KUUDEN PROMILLEN KUIVAHUMALA ja maailmanlopunmeininkiä

Voihan vuosi ja risat, että tukisti! Sieltä se tuli taas. Seitsemäs aalto. Otti linkoukseen, kasteli hiellä läpimäräksi ja laittoi pidättämään hengitystä. Enää se ei pitänyt otteessaan kuin päiviä. Ehkä viikon. Vai enemmänkin? Ajantaju tahtoo hävitä, kun on kehässä viinanpirun kanssa ja miettii montako erää tätä matsia onkaan jäljellä?  ”Kaksi vasenta suoraa ja yksi oikea koukku”, kuten isäni elämänohjeisti mua lapsena. Sillä kuulemma pärjää. ”Sitten kun olet tarpeeksi kova, niin yksi oikea koukku riittää”. Tänään se alkaa riittämään. Erät vähenee ja osumat kovenee, mutta otteluista en ole vieläkään päässyt.

Ajattelin kirjoittaa jotain nokkelaa ja hauskaa. Yleismaailmallista ja opettavaista. Kertoa psykoedukatiivisin ottein sairaudesta nimeltä alkoholismi ja värittää sitä hassunhauskoilla sanankäänteillä. Mutta vitut!

Raittius perustuu pelkälle rehellisyydelle ja jossain määrin myös epätäydellisyyden sietämiselle. Joskus on ihan ookoo oksentaa ajatuksia kuin aamuyön aterialla kurkkuun tarttuneita purilaisen palasia. (Oi niitä aikoja. Terveisiä Rähinä-grillille!)

Hulluus ei johtunutkaan humalasta!

Tässä päässä on se hassu juttu, että hulluushan ei katoa vaikka korkki kiertyykin kiinni. Päinvastoin! Silloinhan se vasta alkaa tuntumaankin. Mä olen toisinaan aivan mielisairas. Sitä on saanut todistaa taas tukko ihmisiä ympärilläni, joista otollisimman päälle sitten oksentelen. Olen kuin pikkukakara, joka kiukuttelee niille, jotka ovat siinä millissä.

Mä en tiedä, mistä kaikki alkoi ja kauan se kesti. Muutama viikko sitten tajusin muuttuneeni takaisin juoppo-Ostuksi, sillä erotukselle, etten enää haise viinalle. Kaikki perisynnit ja paskamaisen luonteeni pikkukivat piirteet nostivat sarvista päätään.

Ensimmäisenä oppitunti koski ITSEKESKEISYYTTÄ.  Missä hiton minäminä-maassa mä olen loppuviimein vellonutkaan?

Loputon itseys-mantra on kaikunut kaikille puolipaneeleille painaessani kohti raittiutta. Minun toipuminen, minun raittius, minun mennyt, minun tuleva, minä itse ja henkilökohtaisesti minä! Tämän plokinkin kirjoittaminen alkoi tuntumaan aika soo soo-jutulta, kun tarkastelin sitä tuosta kulmasta. Tässähän mä en muuta teekään kuin puhun itsestäni.

Jos ennen kaikki pyöri juomiseni ympärillä, niin nyt yritän tanssittaa sitä samaa porukkaa mun toipumisohjelman tahtiin tajuamatta, ettei taviksia kiinnosta opetella näitä askelia. Niiden ei tarvi.

Tämä toimikoon eräänlaisena julkisena anteeksipyyntönä kaikille niille, jotka olen jyrännyt omilla asioillani jalkoihini. Lupaan taas tästä lähtien nähdä tissejäni pidemmälle, ja huom, pieni henkinen avari on aina paikallaan, jos laput asettautuu taas silmilleni. Mä olen kahden posken ihmisiä nykyään.

Seuraavalle sijalle sopii hyvin MINÄ TIEDÄN PARHAITEN-PASKAPÄISYYS. Yhtäkkiä kun tajuan muutamia ihan yksinkertaisia asioita (mitkä muut tajusivat jo rippikoulussa) menee sekin minäminän isoon päähän hetkeksi väärinpäin. Olen kummallisesti unohtanut, että on olemassa myös minun maapalloni ulkopuolista elämää. Tavallisia ihmisiä, jotka eivät joudu juttelemaan keltaisissa kellareissa tunteistaan vain saadakseen arjen rullaamaan. Hämmentävää.

Mun paskapäisyyden lisäksi minussa asustaa ihana oikeassa olemisen pakko. Haluaisin myös kovin mielelläni HALLITA niin maan helvetisti. Olen ihminen joka haluaa päättää kaikesta kaiken. Mitä sinä syöt, miten syöt ja mihin tahtiin. Miten sinä hengität, milloin hengität vai hengitätkö ollenkaan. Lapseni isä sanoi, että hän hengitti kahdeksan vuotta vain yhdellä keuhkolla. Hän onkin teräsmies. Muille exilleni ei käynyt ihan yhtä hyvin.

Tämän kaiken hallinnantarpeen varjopuoli on se, että nimenomaan minun ei kannattaisi päättää mistään oikein mitään. Ainakaan yksin. Alkoholismi on tunne-elämän sairaus. Ja kun on elämänsä tehnyt ratkaisuja pelkästään tunne edellä, voitte vaan arvata miten sairaaksi elämä on muodostunut. Tänään on onneksi toisin. Uskallan kysyä ja kyseenalaistaa, etenkin itseäni.

Ärsytystä, itkupillejä ja aivan paskaa voita

Mua on lapsesta asti ÄRSYTTÄNYT. Ihan_aina_ärsyttänyt. Mulla oli tapana viljellä lyhennettyä versioo tuosta sanasta ja karjaista kaikkiin väleihin ÄRÄ!

Mikään ei ollut koskaan hyvin. 

Vanhempani kutsuivat näitä ärä-kohtauksia jäykistelyksi. Samaan aikaan kun huusin ärää, vedin selkäni kaarelle ja jännitin jokaisen lihaksen kehostani. Ihan kuin taaperot, sillä erotuksella, että tein tota parikymppiseksi asti. Sitten aloin suuntamaan sitä vihaa ja tuskaa ulospäin, mutta se onkin seuraava tarina se…

Viime viikot ovat olleet yhtä ÄRÄÄ. Tiukkaa puristusta ja heti perään helpotusta. Vähän kuin synnytystä. Sattuu, sattuu ja sitten taas hetki happea. Ja uudestaan sama alusta.

Mua on ärsyttänyt muun muassa erään läheiseni tapa syödä. Olen istunut peltorit päässä aamiaispöydässä, koska hän m ä s s y t t ä ä. Tähän väliin voisin muistuttaa, että mun oma nenä on kuin lehtipuhallin syödessäni.

Seuraavaksi ärsytti hänen tapa tiskata. Jotenkin senkin voi tehdä väärin… Sitten oli vuorossa keittiön kaapit. Ne toden totta olivat kummallisessa järjestyksessä (ellei sitten jakoavain ja jauhelihamauste oikeasti kuulu samaan kaappiin?) mutta mitä se minulle kuuluu? Jokainenhan järjestelee oman kotinsa kuten haluaa. Toki sain vittuiltua myös roskien viennistä, koiran ulkoilutuksesta, etsin virheitä vastauksista ja väitin alati että toinen puhuu paskaa.

Tuskastuin toisinaan, kun en enää keksinyt vittuiltavaa. Onneksi löytyi vielä yksi aihe: väärä voi jääkaapissa!  ”Kuka vittu oikeesti ostaa tällaista paskaa!”  ja margariini oli ottaa lähdöt mun kädestäni. Sitten purskahdin itkuun. Enkä edes tiedä miksi. Mikäs siinä. Toinen seisoo se väärä voipurkki kädessä ja leuka lattiassa, eikä osaa sanoa mitään.

Muistan, kun muinoin tuuletin kaverilleni, että on se hitto hyvä ettei mulla ole tuota läheisriippuvuutta lainkaan -pärjään loistavasti yksin! Niinpä.

Sitähän se juurikin on -läheisriippuvuus- että yksin kyllä pärjää, muttei kenenkään kanssa. Tässä on iso opettelu vielä edessä.

LUPA OLLA AIVAN PASKA

Loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt mä jo hykertelen täällä.

Elämä heitti mulle haasteita ja katsoi, kuinka hyvin mä selvään hauliin ne handlaankaan. Semmosia haasteita, minkä johdosta olisi lentänyt rukkaset tiskin kautta naulaan jo tuhat kertaa ennen vanhaan. Olin mestari viheltämään pelin poikki heti kun elämä kysyi kovaa. Keskenjättökuningatar.

En edes kehtaa kertoa miten ”vähäpätöisistä” ja arkisista haasteista olikaan kyse, mutta tällä päällä nimenomaan ne TAVALLISET asiat tuntuivat ponnisteluilta.

Mun addiktin aivot on ohjelmoitu ajamaan kahtasataa kyttiä karkuun takarontti täynnä kamaa ja konetuliaseita, eikä käymään missään pirun vasu-keskusteluissa. Mä en saa paniikkikohtausta, vaikka mikä moottoripyssyporukka pimpottelisi yöllä ovikelloa, mutta näyttösuunnitelman teko meinasi saada sieluni sijoiltaan. Miten helkkarissa ihan tavalliset asiat -jos niitä on päällekkäin enemmän kuin kolme- voi olla näin voimia vieviä? Munhan piti muuttua supersankariksi, kun en enää juo?

Mä olen muutenkin ollut aina susisurkea kaikessa aikuisten ihmisten asioissa. Mä en osaa vieläkään tehdä ruskeakastiketta tai ommella. En saanut koko ala-asteen aikana nostettua edes alalankaa ilman opettajan apua, ja köksän tunnit vietin eristyksissä muista. Onneksi on knorri ja henkkamaukka. Tänäänkään en ole yksin.

Paperi T (kuka ikinä sitten onkaan) kiteytti tämän kyllä hyvin.

”Vaikka uskoisit itseesi, voit silti olla ihan paska!”

Nimenomaan, nyt ollaan viisastenkiven vierellä. Voi todellakin olla ihan paska! Mutta mikä tärkeintä; saa olla! Seiska miikan ihmisenä elämä on varmasti paljon parempaa, siihenhän me tähdätään.

Mukavaa ja lumista perjantaita kaikille. Tehkää tänään huomiselle sellaista historiaa, mitä on miellyttävä muistella.

Miss Maailmanloppu

LOPPU.