(Päivitetty: )
Teksti:
Janita Hirvihuhta

On syyskuu 2018 ja istun päihdeterapeutin kulmatoimistossa kotikaupunkini korkeuksissa ja tuijotan vuoden viimeisiä auringonsäteitä alakuloisena. Olen ollut juomatta kymmenen kuukautta, kaikki on kamalaa ja kaipaan kentälle kuin lapsi yökylästä kotiinsa. 

– Kerro mulle, että mä ymmärtäisin. Mitä kaipaat? Millaista se niin sanottu juhliminen oli, silloin kun se mielestäsi oli vielä hauskaa? terapeutti kysyi tapaan, jolla terapeutit tapaa kysyä.

Kahdesti ei tarvinnut käskeä, kun aloitin.

– No siis on tietysti kesä! Vapaa viikonloppu! Edellisilta on mennyt yökerhoissa heiluen ja nyt makaan nurmikolla kaverini takapihalla. Olen kännissä. Aurinko paistaa, meitä on monta ja taustalla soi  ”Enemmän duooo ku sooloo”. On aamu ja kukaan ei ole nukkunut tuntiakaan…

Huomaan siristäväni silmiäni saadakseni paremman otteen päivästä, jonka koin onnelliseksi ja jatkan.

– Juon olutta. Mikä tosin ei enää maistu oluelta. Suu on palanut tunnottomaksi edellisillan shoteista ja olut maistuu… Oikeastaan se maistuu ainoastaan vain pakonomaisuudelta. Pyyhin pahan ajatuksen pois mielestäni samaan paperiin nenäni kanssa. Se meinaan vuotaa. Olo on hieman kipeä, ja joku tarjoaa helpotukseksi minttuviinaa. Sit mulla on bikinit ja olen laiha. En ole syönyt kahteen päivään mitään. Välillä tulee tietty ahdistus ja puistatus, kun tunkkainen eilisen humala koittaa lumpsauttaa silmiäni umpeen. Mutta sitten joku kertoo vitsin. Minä jatkan ja kerron paremman. Kaikki nauraa, olo paranee ja arki hälvenee. Tuntuu hyvältä, kun jutuilleni nauretaan. On olo, että mä kuulun tänne. Just tähän hetkeen ja näiden jätkien seuraan.
Sitten otan kulauksen raakaa Koskenkorvaa ja kaivan meikkilaukkuni. Lisäkerros puuteria ja huulikiiltoa. Olisko kellään pompulaa? Hiukset on saatava kiinni ennen kaupungille lähtöä. Tuliko se taksi muka jo? Ja joku vääntää musiikkia lujemmalle…

Terapeutti on totinen ja pitää hetken hiljaisuuden ennen kuin jatkaa. 

– Jos suoraan sanon, toi ei kuulosta kyllä mun korvaani kovin kivalta. Mikä se päällimmäinen tunne oli, mikä sut piti kiinni siinä meiningissä?

– En tiedä. Kai mä muka olin jotain. Paskakasa, mutta edes se paskakasa. Kuuluin jonnekin. Mulla oli oma tontti ja turvamuuri. Kai se oli jotain yhteenkuuluvuutta, mitä hain. Ja sitä mä kai ainoastaan juodessa sain…Yhteyden ja yhteenkuuluvuuden.

– Yhdistikö teitä muut asiat kuin päihteet? Teitkö sen porukan kanssa koskaan mitään muuta, kun joit? Kävittekö lenkillä, leffassa, kahvilla tai vietittekö päihteettömiä koti-iltoja?

– Niin… No itseasiassa.. Ei mulla ollut edes kenenkään puhelinnumeroa, jotta olisin voinut ehdottaa…

Niinpä.

– Ei kuulosta kyllä oikeen yhteenkuuluvuudelta. Kuulostaa lähinnä kemian luomalta illuusiolta yhteenkuuluvuudesta, terapeutti summaa ja jää tuijottamaan.

Nielaisen tyhjää. Kyllä mä sen tiesin. Silloinkin. Yksin mä siellä olin, vaikkakin ison porukan ympäröimänä. Siihen(kin) tunteeseen piti juoda. 

 

 

Elokuu 2019

Tänään olen tullut vuoden pidemmälle tuosta hetkestä. En saa enää kiinni juomafantasiastani. Koti-ikävä on poistunut enkä kaipaa kahden päivän kaatokännäämistä lainkaan. Päinvastoin. En enää  muista, mikä siinä oli muka niin hienoa? Juoda perjantaista sunnuntaihin samoilla silmillä, vaatteilla ja jutuilla?

Mitä juttuja me edes puhuttiin? Olen kysellyt tätä ryyppykavereiltani. Eniten avopuolisoltani. Mistä me hänenkään kanssa oikeastaan puhuttiin, kun juotiin? Istuimmehan mekin useita tunteja saman tuoppipino ääressä, niin kai me jotain ollaan juteltukin? Kukaan, ei miehenikään, muista oikein mitään. 

– Kai me puhuttiin muista ihmisistä? hän pohti.

Totta. Itsestä kun ei ollut mitään kerrottavaa. 

 

Mä en enää ymmärrä, mihin ennen tarvin päihdettä. Miksi mä join? Miltä se tuntui kun humaltui. Maun muistan kyllä. Sitä tokkopa unohtaa koskaan.

Mua ei enää myöskään pelota niin paljon muiden juominen.
Humalaiset pelottaa tosin edelleen vähän.
Oon tajunnut taannoin, että olen elämäni pelännyt känniärvänöitä, kunnes itse olin sellainen.
Vieläkin vieroksun heilumista humalanhakuisissa paikoissa, koska aina joku nuuskahuuli tulee liian lähelle kertomaan samaa juttua kolmatta kertaa.
Vaivaannun sellaisesta, ja vihaan vaivaantua.
Mutta normaali-ihmisten alkoholin käyttö ei enää häiritse.
Normaali-ihmiset eivät kerro juttujaan kuin kerran. 

 

Kaiho on kadonnut

Istuin äskettäin vielä kerran tuohon samaan kulmatoimistoon kertomaan kuulumisiani. Aurinko irvaili verhojen välistä kuten vuosi sittenkin, mutta oloni oli aivan erilainen. 

Kerroin kaikesta tästä.  Siitä kuinka alan hiljalleen tunnepuolella tajuamaan, mitä se tarkoittaa, kun ei tarvi enää juoda. Kerroin, ettei kolmostuoppipileet ja kaljapaljussa aamuun asti kelluminen enää kaiherra.
Etten enää itke, kun radio soittaa Bonnie Tylerin Herota eikä mun tee mieli nousta yhdellekään pöydälle, kun Ukkometso alkaa raikaamaan. Etten enää edes pidä Popedasta.
Kerron myös kasvaneeni, jos en vielä aikuiseksi, niin sitä kohti kuitenkin. Ja kohinalla. Olen kammannut jopa hiukseni liki päivittäin.

Terapeuttini hymyili tavalla, jolla hymyillään, kun ollaan onnistuttu jossain. Ja niinhän me molemmat ollaan. Hän työssään ja minä toipumisessa. Sain viimeisen tuomion, jonka mukaan olen raitis. Napanuora kossupatteriin on katkennut. Vihdoinkin.

Poistuttuani viimeistä kertaa tuosta huoneesta, katsoin puhelimestani kuvaa, joka on otettu päivää ennen hoitoonlähtöäni.
En tunnistanut itseäni siitä kuvasta. Olinko tuo todella minä?  Viinanturvottama ja sameasilmäinen takkutukka. Kyllä, se OLIN minä. Imperfektissä. Tajuan, että tuo ihminen on poistunut keskuudestamme ja mä sain toisen mahdollisuuden.

Kuiskasin vielä hississä hiljaa ”Kiitos”,  ja koin sanoinkuvaamatonta nöyryyttä.

Mulla on aikaa vielä.

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X