Maalin kuivumista ja kuolleita perhosia vatsassa

Jaa kaverilleTilaa Seura
© pexels.com

Elämä ei voi olla täyttä ilman viinaa. Mieli muuttuu pitkäksi marraskuuksi ja kupliva nauru kaikuu enää tyhjissä kuohuviinilaseissa. Tylsää! Todella hajuttoman, mauttoman ja mattivanhasmaisen tylsää. Tasapaksua makaroonilaattikkoelämää ilman mitään isoja fiiliksiä. Semmosta lobotomista ja monotonista kuoleman odottelua. Mutta tätä tämä nyt on, kun menin kerta itseni tällä tavalla sairastuttamaan.

Nuo olivat päällimäiset aatokseni, kun aloin elää ilman päihteitä. Elämä tulisi olemaan täysin tunnetasolla vajavaista, enkä ehkä enää koskaan kokisi mitään kivaa, mutta olin hyväksynyt sen seikan. Valmistauduin raittiuteen kuin Raatteentielle, enkä odottanut saavani mitään ilmaiseksi. En odottanut saavani mitään. 

Vertasin usein itseäni invalidiksi. Että jos vaikkapa joku halvaantuu ja menettää kyvyn kävellä, niin ei hänkään asiaa loputtomiin sure, vaan jatkaa niillä ehdoilla, mitkä elämä sanelee.

Hieman itseänikin ihmetyttää tänä päivänä tuo vertaus, mutta se kaiketi kuvastaa vain sitä, miten jumalattoman tärkeä asia alkoholi oli ollut minulle 20 vuotta. Se oli melkein tärkeämpi kuin kävelykyni. En osannut muuta maailmaa kuin ravintolamaailman. Se kulttuuri oli kasvanut yhtä luonnolliseksi osaksi minua kuin kykyni kävellä. Olin elänyt juhlasta toiseen teinistä asti ja oppinut siihen, että arki on aivan paskaa ja sitten vasta ”viihdytään” kun on pullo kourassa. Ilman pulloa minkään ei kuuluisi tuntuakaan miltään.

Ja valehtelisin jos väittäisin, ettei raitistuminen aika ajoin ollut yhtä tylsyydellä kiduttamista. Oli todellakin hetkiä, kun elämä tuntui maalin kuivumisen katselulta. Hetkiä, kun mikään ei tuntunut miltään.

Olin rikkonut aivokemiaani useita vuosia buustamalla mielihyvähormonien tuotantoa päihteillä ja pääni palkitsemisjärjestelmä oli aivan päälaellaan. Kun aivot ovat olleet vuosikaudet vuoristoradassa, ei pihakeinun pikkuvauhdit oikein vatsanpohjasta ottaneet.

Pitkistä pileistä palautuminen vaatii aikaa.

Raittiuden jälkeinen masennus ja muutama muu tohtori Googlen diagnosoima sairaus

Muistan kun kahden kuukauden juomattomuuden kohdalla kilautin K-kaupan edestä äidilleni ja huusin tuskaani.

-Mä ole sitten vittu tasan vuoden juomatta ja se saa riittää! Tää on paskinta koskaan! Mua on huijattu mukaan johonkin myllyhoitolaiseen ihmiskokeeseen ja nyt en kehtaa edes kaljalle mennä. Elämä on ihan paskaa, mä olen kuudetta viikkoa kuumeessa, selkään sattuu ja sielua särkee!

Äitini mutisi jotain Eiffel-tornista, Pariisista ja Dom Perignonista, mutten kuullut mitä, kun viha humisi korvissa ja tanssimusiikki maistui suussa. Olin äärimmäisen kuivassa humalassa.

Muutama viikko myöhemmin makasin kotona ja tein koneella masennustestejä. Jokaisen tulos tuomitsi mut hyppäämään katolta. Keskivaikea masennus, masennus-masennus, sekamuotoinen masennus, kevätmasennus ja mitä vielä…Nonni! Ton ne perkeleet mulle sitten tekivät. Mun elämän piti muuttua balettitanssiksi eikä kiinalaiseksi kidutusnäytelmäksi. Olin haastamassa oikeuteen kaikkia kuntoutuspaikastani päihdetyöntekijääni ja soitin muutamalla exälleni kertoakseni mitä paskakasoja hekin olivat, kun olivat jotenkin ja jollain tavalla muka syyllisiä tilanteeseeni. Pakkojuottaneet varmaan mua?

Menin myös heimoneuvostoon räkäräyhäämään mitä tervaa tämä toipuminen on ja kiehuin kateellisena 80-vuotiaalle mummolleni, jolla oli viriilimpi ja värikkäämpi elämä kuin minulla. Toistin toistamiseen, että elämä on hiton t y l s ä ä, ja jos joku ei ymmärtänyt, huusin kovempaa! T Y L S Ä Ä!!!

Pahinta paskaa oli pääsiäinen. Olin istunut ”yksin tyhmässä asunnossa, tyhmällä sohvalla ja katsonut tyhmää televisoo” noin kolme päivää. Itkin vuorotellen kauhusta ja surusta, enkä saanut kiinni mistään. Pyhien aikana sain yhden puhelun ja senkin vankilasta.

-Käytiin jätkien kaa reenamassa ja kauppa-autolta hakeen makkaraa. Me laitetaan toi rantasauna tosta Saimaan rannalta tulille ja istutaan iltaa nuotiolla. Tää lusiminen on ihan perseestä! kaverini manasi ja mä purskahin itkuun.

Olisin halunnut vankilaan!

Kolmen kuukauden kriisi

Kaikki muu oli sileää kuin satasen suora, mutta pää meni aivan kärrynpyörää. Mä kuvittelin, että kun lopettaisin juomisen, olisin heti tyyni, zen ja äiti Teresa. Sen sijaan käyttäydyin kuin punkkari kiljuhumalassa ja oksentelin pahaa oloani läheisteni päälle. Toki näiden sairaskohtausten välissä oli rauhallisempaa. Onnellistakin. Ihanaa. Ja aika tylsää.

Mä oikeasti ajattelin etten naura enää koskaan. Luulin, ettei ne nousuhumalan aikaansaamat perhoset enää koskaan lepattaisi vatsassa. Etten enää koskaan olisi mistään niin innoissani, että saisin mahani löysälle ja menettäisin ruokahaluni. Ettei mikään enää pirskahtelisi. Kaljan lisäksi kuvittelin konmarittaneeni kokonaan onnenikin…

Mutta sainpa taas olla väärässä. (Miten monessa asiassa olinkaan.) Kyllä mä osaan nauraa. Olen taas alkanut oppimaan. Pientä höhötystä, mikä on jo muutamasti muuttunut vatsan puolelta pulppuavaksi rummutukseksi. En höhötä usein, mutta hiljaa harjoitellen.

Perhosetkin ovat kuoriutuneet. Saan pienistä jutuista kiksejä. Uusi huuhteluaine tai huulipuna. Liian pitkä suihku, tuotantokausi Luottomiestä, vanha ystävä iltateellä, hyvin istuvat farkut, ihastuminen… Pihakeinun vauhdit alkaa taas ottamaan vatsanpohjasta. Tänään olen ollut tuhottoman onnellinen siitä, että pyykitupa on vapaa, mulla on vapaa ja mä olen vapaa.

Mutta myönnettäköön, ettei semmosta hypomaanista ”jesjesjes kädet ilmaan ja kaikki rahat tähän iltaan” -oloa ole tullut. Ei ainakaan vielä. En tiedä tuleeko sitä koskaan vai oliko sekin vaan sairauden tuomaa harhaa? Ehkä jos rakastuu? Ehkä…Rakastumiselle erittäin suuri ehkä.

Hulluus tuntuu selväänkin hauliin

Lopuksi jaan teille kolmen kuukauden #soberin kohdilla rustaamani tuskan värittämän tekstin. Tästä ilmenee hienosti, millaisissa ajatuskeloissa alkoholisti pyörii sillon kun kova vastatuuli puhaltaa. Tuossa on kaikki retkahdusprosessin tekijät paikoillaan. Yksinäisyys, katkeruus, viha, itsesääli, eristäytyminen, vertaistuettomuus, syyttäminen, kevät, juomakelat, kuivanappailu, negatiivisuus ja itseinho. Huomaa, että helppoa ei aina ole, mutta erävoitto tostakin olosta lopulta tuli. Tämäkin meni ohi.

  Huhtikuu (#sober 2kk 28p)

” Vittu mitä paskaa. Päihteettä edelleen. Väsymys taltutettu ja alan olla energiatasoiltani tavallinen itseni. Olen jostain syystä vihanenkin just tällä hetkellä. Kaikille. Itselleni. Maailmalle.

Eka jauhetaan ja jauhetaan, miten pitää opetella pyytään apua. Ja sitten kun sitä nöyrin mielin harjottelee arasti pyytään, niin ei sitä tulekaan ja taas muistaa miksi on muinoin lakannut yrittämästä.

Yksikin mukaystävä tai muu mulkunnuppi sanoo mulle vielä kerrankin, että oon sun tukena niin tukehdutan sen omiin sanoihinsa. Toi tarkoitti siis raittiilla kielellä, että olen tosi surullinen ja koen jääneeni tän toipumisen kanssa lopun kaiken yksin. 

Yritän koko ajan pitää itseni kasassa, jotten vajoaisi sinne itsesääliin ja samalla mietin, että mitä on itsesääli. En salli itseni surra enkä taida uskaltaakaan. Vihaa on niin paljon helpompi tuntea kuin surua. On niin paljon helpompi haistattaa koko maailmalle ja laittaa ihmisiä estolistalle, kun kertoa että on yksin ja peloissaan… Emmätiiä…

Melko paska pääsiäinen. Lasken vaan tunteja, että tää olis ohi. Tosi tosi tosi negatiivinen asenne asioita kohtaan. Oon käynyt ryhmissäkin, mutta tuntuu ettei nekään nyt jaksa kannatella. Mulla on niin ikävä mun kavereita, mutta ne kaikki on ottanut kevätaurinkoa kalja kädessä kukin tahoillaan. Isossa ja iloisessa porukassa, nauranut ja juonut, halaillut ja tanssinut. Mä olen istunut tällä halpissohvalla nettiä selaten ja yksin kaikki illat. No on mulla koira ollut kaverina. Piristääkin ihan hitosti.

Tullut semmosia ajatuksia, että tää elämä on tipatta vielä kaameempaa kuin juovaan aikaan. Että saisin tän surusuihkun samantien seis, kun kihartasin tukkani ja meikkaisin naamani ja lähtisin sinne missä ne kaikki muutkin on. Missä mun elämäni on. Että mitä helvetin pelleilyä tämä mun raittiussekoiluni nyt oikeen on… 

Kukaan edes vastaa puhelimeen, kun ne on juomassa. Ja ne muutamat toipujat jotka tunnen, ei vastaa nekään. Ihan yksin läpisodittava taistelu tää näköjään on… Ennen mua auttoi edes pullo… Vittu… Että tämmösissä tunnelmissa tällä kertaa… Kiitos raittiista päivästä silti… -J- ”

Että semmosta… Tästä nähdään, että korkin kiinni vääntäminen vaatii välillä amalgaamien paukkumista. Noissa hetkissä se ottaa kovaa kiinni ja ravistelee. Mä selvisin tuosta pääsiäisestä vaikka aika vaarallisilla vesillä soudinkin…

Pitää sairastaa selvään hauliin, jotta voi toipua. Selvässä haulissa se sairaus vasta alkaa tuntumaankin.

Miss Maailmanloppu

LOPPU.

X