Irti tupakasta!

Jaa kaverilleTilaa Seura

 

”Sillä samalla rahalla, millä savutan itseäni sairaaksi päivittäin, ajaisin aika hienolla autolla…”, pohdin potkiessani nelijalkaisen navettani renkaita  taannoin. Se oli piste iin ja kenkä tumpin päälle. Viimeistä kertaa.

 

Hullua kyllä, poltin juovana aika murto-osan siitä, mitä nyt raittiina. Useimmiten mulla oli niin saamarin huono olo juomisesta, etten kyennyt oksentamatta polttamaan. Myös rytmihäiriöt ja epämääräiset sydänoireet pahenivat aina poltettuani, joten saatoin olla useita päiviä viikosta savuton. 

Raittiuden myötä addiktio alkoi selkeästi siirtymään savukkeiden puolelle, ja viime talvesta asti olen polttanut niitä yli askin päivässä. Keskimääräisesti tuhonnut terveyttäni kolmellasadalla eurolla kuukaudessa. Jos sen summan lisäisi nykyisen auton lyhennyserään kuussa, niin ajelisin aika kivalla mersulla…

Töissä huomasin yhdeltä istumalta vetäväni kahta, jopa kolmea, tupakkaa putkeen. Ostin askeja alvariinsa ja silti mulla oli koko ajan röökit loppu. Tupakka maistui metalliselta päänsäryltä, enkä saanut siitä enää mitään irti. Paitsi haitat. 

Mitä enemmän poltin, sitä vähemmän siitä ”voitin”. Ihan kuin loppuaikoina viinankin kanssa. Nousuhumala hävisi, sain vain krapulan. Savu ei enää edes tuntunut miltään sukeltaessaan mun ahtaaksi käyneisiin keuhkoihin ja jokaisen tupakan jälkeen olisi tehnyt mieli vetää tirsat. Väsymys, uupumus ja nuutumus oli alati läsnä, enkä enää haistanut mitään. Se oli kamalinta.

Jokainen, joka mut tuntee, tietää millainen nuuhkija olen. Elän nenälläni ja haistelen kaikkea mihin kosken. Kaupassa ostaessani  mitä vaan, leipää tai löylykauhaa, mun on ensin nuuskittava sitä. Entinen supertarkka hajuaistini oli kateissa, enkä enää huomannut, vaikka Pentti olisi paskonut matolle. Nenäni oli polyyppeja ja tervaa täynnä.

Jos nyt jotain positiivista tuosta hajuaistittomuudesta on sanottava, niin se piilee painonhallinnassa. Kun ei kerta haista-maista mitään, on ihan sama syökö riisiä vai ranskalaisia.  Eikä tule ahmittua mitään vain maun vuoksi, kaikki kun maistuu suolaiselta ja semimärältä styroksilta. Tässä jollekin dieettitohtorille vinkki. Painonsa kanssa kamppaileville vaan tulpat nokkaan, niin alkaa mättö maittaan huomattavasti vähemmän. Sillon todella syö vain sen, minkä tarvitsee.

 

Ei tarvi olla polttamatta kuin tänään

Kolme viikkoa sitten tiistaina olin vihdoin valmis. Vajaa puolen vuoden esiharkintavaihe tuli päätökseensä ja mä vedin vikan röökin. Aamulla sitten päätin, että tänään en polta. Siitä se lähti. Siniseen ällämmäaskiin jäi yhdeksän surullista pötköä kuivumaan ja mä tungin ekan purkan suuhuni.

Eka päivä

oli vaikea. Jokainen puhelimenpirinä tai koiranvikinä osui suoraan johonkin raivohermoon ja sai röökinpirun sisälläni riehumaan raivokkaasti.  Kävin salilla ja juoksemassa vaimentamassa sen vihaa ja selvisin savuttomana. Päivä kerrallaan.

Toinen päivä

olikin jo paljon helpompi. Mietoa alakuloa ja tyhjyydentunnetta, muttei mitään suurempaa. Täytin päivän juoksemalla ympyrää ja rimpuilemalla salilla. Saatoin vaihtaa myös järjestystä, pestä lattiat, leikata nurmikon ja juosta lisää ympyrää. Levottomuus kuuluu viekkareihin ja tekevänä ei ehdi ajatella.

Kolmantena

yönä yllätyksekseni heräsin.  Addiktiopeikko tökki mut uniltani ja oli tiristänyt ison lätäkön hikeä tissieni väliin.  Päivä meni jotakuinkin taas juoksemalla karkuun ja sekoilemalla salilla, mutta illasta muodostui muistaakseni paha.

Aloin miettimään aivan mielenvikaisia. Sitähän se addiktiosairaus suurimmaltaosin on, mielenvikaisten miettimistä.  Pohdin muun muassa, että mitä järkeä on muuten asua omakotitalossa, jos ei voi kerta polttaa?

Mitä mä tolla pihalla teen? Tai terassilla. Yhtä hyvin voin murjottaa sisällä peiton alla, koska ulkosalla on kaikki kiellettyä. Kuten polttaminen. Elämä on aika paskaa ilman tupakkaa ja miten mä koskaan voin mennä vaikka ulkomaille, jos siellä altailla ei saa polttaa… Parempi olisi varmaan vaan kuolla pois, kun kaikki kiva viedään…

Päätin kuitenkin mennä nukkumaan ja suunnitella itsemurhaa lisää huomenna. Onneksi suisidaalisuus oli kadonnut seuraavaan aamuun mennessä  ja aurinko alkoi taas paistaa täydeltä taivaalta.  Sain hengähtää. Savuttomuus tuntui saavutukselta. 

Viidentenä päivänä tajusin, että pystyn juoksemaan ja hengittämään samaan aikaan. Se motivoi jatkamaan. Mulla säästyi myös paljon aikaa, kun en jatkuvasti joutunut etsimään hukassa olevaa sytkää. Etsin sen sijaan silmälasejani.

Viikon jälkeen vesilasissa alkoi olla niin tyyntä, että myrskyä osasi jo odottaa. Mieheni puki iltaisin hammassuojat.

Tokan viikon puolessa välissä alkoi vanne kiristämään sitten kunnolla. Joku taisi mulle varoittaakin, että kakkosviikko on kamala. 

Liikaa ärsykkeitä liian nopeasti. Koiran viettitestipäivä. Alkanut avoliitto. Liikaa jännitystä, odotusta, palkitsemista, pihahommia, pettymyksiä ja ontto haravointitauko… Kepeät treffit mun hoitamattoman läheisriippuvuuden kanssa ja pelkotiloja menneestä. Itketti ja vitutti. Kirjoittaminen tuntui tukalalta ilman tupakkaa ja ajatus ei kulkenut yhtään. Toisinaan olin kauhuissani. Toisinaan lamaantunut. Tunnetilat vaihtuivat viiden sekunnin välein ja pahimpia pyörremyrskyjä tuli perä jälkeen nonstoppina.

Aloin puutua henkisesti. Eikö tämä koskaan lopu? Torikahvit ja kiukutteleva teini. Kiire, kireys, karkinhimo, kaksi kiloa elopainoa, pari huonoa uutista ja voi vittu! Teki mieli rikkoa pesismailalla posliinikauppa. 

Addiktio alkoi saamaan musta valtaa. Raivosin sen röökinpirun mukana enkä kyennyt kunnolla hallitsemaan ajatuksiani. Se oli saanut pienen otteen. Huusin pellonreunassa peräsuolesta asti paskaa ja pohdin onko elämällä sittenkään tarkoitusta. 

Ahdistus, jota olin tuntenut viimeksi 17 kuukautta sitten, alkoi palata mieleeni. Tuli jopa juomahimoja. Toivoin makaavani jonkun luukun likaisella lattialla kuunnellen Julma Henkkaa ja juoden pontikkaa. En ole koskaan tehnyt kumpaakaan, mutta halu heräsi kokeilla. Mitä vaan, kunhan tää olo loppuisi. Vanhat ja sairaat toimintamallit huutelivat sanaa ratkaisu. 

Mä tajusin herättäneeni jotain, minkä kanssa otin erää toissa tammikuussa viimeksi. Se sama sairas piru kuiski mulle kummallisuuksia ja kehotti polttamaan.

Ei ole Ostu mitään jiitä lopettaa nyt röökaamista. Kesä tulossa. Uusi parisuhde. Liikaa muutoksia elämässä. Sä et kestä muutoksia, muistathan.  Lihoatkin vielä.  Et sä kestä sitäkään. Katso nyt itseäsi. Ei susta ole tähän. Sä oot tuhkakuppi koko akka  ja tuomittu polttamaan. Olet niin heikoilla, että voit joutua vaikka juomaan,  jos et nyt heti polta! 

Osa musta halusi luovuttaa. Uskoa sitä ääntä ja polttaa. Sen sijaan kuitenkin, huusin turpa kii! Otin saman kikan käyttöön kuin kuntoutuksessakin. Kaksi vasenta suoraa ja yksi oikee koukku, kuten isä opetti. Ja se putosi. Tippui ja lakosi. Tuuletin. Se ei saanut mua, vieläkään.

Kerrottakoon, että tässä kohtaa mun mieheni puki hammassuojien lisäksi myös kypärän päähänsä ja alkoi vetään varjoo…

Olipahan ottelu. Mutta mä selvisin. Me selvittiin. Ja lisää on varmasti tiedossa.

Tuhkakupintuoksuinen tenttukin pystyy tervehtymään

Nyt linnut taas vähän laulaa. Tänään tulee siis kolme viikkoa savuttomuutta. Mä en enää polta. Sitä mantraa mä hoin heti ekasta päivästä asti ja alan kohta oikeasti ajatella niin. Olo on hieman helpompi, iho kuulaampi ja veri virtaa varpaisiin asti. Haistan ja maistan. Olen vähän pulleampi. Mikä ei ole haitaksi. Pikkuisen kiukkuisempi. Se kuulemma on hieman haitaksi, mutta kasvattaapa vähän luonnetta. Lähipiirillä.  

Juoksin eilen 50 minuuttia ja se oli kerrankin kivaa. Väsymyskin on tiessään. Navetta tosin seisoo vieläkin pihassa. Mutta kaikki ajallaan. 

Kelatkaa, että minä, vanha kunnon röökinurkkakuningatar, kaikkien kiljuämpäreiden janoinen sankari, aikuinen tuhkakuppi ja loppakita, oon juuri tänään ihminen, joka EI POLTA EIKÄ KÄYTÄ LAINKAAN ALKOHOLIA. Ihmistyyppi, minkä olemassaoloa ennen muinoin isosti ihmettelin. Nyt mä oon se? Miten helvetissä tämä voi olla mahdollista..?

Tässähän saattaa muuttua saamari täydelliseksi, jos ei ole tarkkana.

Onneksi on umpihullu pää, mikä kyllä sen estää…

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X