Päivä kerrallaan. Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

– Tämä on Janita päivä kerrallaan ohjelma. Tiedätkö mitä tarkoittaa elää päivä kerrallaan? joku ohjaajista kysyi multa kuntoutuksessa erittäin huolestunut ilme kasvoillaan. Mietin että vittu daa, kai mä nyt tiedän, ja taisin kysyä vastapainoiksi, että tietääköhän hän, että tiedän aika paljon.

Että olen muun muassa opetellut Trivial Pursuitteja ulkoa. Milon Venukselta puuttuu kädet, vastaa Saksa jos et muuten ole saleteissa, ja ton painoksen aikana Japanin pääministeri oli Junitshirokoitsumi. (En tiedä missä kohtaa etunimi loppuu ja sukunimi alkaa, mutta noin se lausutaan.)
Että mä olen tällainen vähän viisaampi juoppo, ja jos tässä muka jotain oppia tarvii, niin tänne vittu ne kirjat. Mun keskiarvo oli ysi. Koska voin mennä kotiin?

Mä en todellakaan tiennyt mitä tarkoittaa elää päivä kerrallaan! Enkä edes oppinut sitä nopeasti. Enkä kovin vakuuttavastikaan, koska ruukaan tänäänkin unohtaa, että eilinen meni jo ja huomista ei ole vielä. Kaikki on tässä ja nyt.

Mulle eka päivä kerrallaan -oivallus tuli kutsukortin mukana, joka kolahti toissa keväänä postilaatikosta. Mua pyydettiin mukaan juhliin, joissa tiettävästi olisi korkokenkiä ja kuohuviiniä, kauniita ihmisiä ja ihan liian hyviä muistoja. Juhliin, joihin olisin halunnut osallistua. Kännissä ja kiljuen.

Vapisin eteisessä, kun sata nuolenterävää ajatusta suihki ohi korvien.
Aloin täristä. Aloin ikävöidä. Aloin himoita.
Eräänlainen lohduttomuus, loputtomuus, tätä vittuako tää nyt sitten on -olotila, yksinäisyys, itku, toivottomuus, itsesääli ja ihan kaikki saatanan vaaralliset tunteet valtasivat mut. Selvänä sikakivoihin pileisiin? Mä en pysty tähän.

Rupesin pyörittämään ajatusta retkahtamisesta. Puolustelemaan jotenkin ton kutsukortin avuin päätymistäni takaisin kantakapakkaan ja keksin sadasosasekunnissa 62 syytä, miksi elämä ei oikeastaan ole elämisen arvoista ilman viinaa ja aloin uskoa niihin itsekin. Juopot ovat sekä luovia että vikkeliä, sillon kun viinanpirulla on jano.
Vittu mä haluan juoda ja piste, mietin.

Katsoin kelloa. Katsoin ulos. Ja mietin mikä päivä tänään on. Mikä plääni?
Nyt on näköjään maanantai, maaliskuun loppu, ulkona näyttäisi tulevan – ohhoijjaa, onpa muuten saatanan isoja räntärättejä –  ja kohta on pilkkopimeää.
Että hyppäänkö nyt siis junaan ja juon itseni yksin tainnoksiin? Kampean jonnekin Pataässän takaloosteriin ja vedän ryssänrulettia, kuinka koskaan selviän takaisin kotiin vai selviänkö. Kenet mä saan hoitaan koiraa?

Ja sitten mä sen tajusin! Eihän mun mitään viinaa TÄNÄÄN mieli tee. Tippaakaan.
Mä matkustin vahingossa ajassa kesäkuulle ja sinne valkoisen pöytäliinameren keskelle nostelemaan pikkurilliä. Siellä mun olisi tehnyt mieli viinaa juoda! Ei tänään tässä ja nyt.

Joten mitä helvettiä mä suren, pohdin tai edes mietin mitään, mikä tapahtuu kesäkuun kahdeksas, jos nyt on maaliskuu?  Jos mulla on sillon kesällä sitten karmea jano ja siitä johtuva suru, niin surraan saamari se yksi päivä. Kyllähän mä pystyn sen yhden päivän juomatta olemaan! Siitähän tässä kyse on. Kakskytneljä tuntia kerrallaan. Ei tässä tarvi kaikkia näitä ennen olevia päiviä kärsiä, vaan nauttia hetkestä.

Tänään mun ei tarvi surra sitä, etten saa juoda kahden kuukauden päästä.
Voin surra sen sitten kahden kuukauden päästä. Jos enää edes tarvii surra.
Se oli iso oivallus. Ja jano sammui samantien.

Se kesäkuu kun saapui ja juhlat lähenivät, ilmoitin etten tule paikalle. Ystäväni ymmärsi. Maaliskuinen tunne oli siis tavallaan ihan turha. Stressasin asiaa, mitä ei lopulta koskaan edes tapahtunut. Viinanpiru vain näki paikkansa ja koitti hyötyä siitä heti.

Peruin sittemmin muutamat muutkin juhlat. Läheiseni häät, kaverini synttärit ja yhden saunaillan. Hekin ymmärsivät. Ja parasta on se, että tänään on rohkeutta tehdä asioita, jotka itse kokee itselleen hyväksi, vaikkei joku ymmärtäisikään.

En mä elä elämääni miellyttääkseni muiden tahtotiloja, jos joudun silittämään siinä miellyttämisessä itseäni vahvasti vastakarvaan. Mulla on yksi päivä. Tänään. Ja oikeus sekä velvollisuus huolehtia, että käytän sen, kuten haluan.

Päivä kerrallaan ei missään muotoa siis tarkoita, ettei mulla olisi vastuuta huomisesta tai suunnitelmia elämässä. Ei tietenkään. Se ei myöskään tarkoita, etten muistaisi eilistä tai oppisi kokemastani. Tottakai. Eilisen opein mä tätä päivää taitan.

Se tarkoittaa sitä, etten kanna kaunaa mukanani tähän päivään ja koita elää koko menneisyyteni kanssa huomista valmiiksi. Muutettua kun mitään ei saa, virheet on ne mitkä opettaa, mutta jos jäät sinne vellomaan, et koskaan mitään opikaan.
Niin mä ajattelen.

Huomistakin on ihan turha surra. Sä saatat jäädä bussin alle illalla, eikä sitä koskaan tule. Elämä oikeesti harvoin menee niin kuin suunnittelee. Elämä myöskään harvoin menee niin kuin pelkää. Ja se me osataan. Huomisen pelkääminen.

Elämä osaa yllättää. Ihan koko ajan!
Raitis elämä on kuin joulukalenteri: joka päivä saan avata uuden luukun ja ottaa vastaan sen, mikä sieltä paljastuu.  Juovana aikana mitään uutta oikeastaan koskaan tapahtunut. Se oli sitä sammaltavaa toistoa ja kännireissujen kloonaamista. Tiesi jo valmiiksi mitä tapahtuu, kun joi.
Sitä vaan joi.

Päivä kerrallan mä ymmärrän, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa.
Se tarkoittaa kykyä olla nimenomaan TUNNETASOLLA tässä päivässä.
Se ajatus pitää virittää usein uudelleen, tai muuten alkaa vieterit sojottamaan.

Aamu on parasta aikaa. Kuten nyt. Pysähdyn tähän hetkeen. Jätän eilisen kaunat eiliselle ja koitan tuntea tänään vähemmän vihaa, enemmän rakkautta.  Ja muistaa, etten ole yksin täällä. Musta huolehditaan.

Ja äsken mä muistin todenteolla, etten ole yksin täällä. Koirat on meinaan kuolannut Kuolleen meren kokoisen läntin lattialle, koska filosofiapäissäni  unohdin laittaa ruokakipot maahan asti. Kumpikaan ei ole vielä kiivennyt tiskipöydälle. Kiltit piskit.
Tätä tää on kun tarttuu vähän hetkeen. Jää jumiin kuin kärpäspaperi tukkaan. Vähempikin riittäisi.
Nyt lihaa piskeille ja prunaa iholle, sekä kuumaa pyhää kaikille!
Pysykää tässä päivässä!

Miss Maailmanloppu

LOPPU.