Piano painaa kaikille saman verran!

Omat rajat? Vieläkö ne piirretään veteen? Paljon mä nielen? Miten suuret on mun sormien välit?

Satatuhatta tunnepitoista ajatusta aiheesta ”Miten paljon minä tänään siedän?”.

Eikö ole aivan hullua. Tällaisia joutuu miettimään 36-vuotias nainen, joka on ennen antanut anteeksi kaiken. Siitäs sain, senkin mukavahva muija!  Nyt tulee sekavaa tekstiä…

Haarniskan alla huono olla

Vahvuuteen sairastuminenhan ei tarkoita sitä, että olisi kaikista maailman tyypeistä se kovin ja kykenevin, kuten me sen tittelin alle piiloon juoksevat haluaisimme ajatella. 

Mun kohdalla vahvuuteen sairastuminen on tarkoittanut ihan päinvastaista. Se vahvuus, mihin minä olen sairastunut, on ”vahvuutta”,  mikä syntynyt suojelemaan mun pelkoja ja tunteita. Toki myös tarpeita, joita olen ollut liian paskahousu ilmaisemaan. Joiden yläpuolelle mun ylpeä egoni on mut asettanut.

Olen oikeasti kuvitellut, että vain keskinkertaisuuksilla ja tavallisilla ihmisillä on tarve ilmaista tunteitaan. Etenkin niitä tunteita,  mihin saattaa liittyä kyyneleitä.

Mä olen ollut niin kykenemätön kertomaan tunteistani, heikkouksistani, niistä muka vähemmän mairittelevista piirteistä, että on ollut pakko esittää. Ja kusettaa. Nehän on kaksi samaa asiaa. Sen ”vahvuuden” vuoksi on ollut pakko myös rakentaa; kuorta, kilpeä, maskia ja haarniskaa…

Anna kalja on todellisuudessa tarkoittanut ota syliin. Lyö kovempaa on oikeesti tarkoittanut, että menin rikki jo miljoona iskua sitten. Ei tunnu missään on tarkoittanut, etten enää tunnista tunteistani ainuttakaan. Hällä väliä oli viimeinen ilmaus, kun en saanut enää elämässä mistään kiinni. Ja loput ajasta on vaan vituttanut. 

Tämä ammentui osakseen arvottomuudentunteesta. Oli helppo kestää mitä vain, kun ei pohjimmiltaan kokenut ansainneensakaan parempaa. 

Tämän mä tajusin astuattuani avun piiriin A-klinikalle, missä minut vastaanottanut henkilö kuunteli tunnin tuskaani, jonka päätteksi hän kysyi rauhallisesti minulta.

– Arvostatko sä Janita itseäsi?

Silloin se mureni. Mun korttitalo kaatui. Muurit sortui ja minä paljastuin. Itkin räkää roiskuen ekaa kertaa selvään hauliin siten lapsuuden. En arvostanut. En.

Itkupilliin viheltäjät

Siinä missä ennen mietin, ”Miten heikkoja ovat nuo reppanat, jotka itkevät hihaansa eivätkä ymmärrä, että itkun sijaan pitäisi kasvattaa vähän luonnetta”, tänään taas tajuan asian aivan toisin. 

He mitään heikkoja ole ollut. Ne mun ylenkatsomat itkupillit. Ne pillit uskalsivät sentään viheltää pelin poikki, kun se kävi kipeäksi.

Mä sen sijaan oon vaan tehnyt ja toiminut. Niellyt siiliä kurkussa, puristanut sormia nyrkissä ja miettinyt että ihan mitä muuta vaan, mutta pakkia en ota. Pelkoa en perkele näytä.

Mä olen ollut tilanteissa, mitkä olisivat voineet päätyä vaikka hautaan. Mutta mielummin olin hengetön kuin paskahousu. Mietin, etten pakita, vaikka kirveellä löisitte. Miksi? Koska pelkäsin niin paljon perääntyä. Naurettavaa. Ja vähän säälittävääkin.

Mä olen ollut myös tosi rajaton. Antanut itselleni tapahtua ties ja vaikka mitä. Kärjistetysti kertonut kamalista tarinoista kuin kaurapuurosta ja puuskaissut perään, ”Onneks tapahtui mulle eikä kellekään muulle! Mä kun kestän sen mitä noi pikkulikat ei!”.

Hienosti kestinkin.  Se mun ylhäältäpäin katsoma  ”pikkulikka” on todellisuudessa ihminen, jolla on ollut kaikki kovuus ja vahvuus vaihtaa maisemaa, kun entinen on alkanut ahdistamaan. Sanoa, että mulle riitti, siinä missä minä taas vähän ”vahvuuteen sairastuneena” olen jäänyt ottamaan lisää onkeeni. Ja sen ongen koukku oli loputtoman pitkä.  Ne jutut tapahtui mulle, koska pikkulikat ei antanut niitä tapahtua itselleen. Se siitä mun vahvuudesta taas. 

”Vahvoille” voi tehdä väärin?

Ja tämän vahvuuden valehtelu on alkanut kauan ennen kun kossupatteri riepotteli kahdella kädellä. Ihan kakarasta asti sitä on koittanut esittää kovista.

Muistan elävästi erään kerran nuoruudesta, kun likkakaverini poikkis oli käynyt pippeleineen väärissä pöksyissä ja me akat sitten itkimme sitä isoon ääneen yhteiseen pirtuboolimaljaan. Kihisimme raivosta ja minä terottelin kieltä sekä kynsiäni. 

Kunhan vain saisimme sen ämmän pään vadille, niin varmaan hukuttaisimme sen. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, kuten kaksikymppisinä ruukataan huutaa. 

 Sitten yksi ystävä sieltä muun sähinän seasta tokaisi jotain, mikä sai mut seisahtumaan. 

 ”Vittu kun meni vielä Miialle (nimi muutettu) niin tekemään! Ihan eri asia, jos Ostulle olisi käynyt näin. Se ei edes suututtaisi, Ostu kun on tommonen. Mutta Miialle ei saa tehdä noin, se kun on niin kiltti ja herkkä ettei se tämmösistä selviä!”. 

Nielaisin tyhjää. Mitä helvettiä? Ai mulle saa tehdä niin? Mä kyllä selviän?

Naurahdin vaikka olisi tehnyt mieli itkeä. (Epärehellisyyttä sekin)

Se osui tosi lujaa. 

Jäin miettimään että niinpä. Mua saa kai loukata kun olen ”tällainen”. Niinku millainen? En itsekään oikein itsekään tiennyt. Iskunkestäväkö? 

Luuliko ne todella, ettei muhun koskaan sattunut? Ehkä. Koska en ikinä uskaltanut sitä näyttää. Nielaisin suruni ja boolimukini ykkösellä, vedin vahvuudesta tehdyn vetskarini kurkkua myöten kiinni, ja lisäsin vielä yhden kerroksen ripsiväriä. Vitut noista. Ei tunnu missään. 

Tajusin sinä iltana, että vaikka yksi olikin kaikkien, niin kaikki ei ollutkaan yhden puolella. En puuttunut pettämisjupakkaan. Onneksi. 

Ekstrovertit edellä vaikka heikoille jäille!

Tee sä kun sä oot tommonen! Mee edeltä kun aina uskallat. Sano sä sille, kun osaat puhua! Ole eka kun olet kerta rohkea!

Oikein huvittaa kolmekutosena tajuta, mikä tossukka sitä on toisinaan ollut. Mielummin tehnyt kaikkea, mitä ei koe edes osaavansa, kuin sanonut, etten tee, koska muakin pelottaa. 

Oletetut ekstrovertit vedetään tähän ansaan usein. Ei mulle ole ollut yhtään sen helpompaa pitää koulussa esitelmiä, ostaa alaikäisenä röökiä, kävellä ekana sinne kummitustaloon, tavata uusia sukulaisia, seistä soramontuilla ja selkien takana selvittelemässä asioita, soitella tuntemattomille ja siivoilla sotkuja, jotka eivät edes ollut omia.

Mulle ei ole helppoa edes mennä uuteen vertasitukiryhmään, saatikka puhua siellä mitään, mutta olen se tyyppi, joka menee aina ekana, koska oon tommonen. Mimmonen? Ekstrovertti? Eihän se perkele mun pelkoja poista, että puhun fluentimmin puuta heinää  kuin introvertti, joka ehtii vähän punnitakin juttujaan, eikä siten niin herkästi häpäise itseään. Semmonenhan se ekana pitäisi uusiin tilanteisiin laittaa eikä mua, jolla on saletisti tahditon sammakko tuloillaan ja vessapaperia molempien tossujen pohjissa.

Ja tämähän on täysin oma vika. Kaikkea muuta mä olen uskaltanut ehdä, paitsi sanoa, miltä tuntuu. Eikin olisi auttanut aika saamaristi.

Onko tämä tyhmyyttä vai voidaanko taas vetää vahvuuteen sairastunut -kortti povarista? En tiedä. Jotenkin tein ja toimin osittain myös siten, miten ihmiset odotti mun toimivan.

Jotkut sanovat, että ihmiset kohtelevat sinua tasan siten, miten annat heidän kohdella sua.

 Mä ajattelen eri tavalla. 

Mua ihmiset ovat kohdelleet varmasti tasan siten, miten olen opettanut ne kohtelemaan minua. Kusettanut ikäni, ettei mikään tunnu missään ja että musta puuttuu vaihde r.

Mä olen monesti ollut liian heikko kertoakseni, miltä tuntuu, joten on ollut pakko leikkiä vahvaa, jotta jengi luulisi, ettei tunnu miltään. 

Eräs exäni, joka fyysisesti riski ja vahva kaveri,  raivosi kuinka häntä vituttaa mennä joka jumalan muuttoon kantamaan pianoa vain siksi, että sattuu omistamaan hauikset.

– Eikö ne perkele tajua, että se piano painaa kaikille saman verran?  

Tässä piilee suuri viisaus, minkä minäkin olen ymmärtänyt. Vain, koska sulla on jokin oletettu ominaisuus, ei tarkoita sitä, että sun pitäisi olla aina antamassa sitä muiden avuksi.  Ei ainakaan ekana. Eikä yksin. Tähän on mennyt tovi oppia, mutta tänään mä jo uskallan sanoa, etten jaksa. Ja tänään en ole yksin. 

Se piano todellakin painaa kaikille saman verran.

Miss Maailmanloppu

LOPPU.