Kun hyväksyt itsesi juuri sellaisena kuin olet… Voit rauhassa jatkaa juomista

Jaa kaverilleTilaa Seura

 

”Opettele rakastamaan itseäsi”, mulle neuvottiin muinoin. Se kuulosti aika kummajaiselta, koska vain varttia aiemmin olin  ajatellut  enemmänkin itseni vihaamista ja suonsilmään nukahtamista. Ja syystä.

 

Miksi ylipäänsä elämän tämän hetkinen elinehto tuntuu olevan itsensä hyväksyminen ja rakastaminen juuri sellaisena kuin on? Eihän se nyt noin voi mennä? Eihän nyt herranperkele aina kannata hyväksyä itseään sellaisena kuin on, jos on kerta ihan kaamee?  Silloinhan kannattaa pyrkiä muutokseen, jotta mahtuisi miellyttävämpään muottiin. Kellä se on minkäkin mallinen. Eikö?

Tuntuu muutenkin, että kaikki on niin saamarin sensitiivistä nykyään ja mihinkään epäkohtiin ei uskalleta puuttua. Asioista ei puhuta kuin kuiskaten ja mielellään samaan aikaan sisäänpäin hengittäen. Maailma on täynnä mielensäpahottajia, eikä kukaan halua joutua heidän syyttävän sormen alle. Apu on muuttunut sekundaariseksi, koska se vaatisi totuuden ja moni meistä (minä mukaan lukien) on liian munaton sanoakseen sen ääneen.

Pitäisi muistaa, että elämä ei ole mikään empatiakilpailu, kuten Tuomas Enbuske taisi joskus tavata. En osaa oikein olla eri mieltä. Ei se ole inhimillisyyttä, että antaa vaikenemalla ymmärrystä tälle salakavalalle sairaudelle, koska pelkää pahoittavansa jonkun mielen. Se on inhimillisyyttä, että puhuu suunsa puhtaaksi vaikkakin se juoppo tulee sieltä silmille.

Erästä sadistinarsistista äärihankalaa addiktituttavaani, joka varmaan keittää aamuisin kissanpoikasista puuronsa, kuvailtiin sanalla eritysherkkä. Sanaa umpikyrpä juoppo ei  kuulemma saa enää käyttää? Hänellä on vain vaikea elämäntilanne. Varmasti on. Ei kuitenkaan vielä tarpeeksi vaikea. Vielä jaksaa olla jonkun aikaa erityisherkkä.

Parasta oli koulun kahvilassa kuulla, kuinka kaksi terävä-ässäistä itästadin kaikkitietäjää keskustelivat aamukahvinsa lomassa alkkiksista ja käyttivät kohteliaasti sanaa päihdeyliherkkä persoonallisuus. Jaa että mikä?

Note to myself: en ole juoppo, olen päihdeyliherkkä persoonallisuus.

 

HYVÄKSYNTÄÄ ILMAN ETUHAMMASTA?

Alkoholin hapertamin aivoin ajattelen, että tämä itsensä hyväksymisen vallitseva trendi on läpeensä liioiteltu tai tahallaan väärinymmärretty.

Kelatkaa nyt, jos mä olisin muutama vuosi takaperin ihan tyytyväisenä torkkuessani tuulikaapissa toinen kenkä kateissa ja etuhammas katkenneena miettinyt vaan, että meitsi rakastaa itseään ihan tällaisena kuin olen.

Nyökytellyt maailmalle että kyllä, this is my life!  ”Mä oon mikä oon enkä muuksi muutu”, ja ottanut uuden huikan.
Tatuoinut olkavarteeni Koska mä voin ja kuitannut housuunkusemiset hassunhauskasti sanaillen miten meni noin niinku omasta mielestä?  Ihmisten kauhistellessa katutappelujani, pyyhkinyt vain verta nenästäni ja todennut, ettei luusereista paskaa jauheta ja jatkanut kohti seuraavaa pyörremyrskyä. Mennyt töihin sikspäkin kuori päässä ja julkaissut juttuja itsestäni feipuukin Päiväkännit-ryhmässä…

Totahan se melkein oli, kun koitin vähän ”hyväksyä itseäni”.  Suu nauroi, silmät itki ja sydän koitti tehdä äkkipysähdyksiä.

Onneksi en onnistunut.

MUUTOKSEN MAHDOLLISTAA VAIN MORKKIS

Se, ettei hyväksy itseään on ihan v#tun hyvä alusta muutokselle.

Syyllisyys. Mun lempparini! Se tunne mut lopun kaiken pelasti, yhdessä tietysti pikkuapurinsa häpeän kanssa. Nämä yhdessä toimivat oivana vastatunteena vaaralliselle  itsehyväksynnälle.

Syyllisyys on saatanan tarpeellinen tunne, eikä siitä kannata naistenlehtien ja self-help oppaiden avulla eroon päästäkään. Ei. Ennen kun se alkaa olla ihan aiheetonta. Mutta ihmiselle, joka juo litran viinaa illassa, se harvoin on aiheetonta.

Syyllisyys on hirveän aliarvostettu tunne. Siitä kokoonnutaan puhumaan pahaa selän takana. Siitä halutaan eroon. Se on kuin tunnemaailman lepakko. Vihattu ja kammottu vain siksi, että se nukkuu väärinpäin, imee verta elääkseen ja lentää ilman silmiä. Tai kai sillä silmät on, mutta sokeat moiset.
Tosiasiassa lepakkohan on ihan kuin hamsteri, jos siltä poistaisi siivet. Suloinen pieni mönkijäinen, jollaisen jokainen lelli-Lissu haluisi häkkiinsä hyrrääämään.

Samanlaista ajatteluvääristymää edustaa itsensä hyväksyminen. Sehän on kuin perhonen. Kauneuden ja kaikkivoipuuden symboli. Mutta poistakaapa perhoselta siivet niin hyi saatana! Siitä kauneuden ja estetiikan esimerkkiliitäjästä jää jäljelle vain pitkäkoipinen käveleva mato.

Perhonen ja lepakko. Universumin jin ja jang ja itse tietysti voi päättää, kumpaan puoleen tuijottaa. Sitä se on syyllisyys ja hyväksyntäkin. Ei kumpaakaan makeaa mahan täydeltä…

Syyllisyys on tunne, mikä ajaa tekemään muutoksia. Morkkis on maailman paras kaveri ja pitää pitkään vielä kiinni kädestä, kun olet sammuillut iltapuku päällä ja kurkkusalaatit sylissä pitkin kylänraitteja. Omatunto oksentaa vihaa yllesi ja sinä sen mukana.
Ja niin jumakauta kuuluukin, kun olet pannut naapurikaksosten isää häkkivarastossa ja potkinut poliisiauton takaluukkua putkamatkalla paskaksi ja juonut kertaalleen taas sähkölaskurahasi. Silloin itseään ei todellakaan aina kannata hyväksyä sellaisena kuin on! Silloin kannattaa hakeutua hopihopiniinkunolisjo   h  o i t o o n!

 

KUN KASETTI EI ENÄÄ KESTÄ KALJOITTELUA, ON PAKKORAKO RAITISTUA

Joillakin juovilla syyllisyystoleranssit on taivaissa.  He eivät enää tunne syyllisyyttä mistään. Päihteet on pureskellut moraalin niin virttyneeksi riekaleeksi, ettei sen kulmasta saa enää kunnolla kiinni. Yhteys kaikkeen on katkennut.

Jos raitistuminen on kovaa hommaa, niin niin on jumankauta juominenkin. Toisten pää kestää sitä kauemmin kuin toisten, ja joillain kroppa sanoo morot ennen kuin mieli luovuttaa.

Ja tämähän on muuten aate, mitä vieläkärsivät rakastavat! Kun siis kerron, ettei mun psyyke enää kestänyt dokaamista.

” Ai joo kato jep jep meitsil on nuppi sen vert kovas kunnos et mä pystyn viel vetää, harmi et sul lahos kasetti ja jouduit sinne katkolle tsemii!”.

No itseasiassa näinhän siinä kävi. Juokoon ne, joiden kasetti sen kestää. Mä jouduin nostamaan kädet ilmaan.

Jokainen ponnistaa omasta pohjastaan ja omani löytyi matalasta päästä. Syvään mä olisin hukkunut.

Kiitos syyllisyys ja moi hyväksyntä. Mä oon Janita ja mä en olen päihdeyliherkkä persoonallisuus. Mä oon raitis juoppo.  Nyt me voimme tutustua.

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X