Koti muuttaa, ploki muuttaa ja tulipa elämään eräs mieskin. Mitä se muuttaa?

Korvissani kumisee paatoskaikuinen vanhojen heimomiesten korulause ”Riittää kun muuttaa ihan kaiken” ja mietin, miten mulle olisi voinut lisätä hieman jarrunestettä tuohon lauseeseen.

Mä olen nimittäin nyt muuttamassa taas ihan kaiken. Vaikka juurihan muutin ihan kaiken. Ei kai koko ajan tarvisi muuttaa ihan kaikkea?

Toisaalta, ainoa pysyvä asia elämässä on muutos.

Olen fyysisesti muuttamassa tästä korkotukiunelmasta maalle. Tämä koti palveli hienosti ja piti meistä huolta hetkellisesti, kunnes uusi ihana koti löytyi. Nyt tyttärenikään ei tarvitse jäädä koristreenikyydistä naapuritalon pihaan hävetessään omaansa niin paljon. Kyllä! Näin on kuulemma käynyt useasti. ”Mun on pakko huijata asuvani tossa hienommassa kerrostalossa, kun en tod kehtaa kelleen kertoa, että asutaan tässä!” Huvittavaa, mutta vähän surullista. Olen onnellinen saadessani antaa lapselle kokemuksen tästäkin ”hirveästä talosta”. ”Huolimatta ulkokuoresta”, mutisi muksuni miedosti ”täällä oli ihan kiva asua”. Mukava kuulla.

Onnellisuus ei saa olla osoitteesta kiinni.

Onneksi muuten raittius on kasvattanut mua kestämään vähän keskeneräisyyttä, joten peilit, taulut ja naulakot odottavat vieläkin lattialla ripustamista. Häkkikomerossa taitaa olla pari banskulaatikkoakin purkamatta. Ne pääsevät kaikki kätevästi nyt suoraan faijan Transitin kyydillä uutta kotia koristamaan.

(edit. ei meidän faijalla ole edes Transittia, mutta jotenkin vaan oletan, että hän hoitaa moisen muuttopäiväksi lainaan. Vinkvink iskä!)

Only love…

Fyysisen muuton lisäksi muuttuu parisuhdestatukseni. Mä olen ilmeisesti siis parisuhteessa? Ja kai rakastunut… Sanoinko mä tommosia todellakin ääneen…

Päätin, etten ensimmäiseen raittiiseen vuoteen hanki mitään ihmissuhdetta sekoittamaan hyvin hämmennettyä keitostani ja kolmas tammikuuta tuuletin, että tavoite saavutettu. No eipä siinä tarvinnut kuin tovi olla (tarkemmin sanottuna kaksi vuorokautta) ja eteeni käveli eräs tuttu prinssi. Ei sillä valkoista ratsua tai valtakuntaa ollut, vaan vanha Nissani ja repaleinen menneisyys. Miekankin sijaan jalassa panta ja kruunun paikalla päätä koristamassa raittius.  Saman heimon jäseniä siis.

Eikä tämä nyt mikään pakasta vedetty ja pränikkä rakkaustarina ole, vaan tarina, mikä alkoi joko 20 vuotta sitten tai kaksi kuukautta sitten -riippuu ihan miten laskee.

Olemme juosseet kujia rinnakkain kakarasta asti ja nyt palaset loksahtelivat siihen jiiriin, että jatkamme matkaa käsi kädessä. Tai no, ainakin vierekkäin. Käsikädessäkävelijää musta ei raittiinakaan saa.

Tän enempää en tälle kertaa kiusaa teitä rakkaustarinoilla. Mikään ei nimittäin ole rasittavampaa kuin rakastuneen ihmisen kuunteleminen. Jo nyt tarttui tennarit siirapista keittiön mattoon ja käsikarvat nousivat pystyyn. Mä olen aika huono puhumaan hempeitä.

Tyyneyttä työttömänäkin

Työrintamallakin on tiedossa turbulenssia. En oikein vielä tiedä, mikä sorvi tuo mulle oivariinia reissarin päälle, mutta sekin selvinnee. Tajusin tossa taannoin, että se on kai tyyneyttä kerrakseen, kun välillä unohtaa olevansa työtön? Toki opiskelen, muttei sillä elä. Mä en pyhästi oikeesti osaa sanoa, miten ja millä rahalla mä olen tässä vuoden elänyt? Niukasti menty mutta pärjätty. En mä tarvi uusia tennareita tai nahkafreddyjä ollakseni onnellinen. Ennen luulin juurikin niin ja silti itkin viikoittain. Nyt saan fiiliksiä ihan vaan siitä, että selviän puhelinlaskusta ja voin ostaa kalliimpaa vissyä aina viikonloppuisin. Selviän oikeasta elämästä.

SEURAtkaa

Ja jottei tämä muutosprosessi jäisi ihan liian valjuksi, niin jopa tämä ploki muuttaa Seura-lehden nettisivuja koristamaan. Huhtikuusta lähtien Miss Maailmaloppu jatkaa tarinointiaan (ainakin toistaiseksi) siis Seuran sivuilla. Mikään muu ei muutu kuin osoite.

Harmittaa kyllä vietävästi jättää tämä taidokkaasti ja suurella tunteella rakennettu, graafisesti vimpan päälle viritetty oma alusta rauhaan. Laittaisin tähän nauruhymiön, jos ilkeisin niitä plokissa käyttää.

Eli olen oikeasti tosi onnellinen siitä, ettei mun tarvi enää hyperventiloida wordpressin kanssa ja koittaa saada sivujani näyttämään vähemmän kamalalta. Saan siis vain kirjoittaa. Ja kai mun on muutamat selfiet ja peltomaisematkin joskus kuvattava. Ehkä vähän jopa videoo. Kotikutoista kerrontaa meidän raittius räntsiltä… Mutta kaikki aikanaan ja asia kerrallaan.

Pelottaako kaikki? Ei. Jännittääkö? Aina. Vatsa on niin täynnä perhosia ettei sinne mahdu enää muuta, siksi ravaan paskalla ja röökillä vuorotellen ja hurisen kuin vanha astianpesukone.

Toki mun mielessä käy tuhat eri epäonnistumisen reittiä, sillä elämässäni aiemmat ratkaisuni ovat aina ennemmin tai myöhemmin päättyneet katastrofiin. Ne ratkaisut on tehtykin täysin tunne edellä ja alta sekunnissa -yhtään mitään miettimättä. Nyt pää on eri ja joku järkikin mukana. Ja uskoakseni tämä ”jännitys” on ihan kasvaneen vastuuntunnon tuomaa muistutusta todellisuudesta. Ettei asioita jää hoitamatta.

Stressi on tarpeellinen tunnetila, kunhan se ei jää päälle.

Kaksi viikkoa tätä on vielä kestettävä ja sitten saan tumpata puuta takkaan ja tuijottaa sulavaa peltomaisemaa Kirpun ja Pentti-koiran kanssa. Mahdollisesti myöhemmin myös sen sielunvierimmäisen kanssa, josta aiemmin mainitsin. Niin, mitäs se sitten muuttaa? Ei mitään ja kaiken.

Ehkä kaiken piti mennäkin juuri näin.

Miss Maailmanloppu

LOPPU.