Sarjaitsemurhia ja vino pino vihonviimeisiä kertoja #vainalkkisperhejutut

Jaa artikkeliTilaa Seura

– Niin se sanoi! Mää olen kuulemma pilannut sen elämän juomisellani ja nyt se jätti mut! Tapan itteni! jurrinen suu sammalsi puhelimen toisessa päässä ja nyyhki.

 

Alkoholismi tuli niin vahvasti 3G:tä pitkin tänne pellonreunaan, että hetken mullakin alkoi maistua pullonpalautusautomaatti suussa.

En tiedä miksi vastasin puhelimeen. Kahteen vuoteen en ole vastannut. Toisaalta tänään mua ei enää haittaa toisen ihmisen humala. Ainakaan pieninä annoksina.

Kyseessä oli pahasti päihdeongelmainen lapsuudenkaverini kaukaa menneisyydestä, jonka parisuhde oli ilmeisesti päättynyt. Puhelussa hän pyysi minulta lohturuumiinosia, kuten olkapäätä ja persettä. Tarjosin auttavaa kättä, mutta se ei kelvannut. Promillienkin taakse hän nimittäin tajusi, että se käsi taluttaisi hänet ainoastaan katkolle ja katko ei käy. Kaverilla oli kuulemma parempi idea; hän menee mielummin kiikkuun.

Vainni. Ja nonni.

Tuossa kunnossa hän ei saisi solmittua edes kengännauhojaan, saatikka tehtyä hirttosilmukkaa, mietin. Mutta ehkä edessä päin on jokin selvempi hetki, jolloin itsensä solmiminen kasarilaiseen kattotuulettimeen onnistuu. Jos se kerta on parempi ratkaisu kuin raittius, niin ei muuta kuin ripustautumaan. Vähän jopa ärsytti tuollainen lässytys, mutta mitäpä siitä ärsyyntymään. Tuo kuuluu asiaan.

Muistan muinoin uhonneeni ihan samoja juttuja. En mä tosin hirttäytymällä olisi lähtenyt, koska siinä tulee kakat housuun. Lanssikuski olisi ollut kuitenkin tuttu ja faija tuntee kaikki Hämeenlinnan hautausurakoitsijat, niin ei olisi kiva lähteä alaruumis paskassa puolituttujen katsellessa, itsemurhassa ja juoppoudessa olisi jo tarpeeksi hävettävää….
Joskus mä mietin katoilta hyppimistä. Toisinaan siltarumpuun ryssäyttämistä. Sitten suunnittelin hukkumista… Hukkuminen olisikin hyvä vaihtoehto…

Kerran mä olin jo melko tosissani.

 

PARVEKE

 

Istuin silmä mustana keskustalaisella parvekkeella ja join pullonsuusta konjakkia. Elettiin 10-luvun puoltaväliä ja voimani olivat totaalisen loppu.

Siinä oli kevään mittaan sattunut ja tapahtunut.
Elin hengenvaarallisessa suhteessa, mistä en saanut revittyä itseäni irti. Join myös hengenvaarallisen paljon, vaikkakaan en sitä tajunnut. Eikä se ulospäin vielä hälyttävästi näkynyt.

Asianihan olivat muka hyvin. Olin HR-asiantuntijana eräässä rekryfirmassa, minulla oli kuntosalilla hankittu kolmipäinen olkalihas, isot irtoripset, oma auto, treenattu koira, perhe, ystäviä, hassut jutut, hullu pää ja hulvatonta elämää.
Kuitenkin totuus oli se, ettei mikään ollut hyvin.

Vain paria päivää aiemmin minua oltiin koitettu saada mielisairaalaan toistamiseen. En muista minkä ylilyönnin olin silloin saanut aikaiseksi, mutta siihen liittyi sairaanhoitajia, pari poliisia ja muutama läheinen.

Muistan miten huusin ja kamppailin hautausmaan parkkipaikalla keskellä päivää. Virkavalta koitti viilentää kohtaustani ja jopa eräs existäni oli hälytetty paikalle. Hän oli silloin ehkä ainoa, jota saatoin sekunnin kuunnella. Muistan miten heitin toista poliisia, sitä vanhempaa, Louis Vuittonilla ja suosittelin suksimaan vittuun. Hän ei edes suuttunu. Väisti vain ja keräsi katuun lävähtäneen laukkuni.

”Koitas nyt…” poliisimies sanoi vanhoilla silmillään ja ojensi veskani. Kukaan ei sanonut oikein mitään… Ei edes se prismaperhe, joka oli suu ammollaan jäänyt seuraamaan tilannetta turvallisen matkan päästä. Sitten mä koitin, sen poliisin mieliksi, ja vähän rauhotuin.

Mutta mielisairaalaan en enää suostunut…

 

ALKOHOLISTINEN  AJATUSKUPERKEIKKA

 

Pari päivää sen hautausmaaepisodin jälkeen mä tosiaan istuin siellä partsilla. Siellä minne mä sitten hetkeksi uuvahdin.

Muistan miettineeni, että tällaista se sitten on, kun mieli on rikki. Ettei elämästä vaan kertakaikkiaan tule mitään. Hullu pää on hullu pää, ja sen kanssa en voi enää elää…

Viinassa en nähnyt vieläkään vikaa. Konjakki maistui lähinnä lääkkeeltä. Oikeastaan aiemmin saamani mielenterveysdiagnoosit  (epävakaa persoonallisuushäiriö ja masennus) poistivat vastuun edes ajatella, että alkoholi muka haittaisi elämääni.

Mähän olin todistettavasti hullu, joten miksen muka voisi juoda? Juominenhan oli ainoa mikä minut piti järjissään! Eikä järki palaudu millään juomattomuudella, koska olen lääkärien mukaan hullu. Joten ihan sama. On jopa suositeltavaa, että juon. Joten kippis!

Upea alkukesän alkoholistinen ajatuskuperkeikka.

Seuraavaksi oli suisidaalisuuden vuoro. En tarkalleen muista miten asian itselleni sinä iltana perustelin, mutta tein sen niin hyvin, että oloni oli aika tyyni.
”Muilla on vuoden päästä paljon parempi, kun en ole aiheuttamassa enää ongelmia”, mietin. Muuta kun en ollut elämässäni aiheuttanutkaan…

Päätin, että tänään tämä loppuu. Tänään tämän perhosen siivet väsyy kylpyhuoneeseen, aivan kuten Apulantakin sillä c-kasetilla asian sillon joskus kuvaili. Oloni oli melko dramaattinen ja kohtalokas. Ehkä hieman liioiteltukin. Ja lapsellinen. Olin kuitenkin mielestäni äärimmäisen aikustenoikeesti-tosissani, vaikka salaa mietin että olispa yleisöö… Sellaista sekavaa juoponhorinaa…

 

 

Samaan aikaan kun varikset raakkuivat ja naapurin narkit rääkyivät kesäillassa, otin viimeisen kulauksen meukowia ja päätin täyttää kylpyammeen. Häpeä ja itseinho olivat käsinkosketeltavaa ja se kesäilta antoi ymmärtää, että nyt olisi kaunis hetki lähteä.
Olin hieman päälle 30-vuotias.

Annoin veden lorista ja vedin samaan aikaan röökiä sisällä. Mitä sitten jos täällä haisee huomenna tuhkakuppi, ajattelin, ja taisin vielä tumpata lattialla vahvistaakseni lopullisuuden tunnetta. Enää muutama minuutti ja amme olisi täynnä.

Sitten soi puhelin. Olin unohtanut laittaa sen äänettömälle. Se soi samaa tahtia kun niittykatulainen putkisto lorotti vettä. Tuijotin vesivanaa ja annoin soida. Se soi, soi ja soi. Välillä hiljeni ja sitten taas soi. Lopulta piina oli niin intensiivistä, että mun oli pakko mennä vastaamaan.

– Moroo! Missä sä oot ja mitä teet?! Tuu Mylläriin täällon kaikki! tuttu ääni huusi jukeboksin kanssa kilpaa ja taustalta kuului nyrkkeilypallo ryminä. Se oli joku ystävistäni. Ehkä juuri se, joka myöhemmin myös raitistui. En tarkalleen muista.

Olin hetken hiljaa. Jaa että mitä mä teen? Mitähän tohon vastaisi. Eihän kenellekään voi vastata, että ”nooh tässä himassa otan vähän konua ja koitan tappaa itseäni, eipä ihmeempiä…” En vastannut siis mitään.  Eikä se toinen olisi tosin kuullutkaan, koska pubissa meteli on sunnuntaimaisen huumaava.

Suljin puhelimen ja sammutin hanan. Itsemurha vai Myllärikänni? Nyt on paha.
Voi vittu! No ehtiihän sitä itsensä huomennakin tappaan, tuumasin, ja aloin länttäämään meikkiä naamaan.

Alkoholismista on ollut siis joskus hyötyäkin. Sillä erää se ehkä seivasi henkeni.

 

SUISIDAALISUUS SAATTAA OLLA TIE RAITTIUTEEN

 

Itsemurha-ajatukset on osa prosessia ja varmaan jokainen raitistunut muistaa jossain kohtaa leikitelleensä tai vähintäänkin uhkailleensa sillä.

Useimmiten nämä itsemurhapuheet ovat terminaalivaiheen juttuja. Kun viinapiru on ajettu niin ahtaalle, että raittius alkaa olla uhkana, koittaa se ampua vielä kertaalleen kovilla. Itsemurha on iso panos, mikä tuhlataan vasta tien päässä.

Ja toisaalta. Siellä tien päässä ole enää oikein mitään muutakaan millä uhkailla. Henki saattaa olla ainoa, mitä ei olla vielä menetetty.

Julkisen uhkailun tarkoituksena on saada mahdollistaja takaisin elämäänsä, jottei oma juominen vaarannu. Katto päälle, visakortti povariin ja pullo huulille. Ja tässä piileekin se brutaalius. Juoppoa ei tulisi auttaa enää missään muussa kuin hoitoon menemisessä.

Toisaalta itsemurhauhkausten ignoraamisessa on riskinsä. Mutta niin on ohitusleikkauksessa ja kohdunpoistossakin. Operaatiot on silti tehtävä, vaikka riskinä on kuolema. Sillä muutoin seurauksena on satavarma kuolema.  Alkoholismi on hengenvaarallinen sairaus. Päihteisiin kuolee ja osa todella tappaa itsensä. Minä jos kuka sen tiedän.

 

VASTUU SINNE MINNE SE KUULUU

 

Jäin myös miettimään tämän manselaisen nuuskamuikkusen vaimon sanomisia, ja sitä, kuinka monta tuntia tämä ”vihonviimeinen kerta” tällä erää kestää.

Sä olet pilannut elämäni- syytös kuulostaa nimittäin myös todella tutulta. Samaistun  vahvasti lauseen sisältämään vastuunsiirtoon. Olen harrastanut addiktin läheisenä aivan samaa ja sylkenyt syytöksiä pitkin vuokrakaksion kukkatapetteja. On sinne lentänyt muutamat astiastot ja joskus se mieskin.

Kuinka v#tun monta vihonviimeistä kertaa sitä itsekin vannoi ja aina palasi… Mun vihonviimeisistä kerroista voisi kirjoittaa kirjan. Tai sarjan. Kirjasarjan!
Ja niistäkin kaikista syytin juovaa miestäni.

Mutta miten väärässä olinkaan. Kukaan ei pakottanut minua palaamaan. Kukaan ei pakottanut olemaan. Kukaan muu ei pilannut kenenkään elämää kuin minä ihan itse. Kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen ja jos ei kestä seurauksia, pitää kadota. Ja jos ei pysty katoamaan, tarvii kestää seuraukset. Niin se vaan on.

Parhaiten sitä juovaa puolisoakin autetaan ottamalla vastuu omasta elämästä eikä vastuuttamalla sitä sairaan ihmisen niskoille, joka ei pysty ottamaan vastuuta edes itsestään…

Mutta tästä jatkankin seuraavalla kerralla, koska mulla loppuu nyt muste kynästä ja hiekka tiimalasista!

Kiitos kun kuuntelitte ja kivaa keskiviikkoa!

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

 

 

 

 

 

 

 

X