Jonotusahdistus

– Äiti, miks me jonotetaan kun voidaan ihan hyvin etuillakin? kysyi tyttäreni kolmen vanhana kovaan ääneen kaurialalaisen lähikaupan letkassa.
Se kulkee näköjään geeneissä, ajattelin. Meinaan jonotusahdistus.

Olin eilen ruokatunnilla kioskin jonossa.
Ajattelin ostaa askin malppia, kun en kerta pystynyt sitä lopettamaankaan. Mulla oli puolen tunnin ruokis, josta olin varannut piip, summa ja kiittihei -toimintoon noin kolme minuuttia. Elämä päätti toisin. Olin jonossa omasta mielestäni ainakin 30 minuuttia. Joku kertoi, että addiktin päässä jonotusminuutti vastaa kuutta tavallisen tallaajan minuuttia; meillä kun on alati kiire. Jos ei muualle niin seuraavaan paikkaa odottamaan. 

Hermot kestivät vielä ensimmäisen ulkomaalaisporukan, jotka kaikki ostivat kuudella eri kielellä puheaikaa, mutta myyjä ei puhunut kuin yhtä.
Seuraava seniorikin meni kenolappujensa ja pikkuhilujensa kanssa kuin vettä vaan. Tyyni ja toipunut kun olen. 

Kolmennen miehen kupongeissa olikin jo sitten jotain häikkää ja nuorella myyjällä kävi sormi suussa kuudesti. Lopulta paikalle hälytettiin takahuoneesta vanhempi permanentti sinisellä ripsivärillä,  ja joku muukin huokaisi kuin minä.
Asia selvisi, kun nuori ja vanha permis hakkasivat kilpaa kassaa ja äkäinen ääni tivasi tahtia. Sitten kiittimoi.

Sen jälkeen oli enää kolme takaraivoa tuijotettavana. Eka osti jotain lippuja, joidenka vuoksi puoli kioskia kävi netissä ja varmisteli aikatauluja. Eikö sitä saatana voi selvittää monelta ja missä, ennen kun alkaa ostoksille?  Tässä kohtaa henkinen villapuku alkoi hiertään ja kutittaan kainaloista…

Seuraava oli selkeästi mökkiläinen, joka halusi tietää kalastusluvista. Kaiken. Osti hän sätkätopankin, ja oli likimain lähtenyt, kun huomasi rizzlojen unohtuneen ja aloittikin asiakastapahtuman alusta. Kiilasi takaisin jonon kärkeen juuri kun edeltävä oli astumassa asioimaan. Tavaton pässi, tuhahdin. Lopettaisi polttamisen, jos ei kerta muista edes välineitä samalla kerralla.

Villapuku päälläni kiristyi kutittamaan muualtakain kuin kainaloista ja kello imi ruokatuntiani.

Ja sitten tuli sen viimeisen vuoro, jonka jälkeen minä vihdoin saapuisin sateenkaaren päähän, kassalle.
Rukoilin ja ristin varpaanikin, että ota pliis jotain pientä. Purkkaa tai pelmontti. Nopeaa ja kiitti moi. Semmosta, mitä varten kioskit on. Vaihda vaikka kolikoita tai osta laku. Vauhtia vittu nyt, minulla on kiire.
Mutta mitäpä vielä.
Hän läväytti puhelinluettelon paksuisen pinon laskuja tiskiin ja sanoi haluavansa maksaa ne!  Siis mitä helvettiä? Saako kioskeilla maksaa laskuja?
Vai kuulinko mä väärin?

Villapuku muuttui välittömästi joka lävestä kihnaavaksi ja äärimmäisen vittumaiseksi päälläni ja vilkaisin kelloa. Se oli siinä. Melkein sain tupakkaa, muttei hermot enää riittänyt maaliin saakka.

Raivo läikähti ohimoillani. Käännyin teatraalisesti tuhisten ja koko kropallani viestittäen sille saamarin kioskille, että olen äärimmäisen  a) loukkaantunut sekä b) myös tärkeä asiakas, ja aion tästä lähtien asioida aivan muilla kioskeilla, enkä enää IKINÄ KOSKAAN tule tähän kioskiin uudelleen. Ettäs tiedätte!

Siinä kanta-askelilla kammetessani ulos itseäni,  jotenkin kuvittelin, että kaikki ketjun myyjät juoksisivat minun, arvovaltaisen ja aika kärsivällisesti odottaneen, raittiin ja toipuvan asiakkaan perään, antaen hyvitykseksi kukkia, konvehteja ja kenties pari kartonkia. Mutta kukaan ei edes huomaannut poistumistani. 

Menin Mondeoon hakkaamaan rattia ja huutamaan hetkeksi. Sadattelin sen firman alimpaan helvettiin ja suunnittelin reklamaatioita. Suutuin jopa kalastajille ja sille tyypille, joka ei ollut ladannut puhelimeensa pankkisovellusta vaan käyttää kioskia laskunmaksupaikkana. Että tervetuloa tänne 2000-luvulle sieltä keskiajalta, ääliö!

Yritin soittaa jollekin, jolle raivota. Ekana tietty miehelleni. Tämän voisi saada käännettyä siten, että jono olisi jotenkin myös hänen vikaansa. Onneksi mies ei vastannut. Koitin vielä kahteen muuhun numeroon, tuloksetta.
Jäin vihaisena yksin autooni.
Ja mikä pahinta, tupakatta.
Halusin röökiä perkele.

Siinä hetken hyperventiloituani, tajusin, että ihan ainoa tapa saada sitä tupakkaa, on tuo kioski, mistä äsken kolistelin koviksena pois. Ei maailmassa ole enää muita kioskeja.
Ai että sattui sieluun sekä omaan ylpeydesta rakennettuun riippuvaiseen mieleen.
Mun olisi siis ihan pakko mennä tonne takaisin.
Ei auttanu muu kuin nöyrtyä. Rööki nöyrryttää. Taas ja aina.

Avasin pää painuksissa oven ja astuin uudetaan sisälle. Vilkaisin sivarilla. Kukaan ei tuntunut huomaavan mua.
Jono oli kaksinkertaistunut, eikä laskunmaksajaa näkynyt lähimaillakaan.
Hiivin hännille kaikessa hiljasuudessa ja odotin uudestaan kaikki puhelin-, passi-, lasku-, lippu-, keno- ja kolikkopetterit . Lopulta pääsin kassalle.

– Sininen ällämmä ja halvin sytkäri, kiitos!

Piip, summa ja maksun aika. Lompakko, ei käteistä. Kortti? Ja ei vittu! Korttikin unohtunut kotiin? Ei voi olla totta! Mikä säkä!

– Mitä mä nyt teen kun ei mulla ole käteistäkään, huusin huolestuneena myyjälle ja nyyhkytin tarinaa pitkästä jonosta ja kohta loppuvasta ruokiksesta. –Oon ollut jonossa ainakin tunnin, liioittelin.

– Onko sulla puhelin mukana? Sähän  voit ladata puhelimeen semmosen sovelluksen millä voi maksaa, sanoi nuorempi myyjä

– Ai voin? Voitko näyttää miten?

Ja siinä me sitten kolmistaan: minä, nuorempi myyjä ja siniripsipermanentti näpyteltiin mun puhelinta, jotta saatiin ladattua joku oravannahka, millä pystyn kuittaamaan ostokseni.

Tovin päästä olin valmis ja tyytyväinen. Vitsi miten hyvää palavelua sittenkin! Ihan huippukioski ja hyvä mieli. Jostain saa sentään vielä asiakaspalvelua, hymisin tyytyväisenä. Kunnes vilkaisin taakseni. Siellä oli  hieman eri tunnelmat. Ainakin 20 vittuuntunutta villapukuista ihmistä tuijotti mua muljautellen silmiään, maiskutelleen suutaan ja joku taisi huokaista jotain ruokotontakin.
Että näin.
Olikohan nekin ruokiksella?

Tarinan opetus. Jono on jokaiselle sama, sen vaan ruukaa unohtaa, kun on itte ekana.

Miss Maailmanloppu

LOPPU.