Ihanakamala 2019 opetti, että banaaninkuoret päässäkin voi nauraa

Jaa kaverilleTilaa Seura

2019. Mitä helvettiä se oli?
Oli mitä oli, niin helvetin hyvä, että se on nyt ohi.

 

Kyllä mä kuulkaa poijjaat sanon, että jos ekoina raittiina viikkoina olisin tiennyt kuinka lujaa elämä voikaan selvään päähän käydä, niin kesken olisi jäänyt koko leikki.
Onneksi en tiennyt.

Luulin, että korkki kiinni niks naks ja muutun jonkun mediatalon sisällötuottajaks! Saan kaiken mistä olen haaveillut sekä terveen pään. Tosta noin vaan.

Uskoin itseeni ja elämääni niin paljon, että luulin oppivani vaikka lentämään kun vain pysyisin selvänä. Noh. Väärin meni. Nöyrä totuus on se, että tässähän mä opettelen ensin vasta elämään… Ja tämän kaiken vuosi 2019 tuli mulle kertomaan…

 

Kellareissa…

Pakko palata ajassa taaksepäin hetkeksi. Sinne alkuun missä elämän ainoa akateeminen loppututkinto oli se, kun selvisi yhden päivän raittiina eteenpäin. Ja hitto miten se tuntui vaikealta. Mutta samalla hyvältä.

Muistan eräänkin kerran, kun 8 viikkoisena untuvikkona ulvoin eräässä keltaisessa kellarissa surkeaa ihmiskohtaloani. Lähinnä sitä, miten kamalaa elämä on ilman viinaa.

– Te ette tajua! (Kyllä. Sanoin noin sata vuotta raittiina olleille ihmisille, ettei ne tajua.) Tämä on saatanasta! Mulla on niiiiiiin yksinäistä ja tylsää, että tuntuu kuin olisin kuollut. Ihmiset kävelee mun läpi kaupungilla! Kukaan ei soita, enkä voi nähdä ketään kun kaikki vaan dokaa. Olen joko kirjastossa, terveyskeskuksessa tai täällä kellarissa! Muuten istun kotona. Mun 78-vuotialla mammallakin on villimpi elämä kun mulla! Sillä on kaikenmaailman saattohoitokotien kevättanssiaisia, pappakavereita ja avantouintikisoja. Mullon saatana Sinuhe Egyptiläinen ja kuiva korppu, ja mä oon vasta 34 vee!

Sata vuotta raittiina olleet papat kuuntelivat hiljaa ja hymyilivät. Niiden olisi tehnyt mieli sanoa, että vaikeammaksi vaan muuttuu, muttei ne sanoneet. Ei sellaisia salaisuuksia kerrota tulokkaalle. Vähän kuten ei väsymystä valittavalle, esikoistaan odottavalle äidillekään kerrota, että edessä miinakenttä. Niillekin vain hymyillään ja hiljaa mietitään että ”odotappa vaan…”

Tai itseasiassa yksi vanhempi herrasmies kyllä sanoi jotain. Hän otti minua kokouksen jälkeen kädestä kiinni ja katsoi silmiin.

– Mikä sut muuten saa kuvittelemaan, että tämän pitäisi olla sinulle jotenkin helpompaa kuin mitä se on ollut meille muillekaan?

Hiljennyin. Vaikka viesti oli vahva, ehkä vähän veemäinenkin, niin sen esittämistapa oli kuitenkin lempeä. Otin sen vastaan. Mikä minut todella sai kuvittelemaan, että mulla olisi oikeus päästä helpommalla? Ajattelinko, että maailma on mulle jotain velkaa..?

Tämä jäi mieleeni ja muistui taas miettiessäni kulunutta vuotta.
Sen sijaan, että itken miksi mulle aina käy näin voisin kysyä: miksi minulle ei voisi käydä näin? Miksi minulla pitäisi olla helpompaa kuin muilla?
Ei hitto miksikään!

2019

Juomahimot on ihan eskarilaisten leikkejä näihin tänä vuonna vastaantulleisiin suonsilmiin. Sillon kun oli vain jano, oli kuitenkin vain jano. Yksinkertaista. Yksinkertaisena se tulisi pitääkin, mutta tämäkin sääntö unohtui…melkolailla samaa tahtia sen janon kanssa.

Juomahimo hellitti joskus kuuden kuukauden kohdilla. Sitä tuulimyllyä vastaan ei ole sen jälkeen tarvinnut taistella. Sitten tuli elämä. Ja elämä vain oli. Se oli hyvää, yksinkertaista, tasapainoista, tylsää… Rytmitettyä ja hiton turvallista.

Ja tässä tämä paradoksi piileekin. Alkoholismi on paradoksaalista.
Kun asiat ovat hyvin, mun on ehdoin tahdoin alettava muuttamaan niitä. Aina. Ei toki tarkoituksellisesti huonoksi, mutta usein ne kuitenkin päättyy huonosti.
Minussa on joku tekovika tämän suhteen.

Olen siis ihminen, jonka hyvinvoinnin edellytys on ehdottomasti tylsä perusturvallisuus, arki, rytmit ja rutiinit. Oon tainnut aiemminkin kertoa, miten rakastan sairaaloita, sisäoppilaitoksia, armeijaa ja varmaan olisin aika hyvä mimmi myös lusimaan.
Kun kaikki tapahtuu samalla kellonlyömällä ja joku muu on päättänyt päiväohjelman, voin niin hyvin että kehrään.
MUTTA! Samaan aikaan en siedä tylsyyttä enkä auktoriteetteja. Ja heti kun saan (vaadin) vapauksia, alan säätämään.

Olen ihminen, joka on tottunut elämään eräänlainen kaaoskerroin kaakossa, enkä näköjään vaan kykene kehräävään elämään. Tykkään syödä elämää niin tulisesti, että suussa polttaa. Siinä on puolensa. Mutta sillä on myös hintansa.

Muniani myöten sonnassa

Tokana raittiina vuonna tämä oma tahto otti ohjat ja alkoi viemään… Omaa tahtoa seuraaminen on ryssänrulettia minulle. Tiesin tämän. Silti tein.

Tarina on lyhyt, kipeä, typerä, turha ja täysin ennalta-arvattava. Minä en uskonut totuutta. Minä kun niin kovasti HALUSIN.
Halusin oman Peppi Pitkätossu-maailmani. Hinnalla millä hyvänsä.
Ja se kun alkoholisti alkaa haluta jotain, niin melko varmasti edessä on katastrofi.

Muttei sitä voi estää. Siihen mikään järkipuhe auta. Ei, vaikka se järkipuhe tulisi omastatunnosta, koska se omatuntokin on puhuttu ympäri sekunnissa.
Siinä me juopot ollaan taitavia. Itsepetos on meillä tehdasasetuksissa.

Loppuvuosi menikin sitten läheisriippuen, surussa roikkuen, vihaten, huutaen, muttei vieläkään itkien. Yhtään kyyneltä en ole osannut edelleenkään asian vuoksi vuodattaa.
Ehkä tämä ei ollutkaan kyynelten arvoista. Kuitenkaan.

Kaiken kaikkiaan: unelmana alkanut vuosi päättyi pettymysten ja paskapuheiden täyttämälle tunkiolle, jonne toviksi upposin muniani myöten. Makasin jossain pimeydessä kolme kuukautta kuulematta, näkemättä, puhumatta ja hengittämättä. Koko syksyn saastassa. Erittäin vaarallisessa tilassa.

Mutta ilokseni voin sanoa, että tällä viikolla vihdoin nousin. Nyt olen taas täällä!
Terve vaan! Maanpinnalla ja pystyn hengittämään. Vähän on sellainen jätteiden tahrima olo ja varmaan vieläkin roikkuu banaaninkuoret päästä, mutta nyt mä jo nauran. Eilen nauroin paljonkin. Puhuin. Halasin. Ja vähän rakastinkin.

Joskus virheet on tarkoitettu tehtäviksi. Se on elämää ja mä olen pysynyt sen elämän kyydissä lujempaakin ajettaessa. Onneksi olen juoppo ja siksi aika monessa murheessa mankeloitu. Ja siitä samasta syystä mulla on elämässäni miljoona ellinooraa pitämässä sytkäriä, kun tulee pimeää. <3

Vuosikymmenen viimeinen päivä on hyvä päättää näihin oivalluksiin. Tähän kiitollisuuteen. Siihen ymmärrykseen, etten ole yksin. Ja että mä selviän.
Ja että ehkä mä opin myös lentämään… Mutta ihan ekana mun on opittava elämään.

 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2020! 

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

 

 

 

X