Pääsiskö takaisin kyytiin, Elämä?

Mulla oli taannoin syntymäpäivät. Ne toiset moiset, mistä tammikuun kolmas kerroin. Tammikuisia synttäreitä ja niiden tuomia vuosia otan ilolla ja ylpeydellä vastaan. Näitä toisia, missä kertyi vuosia 36, juhlin vähän kaksijakoisin mielin.

Mä valehtelisin jos väittäisin, ettei vanheneminen yhtään pelota. Vituta. Ahdista. Ja ennen kaikkea mietitytä. Aika kuluu jotenkin liian lujaa, jos ennen se ei muka kulunut mitenkään. Ellei sitten juotu pilkkua vasten. Puoli neljä tuli aina liian nopeasti.

Joku vitsikirjasuussasyntynyt sanoi, että vanheneminen on kivaa jos vaihtoehtona on kuolema. Totta kaikessa typeryydessään. En mä tosin vanhenemista ihan niin paljon vihaa, että vertaisin sitä kuolemaan. Oon vaan alkanut rakastaa elämää ja jokainen lisävuosihan tarkoittaa, että sitä on vähemmän edessä. Hitto että teki oikein pahaa kirjoittaa tuo riviksi.  Olisipa joku stoppinappula, jotta saisi edes muutaman vuoden takaisin niistä juoduista. Kirittyä kavereita kiinni akateemisissa loppututkinnoissa ja asuntolainoissa. Mutta ei ole. Kahden vuoden päästä mä olen kaksi vuotta vajaa nelkyt enkä akateeminen. Alkoholisteilla on alakuloinen matikkapää.

Kyllähän sä vielä ehdit

Poden samaa ongelmaa kuin muutama muukin mun ikäinen. Voivottelen, että kunpa olisin tällä päällä ja kaikella kokemuksellani kuitenkin vielä kaksikymmentä, niin maailma olisi -ei pelkästään auki- mutta levällään mulle.

Mä olen juomisen takia menettänyt paljon silloista tulevaisuuttani. Sitä on joskus vaikea hyväksyä. Miksi musta ei tullutkaan maikkarin mainospäällikköä tai mariaveitolaa? Ei tullut psykologia. En mä päässytkään naistenlehteen toimittajaksi, en Jaajon pariksi Aamulypsyyn enkä alttarille. Ja vaikka kuinka joku sanoisi, että onhan sulla vielä aikaa, mietin vaan, ettei ole muka yhtään mediaseksikästä saavuttaa tavoitteitaan yli nelikymppisenä. Mä olisin halunnut kaiken kaksikymppisenä. Sitä paitsi Jaajo on jo naimisissa.

Olin ihan hyvä koulussakin. Kun halusin. Harvoin halusin. Olen varmaan tehnyt  yläasteeni ennätyksen keskiarvojen vaihtelussa. Vai tiedättekö monta muuta, joka sai 8,2 keskiarvon laskettua vain puolessa vuodessa alle kuuteen, ja sieltä nostettua lopuksi tasan ysiin. En minäkään. Se oli sitä. Jääkylmää tai tulikuumaa, muttei haaleaa lainkaan.

Jotenkin kaiholla joskus pohdin, miten elämä olisikaan mennyt, jos minttuviina ei olisi ollut muuta maailmaa mielenkiintoisempaa. Mä oikeesti pidin opiskelusta. Joskaan en koskaan saanut pidettyä itseäni niskasta kiinni. Kuin sen hetken. Olisin halunnut yliopistoonkin, mutta kossujaffa vei. Huuhtoi haaveet akateemisuudesta.

Kasvot kuin kartasto

Mun elämänjano sammui samaan tahtiin kun toinen yltyi.

Olin lentokonetilassa. Nyt linjat on taas auki ja kentät täydet. Mutta välillä pelkään, että liian myöhään.

Toisinaan vittumainen ääni kuiskii mulle ”Mitä sä vanha akka enää kuvittelet saavuttavasi, juna meni jo!”, kun haaveilen korkeakouluopinnoista.

”Sä oot kohta nelkyt, asut vuokralla, omaisuutesi mahtuu -jos ei putkikassiin- niin ainakin pakettiautoon, mitä sitäkään sä et koskaan saa vuokrattua itse vaan faijas pitää jeesata siinäkin”, kun koitan iloita uudesta kodista.

Kammatessani naamaani mieli muistuttaa mua uusista uurteista ja uskottelee, että kasvoni muistuttavat enemmän Ruuhka-Suomen tiekarttaa kuin mitään kauneusihannetta. Entinen pyöreä perseenikin on latistunut puhelinluettoloksi paaritiskien kovamuovituoleilla.

Tänään katsellessani mun kahdeksanviikkoista presaprinsessaa, tajusin samalla, että viimeisiä viedään. Maximissaan ehdin ottaa enää yhden niin sanotun haastavan ja fyysisen piskin ennen kun on pakko siirtyä mummoilemaan puudelien kanssa. Ellei sitä pidä laumaa isompana, mikä ei ole vuosiin vaihtoehto.

Ja sitten taas herään. Koitan miettiä mikä hitto mut saa alati arvostelemaan itseäni ihan kaamein sanankääntein ja latistamaan kaikki haaveeni. Enhän mä ole neljääkymmentä, ja mitä sitten vaikka olisin pitkälle sen yli?

Jos mä jumalauta haluan hakea opiskelemaan,  niin eikö ne omistusasunnot odota vielä sen aikaa?  Olisiko se jotenkin antiseksikästä olla akateeminen viidelläkymmenennellä? Vai pelkäänkö vaan olla perse auki nelikymppisenä? Sitähän mä olen ollut jokakymppisenä.  Mä tuhlasin tossa just vuosia ”juhliessani”, niin eiköhän pari lisää mene ihan sillä samalla leivänsiivulla. Enkä mä edes syö leipää. Ainakaan paljon.

Ikä ei ole pelkkiä numeroita, onneksi!

Kun Samulinin Airalta  kysyttiin telkassa jotain hänen nuoruudestaan, Aira halusi täsmennystä.  ”Riippuu ihan minkä ikäisestä nuoruudesta on kyse? Mä pidän kuusikymppisiä nuorina”.

Niinpä.

Mä en tosin tykkää, että sanotaan iän olevan pelkkiä numeroita. Se kuulostaa usein nuoruuteen jumiutuneiden juovien ihmisten selittelyltä seuraavalle mikkiin huudetulle Aikuiselle naiselle ja valkovenäläisten väljäyttämälle vastuuntunnolle.

Ikä on nimenomaan numeroita ja siitä pitäisi olla ylpeä. Kuten Aira on.  Jokainen vuosi telluksella tallatessa opettaa jotain lisää. Paitsi jos viettää valtaosan viinipäissään. Sillon tietoa tarttuu kosteaan korteksiin hieman vähemmän kuin muilla ikätovereilla. Silloin ikä ei olekaan muuta kuin numeroita. Mulle kävi vähän niin ja siksi tää on niin outoa, tajuta olevansa ihan kohta keski-iässä.

Tuntuu, että koko ajan olisi kiire. Kiire kasvaa aikuiseksi.

Arki kun koostui kodin, pubin ja pitkäripaisen ympärille, ei paljon ehtinyt oikeaa elämää nähdä. Nyt kun silmät on auki, koitan addiktin tavoin ahmia kaiken kerralla. Etten vaan jää ilman. Ettei vaan lopu kesken. Että varmasti ehdin. Ihan hirveä kiire jonnekin. Mulle, heti, kaikki ja nyt!

Ja kieppi poikki. Seis. Jos taas kerran pysähtyisi. Vetäisi keuhkot täyteen lammilaista maalaisilmaa ja ihan vähän sinistä ällämmää. Nostaisi katseen kohti keltaista pellon piirtämää horisonttia ja heräisi hetkeen. Oikeesti, mihin mä olen muka tässä juuri nyt menossa? Mihin mulla muka  juuri nyt on kiire?

…paitsi hitto sinne saunaan! Sinnehän mun piti mennä! Noin kaksi ja puoli tuntia sitten! PERKELE!

Miss Maailmanloppu

LOPPU.