salikortteja, keitin kaurapuuroa, vaihdoin miestä, ostin koiria, muutin maisemaa, duuneja, olin psykiatrisella, kävin terapiassa ja vaikka mitä.

Räpiköin vastavirrassa niin kauan, että voimani alkoivat ehtyä. Pullo pysyi silti kädessä.

Sitten saavutin tilan missä tuumasin, että ammun itseäni mielummin ak-neliseiskalla päähän, kuin elän enää tätä elämää. Ennen kuin etsin rynnäkkökivääriä (mikä olisi ollut muka tyylikkäin loppu kaikelle) päätin kuitenkin katsoa sen viimeisen kortin. Raittiuden. Siitä oli ”vapaaehtoisuus” kaukana. Vaihtoehtoja ei enää ollut. Lähdin hoitoon.

Tämä on ensimmäinen asia elämässäni, minkä olen koskaan ottanut millintarkasti ja tosissaan.

Päätin tehdä kaikkeni, että onnistuisin, vaikka se vaatisi sitten itsensä nurkkaan maalaamista. Olisin syönyt vaikka hatullisen paskaa aamuisin, jos niin olisi pyydetty. Mä muutin kaiken ja vähempään en tyytynyt. Vähempi ei olisi riittänyt.

Jätin työni, mieheni, kotini, pubini, kaverini, kampaukseni ja kaikki siihen asti oppimani. Tyhjensin muistikorttini ja koitin kasvaa takaisin lapseksi. Vaihdoin lenkkireittiä ja söin eri ruokia. Kävin eri kaupassa ja katselin eri telkkaohjelmia. En sytytellyt kynttilöitä tai tehnyt kanapastaa. Nekin muistuttivat liikaa rieslingistä. Ostin uudet vaatteet ja vaihdoin jopa hajuveteni. Tuoksut toivat minulle vaarallisia tunnemuistoja.

Jätin myös salilla peilailun ja aloin juosta. Radiokin pysyi kiinni, ettei vaan Juha Tapio olisi huutanut ohikiitavää ja saanut mua tanssahtelemaan. Musiikilla oli tapana saatella mut siihen lähtöaulatunnelmaan mikä edelsi aina juomista. Se oli melkein yhtä humalluttavaa kuin itse juominen.

Ympäröin itseni vertaisillani, enkä mennyt lähellekään paikkoja missä on päihteitä. Kuppiloiden sijaan kävin kirjastossa, baaritiskien tilalle löysin heimoneuvoston, ravintolatyön vaihdoin päihdealanopintoihin, juovat kaverit vaihtuivat muihin toipuviin. Festareiden sijaan kävin toisenlaisissa tapahtumissa ja somettamisen sijaan kirjoitin. Jopa reisisaapikkaat vaihtuvat nastakenkiin. Piti muuttaa ihan kaikki.

Tein myös retkahduksenestosuunnitelman. Sillä nimellä sitä kutsuin. Se oli koneelle järkipäissäni kirjoitettu lista, jonka kaivoin esille aina kun se seitsemäs aalto alkoi huuhtoa ylitseni. Silloin nimittäin, kun kossupatteri humisi korvissa, en voinut kuin pitää kiinni tuolistani ja rukoilla. Pahimpina hetkinä en pystynyt mihinkään järjelliseen ajatteluun. Silloin otin sen listan esille ja aloin autopilotti päällä toteuttamaan sitä kohta kohdalta. Usein pohdinkin, että jos tämä jano ei ole hellittänyt kaikkien näiden toimenpiteiden jälkeen, lähden juomaan. Kohtia oli kaiketi 50. Usein pääsin kohtaan kolme, kun olo oli jo helpompi.

Toisinaan hoin kuin hukkuva mantraa ”tämäkin menee ohi tämäkin menee ohi” tai muistutin ääneen itselleni, ettei tunteisiin kuole ja raittiuteen ei sekoa. Siltä se nimittäin välillä tuntui, sekoamiselta! Jos taas itsesääli alkoi kiertymään kuristavaksi otteeksi kurkulleni, toruin itseäni ja kerroin, ettei sun tarvi olla yksin. Ylös, ulos ja kaltaistesi pariin, mars! Itsekseen saa ja pitää olla, mutta yksin ei.

Kävin siis heimoneuvostossa harva se ilta, puhuin pitkiä puheluita toisten toipuvien kanssa, palkitsin itseni fazerinalla ja tuijotin nonstoppina Solsidania. Luin naistenlehtiä ja kahmin pantterikarkkeja. Kirjoitin, itkin, huusin ja raivosin. Ravasin A-klinikalla juttelemassa (kiitos vaan maailman paras M) ja koitin liikkua säännöllisesti. Pieni hiki päivässä piti mielihalut kurissa.

Olin saamarin etuoikeutetussa asemassa, etten joutunut palaamaan töihin, vaan sain keskittyä kokonaan toipumiseen. Löysin uusia ihania ihmisiä ja sain hiljalleen vanhoja ystäviä takaisin. Ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jopa koirani alkoi kuunnella minua. Ainakin nakki kädessä.

Elämäni alkoi todella muuttumaan. Minä muutuin. Oliko tämä helppoa? No ei helvetissä! Ei kukaan minulle niin luvannutkaan. Joku sanoikin, ettei tämä ole kusihousujen hommaa… Voin nyökyttää. Tämä vuosi on ollut todellista epämukavuusalueella elämistä, mutta siihen tottuu. Se kasvattaa. Ja sitten kun tämä alkaa muuttua mukavuusalueeksi, olen toivon mukaan valmis haastamaan itseäni lisää…

Vanha heimoneuvostolainen lause sanoo, että nopeasti ei tapahdu kuin juomaan lähteminen. Se on mielestäni lannistava ja jokseenkin harhaanjohtava aate. Mun elämäni muuttui aivan erilaiseksi ja ihan helkkarin nopeasti, kun aloin TOIMIMAAN. Pelkkä kaunopuheisuus ja kivat ajatukset eivät vie pitkälle. Toiminta on taikasana.

Toki pitää muistaa, että vaikka sosiaalisesti ja fyysisesti elämä korjaantui osaltani nopeastikin, on se psyykkinen ja henkinen puoli huomattavasti hitaampaa. Sekaisesta seinäkellosta ei muututa tyyneksi ruusutapetiksi ihan yhdessä yössä. Josko koskaan. Niitä seitsemänsiä aaltoja tulee edelleen ja varmaan aina, joskin laimeammin ja lyhytkestoisemmin.

Tänään asun lähiössä korkotukiasunnossa opiskelijana ja kroonisena persaukisena. Mulla ei ole varaa tehdä juurikaan mitään, mutta voita saan leipäni päälle. Ajan nelijalkaisella navetalla ja pukeuden takkiin, missä ei ole nappeja. Mauritiuksen sijaan makaan apparalla ja Vepsäläisen sijaan tyydyn ihan Ikeaan. Käytettynä. Ja arvatkaa mitä, voin paremmin kuin koskaan. Ei mun mieltäni ole muinoin parantanut range roverit, kattohuoneistot, vuittonit eikä Kustavin huvilat. Nekin on koitettu (kiitosta vaan exälleni).

Raittius tämän tyytyväisyyden on aikaan saanut.

Tulee varmasti päivä, jolloin voin ajaa turvallisemmalla maasturilla ja asua siten, että mahdollisuus intohimolleni -koirille- aukeaa uudella tavalla. Saan ehkä tuon boerboelin seuraksi sen haaveideni presan (terkkuja vaan Sobresalirin kenneliin), työn (missä pääsen toteuttamaan itseäni) ja ehkä joskus vielä miehenkin (ja tällä kertaa ihan vain yhden). Mutta mikään edellä mainituista ei tule täyttämään tyhjyyttäni.

Mä en ole enää tyhjä. Mä olen ihan fine. Näinkin.

Elämä kantaa. Uskotteko?

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

 

X