Maailman kallein makkara ja muita mittumaarimuistoja

Voihan mittumaari, että se menikin ekan kerran eläessäni maaliin.

Tai meni se varmaan muutamasti aiemminkin maaliin ollessani Kiipulla ja vielä kakaraikäinen. Sillonhan juhannukset meni aina maaliin. Mulla oli mustikkamaitoa pieluksilla, maailman isoin etana saunantuvassa ja kasettimankasta kuului kolme päivää pelkkää Lavia ja Taipaletta. Iskelmän tahdissa me tanssittiin pälvikalju-Einon kanssa tangoa, jonka viimeisiin haituviin sain kiinnittää barbin hiuskoristeita. Eino oli eittämättä vähän kaljoissa, muttei se haitannut. Kaikki miehet oli 80-luvulla. 

Muistan miten sanoin sisiliskoja isin siskoiksi ja pääsin papan kanssa perkamaan kaloja. Iltasin nukahdin Lusin leirikeskukselta haisevan painavan täkin alle (miksi entisajan peitot muuten painovat tonnin?)  ja aamulla oli eniten parasta siksi, että sai syödä juuri Ameriikoista asti kauppaan saapuneita suklaamuroja. 

Sitten lapsuudessa oli niitäkin mittumaareja, kun päästiin maalle ja merenrantaan. Kasa kamalan vanhoja  (25-35  -vuotiaita) aikuisia ja katras heidän kakaroitaan.

Me lapset saimme valvoa ainakin sataan ja syödä kylmiöstä karkkia, keksiä, lihapiirakoita ja pillimehuja niin paljon kuin napa veti. Miehet joivat kaljaa ja pikkutunneilla joku löi jotain. Kerran yhdestä nujakasta jäi naulakon naulaan kiinni lihanpala. Pieni piitti takaraivoa.

Me kävimme parhaan kaverini kanssa koskemassa sitä etusormella ja kirkumassa inhosta. Se oli hauskaa. Joku miehistä oli naulannut takaraivon lisäksi hauen pään rantakallioilla kasvavaan kuuseen. Se oli juhannusyössä jotain niin pelottavaa, että pakoon juostessa joku meistä pissasi housuun. Pelosta tai naurusta, en muista.

Silloin mittumaarit meni aina maaliin.

Sitten alkaakin aikuisuus ja pitkä liuta epäonnistuneita juhannuksia. 

Kouvolan kolmipäiväinen samoissa vaatteissa. Joku tapettiin puukolla ja hampaat pestiin bissellä. Samalla reissulla Taunus hajosi ja hermot levisi. Kadotin kaikki pojat pitkin tyttöjen telttoja ja etsin yksin Eriksonistani kenttiä. Joka paikassa soi Bon Jovin It´s my life ja mä olin kai 16.  

Sitten oli se juhannus kun huutoitkin Nauvossa, ja joku paskoi housuun. Huutoitkin yhden juhannuksen myös Kustavissa, vaikkei kukaan paskonut housuun. 

Kävin myös huutoitkemässä Rantarokissa, ja erään kerran kuuntelemassa, kun kaverit huutoitkivät veneessä. Niille tuli riita kokolattiamatosta. Se oli kallis kokolattiamatto.

Olen myös itkenyt yhden juhannuksen Stemman parkkipaikalla, juoden pullonsuusta punaviiniä ja miettien päivieni päättämistä. Joku poikaystävistä oli varmaan taasen pettänyt, jonka tuloksena mä olin jättänyt, ja mitäs siitä muutakaan seurasi kun valtavasti surua juhannuspuseroon. Muut jussiporukastani grillasi iloisesti viereisessä pihassa ja ihmettelivät, mikä mulla taas oli. Mulla oli aina se, minkä joku toinen päätti. Olin totaalisen ulkoapäinohjautuva. 

Ai niin! Oli muuten sekin juhannus, kun juotiin nonstoppina yhden poikkikseni porukoiden mökillä. Oli muka ”hauskaa” joo, mutta muistan sen maanantaisen nokimustan masennuksen miettiessäni, että kaikki mitä olin suunnitellut vieraiden varalle -perunoiden nostoa, tikkakisaa, mansikkakakkua, juhannuskokkoa, mölkkyä, laituritansseja, juhannustaikoja, saunaa ja syvällisiä keskusteluja- kaatui kolmipäiväiseen räkäkännäämiseen ja Bosen tolkuttomaan huutamiseen. Olin tuhlannut ruokaan kai kaksisataa euroa ja söin koko jussina yhden makkaran. Se oli maailman kallein makkara.

Jotenkin sitä tavoitteli aina samaa juhannustunnelmaa kuin lapsuudessa oli. Monesti oli äitiä ikävä, kun ei itse osaanutkaan tehdä juhlasta sellaista. Joku meni aina pieleen. Eka kalja kun aukesi, niin ihan kaikki muut suunnitelmat raukesi. Sitten vaan ryypättiin, vaikka mä olisin oikeesti halunnut perinteitä,  saunanpuhtaan ihon ja lakanat, joihin muistaisi nukahtaneensa. Mä en muistanut edes heräämisistä mitään…

Lopulta kaikkien kurjien jussien ketjun kruunasi kuolema. Eräs läheinen menetti henkensä viisi vuotta sitten ja siitä alkoi oma lehmänhäntäliukumäkeni. En voi väittää suruuni juoneeni, en. Join juoppouteeni, mutta toki suru antoi ekat kuukaudet syytä siihen. 

Ehkä sinä juhannuksena lakkasin vaan välittämästä. Iso Hällävälin käsi otti mua omastani ja alkoi taluttaa läpi lähiöpubien ja muiden juottoloiden. En enää jaksanut vaan kiinnostua. Mistään. Juhannuksestakaan. Koitin vielä kerran sen kuolemajussin jälkeen pitää mukahauskaa minifestareilla, istuin yhden surullisen asuntovaunussa avopuolisoni kanssa ja kolmannen hauholaisella pellonpientareella, mutta yhtä kaikki -aivan paskaa. 

Ja sitten Jumala varmaan armahti, rukouksiini vastattiin ja mä pääsin pois sieltä. Helvetistä. 

Ensimmäinen raitis juhannus ei tosin paljon vielä palkinnut. Se ei juurikaan juovista jusseista poikennut. Olin vuokrannut hyväuskoisena kaikkivaltiaana mökin kaverini kanssa, joka juo, mutta lupasi ettei juhannuksena joisi. Unohdin vaan sen tosiseikan, ettei hänenkään juominen olisi kummankaan meidän hallittavissa. Se sama sairaus, mikä mua juotatti pitkin kyliä kymmenen vuotta, vei hänetkin kaljalle, eikä sen koommin olla nähty. Istuin yksin kolme päivää perkeleen kalliilla vuokramökillä enkä taaskaan syönyt kuin yhden makkaran. Mutta siitä seurasi paljon hyvääkin. Pääsin eroon lopullisesti entisestä elämästäni ja sain alkaa rakentamaan omaa, uutta ja raitista moista. 

Palataanpa sitten tähän päivään. Viime viikonloppuun. 

Tämän mittumaarin sain viettää tuon samaisen hauenpäätä kanssani karkuun juosseen kaverini kanssa. Olemme tunteneet liki 36 vuotta. Koko elämämme. Joku sanoi, että ihmisen pisin suhde muotutuu omiin sisaruksiin. Häränpaskaa tässä tapauksessa. Mä olen tuntenut tämän ystäväni kauemmin kuin veljeni, johtuen ihan vuosimalleistamme. J on kuin sisko mulle. 

Viime viikonloppuna meitä oli viisi lasta, neljä aikuista ja kaksi koiraa, eikä kukaan kuollut. Yhtään lihanpalaa ei roikkunut naulakosta, rahaa meni alle viisikymppiä ja söin huomattavasti enemmän kuin yhden makkaran. Itkin kyllä, mutta ihan ilosta ja kyllä tähänkin juhannukseen liittyy tarina housuunpaskomisesta. Se on perinne. Niin ja vähän mä kyllä sanoin vittusaatanaa miehelleni, mutta ihan vaan vähän. Kuuluu pyhäaamuihin ja iteppähän kerjäsi, kun alkoi kesken kattamisen närppimään. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Oli totaalisen kivaa olla minä ja me kaikki saatiin kokemus, mitä kehtaa muistellakin. Ja ihan ilman mitään onnellisuusfilttereitä. Lisää näitä. Kiitos kun teitte sen mahdolliseksi, hesalaiset <3 

Miss Maailmanloppu

LOPPU.