Teksti:
Janita Hirvihuhta

Suomessa kuolee vuosittain kymmeniä naisia perheväkivallan uhrina ja mustia silmiä peitellään Blascolla liki 6000 kertaa. Yleisin asetelma on edelleen se, että mies roikkuu pitkäripaisessa ja nainen pitkäripaisessa roikuvassa miehessä. Joissan tapauksissa molemmat juo ja roikkuu toisissaan.Silloin riippuvuutta on enemmän kuin amerikkalaisessa joulukuusessa koristeita. Mikä ihme saa ihmiset  jäämään sairaisiin suhteiseen?

 

Kelataan elämää taas vähän taaksepäin. Mä en ole joutunut todistamaan perheväkivaltaa lapsuudenkodissani. Ellei sitä lasketa, kun äiti ja isä tappeli iskän diskoiluputken päätteeksi ja äiti heitti isää kameralla. Sihti oli huono tai sitten isän u-väistö nopea, muttei se osunut. Plässähti vain päin persikan värsitä plyysisohvaa paljastaen sisuksistaan vanhan kunnon filmirullan.

”Nonni, siinä meni varmaan Marokon matkakuvat”, muistan funtsineeni.

Äiti juoksi vihoissaan rivitaloasuntomme keltaisia puuportaita yläkertaan ja kaatui matkalla satuttaen polvensa. Äitin ”ai saatana!”  ja faijan  ”siitäs sait!” ja se oli siinä.
Ei. En joutunut tästä terapiaan aikuisena.

Lapsena tosin tiesin, että on olemassa sellaisia miehiä jotka hakkavaat vaimojaan. Naapurustossakin asui yksi sellainen. Se oli piessyt koko perheensä hyppynarulla ja tilannut sitten taksin kaupunkiin. Euroklubille. Siellä se oli kurluttanut kossurussiania koko viikonlopun ja tullut sunnuntaina ihan muiniksena kotiin ja kysynyt onko ruokaa.

Vihasin sitä miestä. Sanoin aina uhoa täynnä, etten koskaan aio ottaa turpaani keneltäkään ja kysyin kaveriltanikin miksei se nainen tapa sitä miestä? Se oli 9-vuotiaasta mielestäni kohtuullisin vaihtoehto kaikista.
Kaverini sanoi, ettei se tietenkään tapa. ”Sehän rakastaa sitä!”

KOUKUSSA MUKARAKKAUTEEN

Mennään 20 vuotta ajassa eteenpäin. Tajuan taas yhden tumman silmän jälkeen lähteneeni juomaan. Istuimme Saran kanssa myllymäkeläisessä kolmiossani ja koitamme keksiä toisillemme sanoja. Rapsuttelen rupia pois rystysistäni ja tuijotan lattiaa.

”Se mies on kuin heroiinia mulle, vaikken edes tiedä miltä heroiini tuntuu. Mutta luulen, että tältä. Paitsi että tämä on samaan aikaan varmaan parempaa ja pahempaa kuin heroiini. Vaikka mitä tapahtuisi, niin en vaan pysty. En pysty pidättäytymään hänestä. En jättämään, en unohtamaan. Enkä tosin rakastamaankaan. En vaan pysty, vaikka kuinka yritän. Mikä vittu mua vaivaa?” itkin.

Tai en itkenyt, koska olin silloin vielä kantahämeen kovin muija ja kovat muijathan eivät itke. Mutta marisin. Surin ja pelkäsin. Ja ehkä kaikista eniten ihmettelin. En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Toisaalta, en ollut aiemmin seurustellut päihderiippuvaisen kanssa. Enkä siinä maailman vaiheessa todellakaan tajunnut olevani sitä myös itse.

Sara tuijotti mua sekalainen ilme kasvoillaan pinot noir -lasin yli ja näin, että hän koitti sanoa jotain.

”Tiedätkö Ostu… Jomman kumman teistä on varmaan kuoltava ennen kun toi sekoilu loppuu…”

Ja tiesinhän minä.

Pari vuotta tuosta lauseesta ja sain laulaa maan korvessa kulkevia. Siihen päättyi se suhde, kuten ystäväni ennusti.

MUTTA. Vain sillä erää ja sen miehen kanssa. Minä ja mun rakas riippuvuuteni sen sijaan jatkettiin lentoa ja landattiin uuteen etanolilta tuoksuvaan kukkaan ja aloitettiin sama setti alusta.

”Painu vittuun, mihin sä luulet meneväs?!” raikasi taas rappukäytävissä, kun uusi soppa kiehui liedellä pohjaan.

 

POLVET KOLISEE

Kaava on simppeli. Lissu on siis riippuvainen Martista. Martti on riippuvainen taas kossusta ja kossua juotuaan hän tarvii Lissua (äidiksi ja mällirätiksi).  Ja Lissu taas (kiistattomista haitoista huolimatta) suostuu, koska Lissua ohjaa riippuvuus Martista aivan kuten Marttia ohjaa riippuvuus kossusta. (Ja henkilöhenkilö -aikaan voitte vaihdella roolituksia aivan kuten tykkäätte, koska kaikkea tätä tapahtuu myös toistepäin.) Yksinkertaista.

Ja koko kuvio toteutuu todellisuudessa, joka on molemmilla täysin vääristynyt.

Niin ja sitten saattaa käydä niinkin, että jos Martti putoaa pelistä pois, löytää Lissu Martti-vainaan vanhan kossun. Ja sitten Lissu sekä Kossu jatkaa yhteiseloaan ja murjoo jotakuta kolmatta kilpaa pakkaseen… Sellaista se on.

Niin ja mikä kipeintä; tämän riippuvuuksilla rakennetun ilmiön keskellä varttuu uusia lissuja ja martteja, jotka jatkavat vanhempien viitoittamalla tiellä opetellen saman tavan tasata tunteitaan, riippuvuuden.

Pikku-Martti roikkuu ennen ekaluokkaa etusormestaan Tebarin pajatsossa jotta unohtaisi, kun taas Pikku-Lissu koittaa olla vielä vähän kiltimpi, jotta kelpaisi.

Muutamaa vuotta myöhemmin molemmat tuunaavat tunteitaan päihteellä. Peittelevät sisintään tummalla silmämeikillä, sakkovankeudella ja Sorbuksella. Parhaimmillaan nämä kaksi saa lapsia ja traumat periytyvät niin että sukupolvet kolisee.

 

TRAUMAMARKETIN KASSALLA

Riippuvuudet aiheuttavat suurimman osan lähisuhdeväkivallasta sekä mt-ongelmista. Riippuvuudet aiheuttavat suurimman osan kaikista ihmisyyteen liittyvistä ongelmista, jos oikein tarkoin miettii.  Mutta pysytään me nyt parisuhteissa.

Sen sijaan, että perustetaan lisää turvakoteja ja auttavia puhelimia, työllistetään lastensuojelua ja terapeutteja, ja keskitytään ennaltaehkäisemään sitä, ettei Martti murjoisikaan Lissua pakastimeen, niin pitäisi ehkä keskittyä ensin siihen, ettei Martti murjoisi sinne kossua. Yksi sana. PÄIHDEKUNTOUTUS.

Ja Lissulle meidän pitäisi antaa tiedote: se ei ole rakkautta, miksi sinä siinä roikut. Ei vaikka se tuoksuu, tuntuu ja maistuu rakkaudelta. Se on vittu riippuvuutta. Unohda se Martin korjaaminen. Sinun vika on SINUSSA. Äläkä suutu, sillä tämähän on ilouutinen. Sillä kun vika on sinussa, silloin myös työkalut vian korjaamiseksi on sinulla. Tarvit vaan ensin apua niiden etsimiseen. Toinen sana. LÄHEISHOITO.

Mun on pitänyt olla kaksi vuotta juomatta. Istua kuukausia niin Minnesotahoidon piirissä kuin Myllypuolella. Ravata psykologilla, psykiatrilla, päihdeterapeutilla ja vertaistukiryhmissä. Mun on pitänyt kaapia kaikki maailman itsehoidolliset ihmeet kuten kummit, askeleet, eeviminkkiset ja tommyhellstenit esille ja opetella.
Olen lukenut, kuunnellut, rukoillut, itkenyt ja nauranut. Niin ja mokannut. Selvänäkin ja pahasti. Mutta niin mun on pitänyt tehdä. Jotta ymmärtäisin.

Enkä mä vaan edelleenkään vittu ymmärrä!

Olen rikkonut itseäni emotionaalisesti estyneiden ihmisten kanssa ja pakkorakastuttanut itseni hälläväliä-äijiin. Miksi? No herjalla. Se oli aina mun perusteluni sille, miksi taas aloin tapailemaan jotain tasapainotonta miesoletettua… En itsekään tiennyt syytä.

Todellisuudessa se rikkonaisuus kiehtoi minua aivan kuten koskenkorvakin. Mä haluisin juoda viinaa ja ihmisiä pakonomaisuudesta käsin. Eli ei se mikään valinta ollut. En vaan kyennyt muuhunkaan. Ja kaikella sillä (tällä) oli aika iso hintalappu. Ja on edelleen. Tässä mä niitä viuluja vereslihalla vieläkin makselen. Mä olen oman traumamarkettini kassalla ilman katetta. Sitä odotellessa. Tästä tämä kaikki vasta alkaa. I`m still standing! Vaikka pakko välillä vähän istuakin…

Mä en tiedä miten päädyin lentävistä kameroista ja hyppynaruilla hakkaavista isäpuolista taas tänne tunnesuolle, missä puheestani alkaa putoamaan niin pää kuin häntäkin. Ehkä tällä kaikella haluan sanoa, että riippuvuudet rikkoo ihmisiä ja läheisriippuvuuskin tappaa.  Mä olen kuumeessa ja kuulostankin siltä. Nyt buranaa ja unta! Adios!

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

 

X