Kun Peppi Pitkätossuna olo ei onnistu, niin onneksi aina voi olla Lassie

Jaa kaverilleTilaa Seura

Mä en ole kuollut kuollut enkä juomassa. Kerrottakoon se heti alkuun. Enkä myöskään linnassa. Koska jos heimoni edustajista ei hetkeen ole kuulunut mitään, on vaihtoehto valitettavan usein jokin noista.

Mä olen siis hyvinkin elossa ja voisko sanoa että olen muuttokuormassa. Kyllä! Minä  v#ttu muutan taas!  Tämä on sarjassaan nyt 20. muutto since mä muutin alkuperäisperheeni luota pois 16-vuotiaana. Kahdeskymmenes!

Mun Aikka-mamma on muuttanut aikuisiällään kerran ja asunut kohta 60 vuotta samassa torpassa. Se pistää hiemaan raavituttamaan takaraivoa.

Muut kun viettävät tipatonta tammikuuta, minä vietän muuttomaaliskuuta. Miinus että nyt on huhtikuu. Mitenköhän monta kertaa mun elämä meneekään vielä noihin punaisiin lainalaatikoihin, kunnes olen saanut tarpeekseni?
Vierivä kivi- vertaus ei nyt auta…

Mun Peppi Pitkätossu- unelmasta ei sitten tullutkaa mitään. Kaikki mitä olin suunnitellut, menikin (kuten arvata saattaa) aivan eri tavalla. Eka lähti mies lätkimään. No eipä siinä. Äijiä mihinkään ennenkään ole tarvittu, ajattelin kun lauloin tuhansien murheellisten laulujen maata ja hakkasin toisen motin puita.

Sitten sanoi tytär että soronoo.
”ÄITIIIII!!!!! MÄ HALUAAAN TAKAS KAUPUNKIIN TAJUATKOO!!! MUUTAN VAIKKA MUMMILLE TAI LEHTIROSKIKSEEN JOS ME EI MUUTETA POIS TÄÄLTÄ HITON MAALTA!! ”
No ei siinä. Sen kitarisaesityksen jälkeen oli aika turha kysyä, että siirtyisikö hän yläkouluun Lammille kuten olin aiemmin uumoillut.

Sitten sanoi Pentti paipai. Koko maanpäälliselle. Hautasin koirani samaan aikaan haaveideni kanssa sysimustaan syksyiseen mielenmaisemaan ja mietin miten vitussa nämä asiat menivät näin. Vieläkään en luovuttanut. Minä olen Peppi ja piste.

Hetki meni ja aloitin uudessa duunissa. Vuoroduunissa. Kolmivuoroduunissa.
Kyllä tää tästä, taputtelin itseäni olalle startatessani autoa kohti kantakaupunkia 4:45 tai saapuessani aamuseiskan jälkeen yöstä kotiin pilkkopimeää padasjoentietä.
Kyllä tää tästä…

(Missään muuallahan en sitten kuukausiin käynytkään kuin tekemässä kokismukeja ja nukkumassa kotona, joten hoovee koronaeristys, ei vittu tunnu missään!
Mä olen ollut koko alkuvuoden eristyksissä…)

Jossain kohtaa talvea huomasin tyttäreni todellakin muuttaneen mummille ja papalle. Mun töiden takia hän vietti siellä 70% ajastaan ja olin yhtäkkiä eräänlainen etämutsi. Mitä helvettiä? Vanhempanikin alkoivat vihjailemaan, että olisko kuitenkin aika tulla takaisin sieltä, mutten raaskinut mitenkään luovuttaa.
Minä haluan olla Peppi. Piste. (minäminäminä)

Ja sitten pihaan kaarsi auto. Säikähdin kunnes tajusin. Tuttu hahmo konkkasi kipeällä nilkallaan ja kyynelten kastelemalla naamallaan pihaan. Hän pyysi anteeksi, vaimoksi, unohtamaan ja jatkamaan – elämää kanssaan.

Sitten sanoin joo, kyllä, vitun kusipää, tahdon ja taisin itkeä.
Ei kun en. Enhän mä itke.

Jonain hetkenä mies otti mua takaraivosta kiinni, pussasi otsalle ja kuiskasi perään,
”mutta ihan ekana me lähdemme helvettiin täältä maalta…”

Ei ole totta, toikin?

Yksi ainoa tyyppi oli enää sanomatta mielipidettään. Hasta. Vuotias perro de presa perkele joka napitti hassuilla silmillään mua vasemman jalkani vieressä.

”Mites toimitaan, Hade?” huomasin mutisevani,  ja kuin ymmärryksestä koira hyppäsi autoon. Hastakin halusi takaisin Hämppään, vaikkei ole koskaan Hämeenlinnassa asunutkaan. Olin melko yksin maalaisunelmamielipiteeni kanssa.

Nostin kädet pystyyn ja sanoin okei.
Muutuin muiden vuoksi Pepistä Lassieksi ja lupasin palata kotiin. Joskus epäitsekkyys ei ole lähäriyttä vaan ainoastaan epäitsekkyyttä.

Löysimme uuden kodin melko pian. Kivan, varuskunnan vanhoista toimistotiloista rakennetun kodin. Lapseni itki onnesta puutalon pihassa ja alkoi pumppamaan Jopon kumeja. Mieheni harppoi pitkin uuden himan pihaa ja uumoili että salille on alle sata askelta. Itse vilkaisin ikkunasta ja ilahduin kun näin Salen. Niin ja Hasta. No se nuolaisi huuliaan ja nosti niskakarvojaan, kun huomasi naapurissa asuvan ah niin ihanan havanankoiran.  Hihnaa (tai kuria) kireemmälle  vaan… Hyvä tästä tulee, tyynnyttelin itseäni.

Huomenna olisi sitten tarkoitus nukkua ensimmäinen yö uudessa kodissa ja koittaa opetella siihen, että maailmassa on muitakin kuin minä. Nimittäin naapurit. Kaduilla saattaa ajaa autoja eikä eka hehtaari mikä ovesta ulos astuessa tulee vastaan olekaan ”oma”, vaan yhteinen sekä korhosten että virtasten kanssa, jotka ovat muuten perheinä niin samannäköiset, etten tule erottamaan heitä koskaan toisistaan.
Niistä lisää tuonnempana, mutta kerrottakoon että tavoitteeni siitä, että olisin joskus tavallinen korhonenvirtanen on aika vitun kaukana. En sovi lainkaan joukkoon. Vielä.

 

Nyt lisää lainalaatikkotangoa ja liian vahvaa kahvia (ja ihan vähän väliin varjoa), kyllä se tästä, perkele! Vielä olisi pakattavaa…
Ihan kiva päästä kotiin. Hämpton on kuitenkin minun kaupunkini <3

 

Kiitos kun kuuntelitte!

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

 

 

 

 

X