(Päivitetty: )
Teksti:
Janita Hirvihuhta

Siinä missä ystäväni puhuvat Addun tuulitakeista, treenaamisesta ja tuoreimmasta Temptation Islandista, mä ostelen eläintarvikekauppoja tyhjiksi, suunnittelen koiratreenileirejä ja käyn netissä keskusteluja sitruunapannan syvimmästä olemuksesta. Olen hullu koiranainen kohdusta hautaan, joten onhan mun nyt yksi plokiteksti pakko pyhittää piskeillekin. Pidättäkää hengitystä allergiset, kohta aivastellaan!

 

 

Varhaisimmat muistoni koirista ajoittuvat jonnekin 80-luvun puoliväliin. Äitini oli ammatiltaan kampaaja ja sain usein olla hänen mukanaan töissä. 80-luvulla kampaamot haisivat päihdyttäviltä ja permanenttiaineet olisivat käyneet joukkotuhoaseista. Rakastin sitä tuoksua! Kiinnostus koiriin syntyi juuri tuolla kampaamolla, kantakaupungin kivijalassa.

Puisien palloverhojen takana, pimeässä taukotilassa, sohvan nurkassa kyhjötti kampaaja-Mirkun ikäloppu ja äkäinen kettuterrieri, Seri. Seriin ei saanut missään nimessä koskea, sillä se vihasi kaikkia. Etenkin lapsia.

Mirkun kampaamossa oli myös akvaario, kuten kaikissa kampaamoissa 80-luvulla. Mua kannustettiin katselemaan mielummin kaloja – tylsiä partamonneja, pulleita kultakaloja ja paikallaannököttäviä neontetroja. Kala edusti mulle ruokaa, minä halusin silittää koiraa!

Aina kun aikuiset keskittyivät peilin kautta puhumaan asiakkailleen, minä hiivin taukotilaan nukkuvan terrierin luokse. Pienellä lapsen kädellä kurotin kohti koiraa ja halusin koskea sen pehmeää kirsua. Ihan edes vähän… Ja joka jumalan kerta se rähähti ja antoi hammasta. Puhui koiraa ja sanoi painu penska hittoon! Aina mä säikähdin ja useimmiten sain naarmun. Joskus hieman vertavuotavankin. Muistan miten piilotin naarmuisia käsiäni sammareiden taskuihin ja työnsin kyyneliä takaisin silmiini. ”Ei sattunut, ei sattunut, ei sattunut”, ja palasin vaivihkaa palloverhojen sallitulle puolelle katselemaan niitä hiton kaloja. Mutta mikään naarmu tai näykkäisy ei saanut alkanutta paloa sammumaan. Koirat edustivat mulle jotain, mitä en järjellä osannut selittää. Koirista muodostuikin myöhemmin mulle iso osa elämääni.

”Tappajalabbis” ja lähiölapsi

Mun mammalla oli labbis, Niksi. Niksi oli saanut kenkää opaskoiralaitokselta häiriökäyttätymisen vuoksi ja tullut mutkan kautta meidän sukuun. Minä ja Niksi painettiin parivaljakkona pitkin kylänraitteja ja kuvittelin aina olevani Ruusun ajan Roope. Niksi sai näytellä Neroa. Kävin Grilleriltä ostamassa Fazerin sinisiä suklaanappejakin vain vahvistaakseni tätä mielikuvaa. Jälkikäteen ajateltuna vähän vastuutontakin touhua antaa lapselle labbis, mutta semmosia kasarilla oltiin. Vähän vastuuttomia. Ei siinä, me pärjättiin kyllä. Niksi osasi käyttäytyä mun kanssa.

MUN PULA-AJAN SUSIKOIRA ROI. Minä ja Niksi mammalan pihassa 90-luvulla. Upea vaatemaku muuten mulla…

 

 

Mä olen lähiölapsi ja outoa kyllä, onnellinen siitä. Kyseenalaisialla alueilla kasvaminen oli toki toisinaan vähän vaarallistakin. Muistan tosissani kaksi kertaa, kun mua on lapsena houkuteltu karkilla ja Ringa Ropon nimmareilla pakettiauton perään. Toisella kerralla juoksin karkuun. Toisella kerralla se oli namusedän vuoro juosta.

Tämä jälkimmäinen episodi sattui ollessani noin kymmenen. Kävelin Katuman rantatietä illan suussa ja pimeällä, kunnes yhtäkkiä pusikosta eteeni pelmahti joku herrashenkilö. Tunnistin heti tuoksusta, että nyt ei ole kyse perinteikkäästä rantojen miehestä. Juopot olivat useimmiten kivoja ja leppoisia. Ne antoivat lasten mennä menojaan. Tämä ei haissut viinalle. Tällä miehellä oli jotain muuta mielessä.

Mies lähti tulemaan mua kohti imelästi maanitellen ja pyydellen luokseen. ”Kiss kiss pikkukissa, tulepas tänne päin…”. Mä jähmetyin kauhusta ja koitin katsoa suuntaa minne juosta, mutta tajusin olevani ansassa. Pelko oli tehnyt jaloistani pastaa, enkä olisi päässyt edes pakenemaan, vaikka paikka olisi tullutkin.

Yhtäkkiä jähmettyi se mieskin. Kauhusta myös. Mä olin nimittäin unohtanut, että Niksi oli mulla mukana. Tunsin kuinka remminpää alkoi kevyesti täristä syvästä murinasta. Mun mammani maailman kiltein labbis oli nostanut kaikki niskakarvat kohti kattoa ja rullannut ylähuulensa paljastaakseen hymynsä. Sitten se rähähti!

Mä en ole ikinä ollut, en kerrassaan ikinä, niin vaikuttunut mistään tilanteesta kuin siitä. Häkellyin ylpeydestä. Helpotuin. Olin myös oppinut Susikoira Roista erään hienon lauseen, mitä Tomi käytti kerran Roin muristessa rosvoille. Matkin Tomia ja karjuin kuin heikkopäinen sille miehelle, ”Metrikin vielä niin tän koiran hampaat on sun kurkussa kiinni!”. Kasvoin ainakin kuusikymmentä senttiä ja ajattelin olevani voittamaton. Katumanrantojen kovin kymmenenvuotias!

Se mies lähti. Kiroili, tiuski, sylki ja huusi, mutta lähti. Muista vielä miehen huutaneen, että aikoo mennä kertomaan mun vanhemmilleni, kuinka vastuutonta on antaa räkänokille rakkeja. Ajattelin, että onnea vaan. Siellä on faija vastassa, ja se ei ole sitten remmissä.

Illalla laitoin Ace of Basen kasetin rammariin, kaivoin enoni naisysävän antaman koirakirjan, (minkä olin muuten opetellut kolmessa tunnissa ulkoa) . Avasin käytetyimmän aukeaman alaotsikolla ”harvinaiset koirarodut” ja aloin tavaamaan: perro de presa canario, cane corso, fila brasileiro… Ja rakastuin lisää…

KOIRANPENTUJA JA KOTIETSINTÖJÄ

SINTTI. Ensimmäinen oma koirani. Ei ihan mastiffi, mutta ajoi asiansa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäisen koirani sain kolmannella. Kiinan_vitun_pystykorvan. Niin ajattelin. Olin pyytänyt jotain ”isoa ja vihaista mastiffia” ja jotenkaan toi kiinalainen ei nyt palvellut tarkoitustani. ”Osta äiti pliis edes briardi!”, rukoilin, mutta turhaan. Sain Sintin ja sillä sipuli. Sintti oli aivan ihana.

Sitten meille muutti toinen chowi, ja kohta oli katras pentujakin. Samaan aikaan muuten kun Sintti synnytti, poliisit tekivät meille kotietsintää. Siinä oli synnytysavuksi saapunut chowi-kasvattaja kummissaan, kun koira puski pentuja ja poliisit tutki laatikoita. Faija oli sillä kertaa koittanut leikkiä pirtukauppiasta, huonolla menestyksellä. Sintti sai viisi ihanaa pentua ja faija pienen tuomion. Elämä jatkui.

Myöhemmin meille tuli Eino enkkubulldoggi, joka meni monttuun jo 3-vuotiaana. Eikalla oli epilepsia. Rakastan bulldoggeja aivan äärettömästi, mutta Einosta oppineena en moista ota, ennen kuin niiden terveystilannetta saadaan jotenkin kohennettua. Eli tokkopa koskaan.

Lepää rauhassa Haukka-mama

Varhaisaikuisuuden elin ilman koiraa, kunnes kuume oli jo infernaalinen ja kädet vapaat valita rotu. En ottanut kiinanpystykorvaa. Otin kauan haaveilemani cane corson. Halla oli maailman kaunein narttuperkele mitä olin koskaan tavannut. Se oli corso kirsusta hännänpäähän.. Pieni ja periksiantamaton rautarouva. Mun ykköstykki ja sydämeni valittu. Hallan kanssa tein ekoina vuosina varmaan kaikki kardinaalivirheet mitä osasin ja se antoi anteeksi. Sillä on pää kunnossa ja sydän kohdillaan. Se ei pienestä piitannut. Hallan kanssa opin paljon ja palo molosseihin vain vahvistui. Haukka lähti hauvojen taivaaseen 1,5 vuotta sitten ja ikävä on vieläkin päivittäin.

MAAILMAN SULOISIN SECURITYSYSTEM. Pentti boerboel (vas.) ja cane corso Halla Kantolan tapahtumapuistossa pari vuotta sitten.

Paketti nimeltä Pentti the boerboel

Sitten on boerboelini Pentti. Pentti, joka pani ilmaa jo 8 viikkoisena, yritti astua aikuista narttua ennen luovutusikää ja joka suvereenisti haastoi riitaa kaikille ja kaikkialla. Penttiä kutsuttiin jo pentulaatikossa kusipääksi, ja päivät hänen kanssaan ovat kyllä kertoneen miksi. Kaikella rakkaudella tietysti.

Hallakin oli Penttiin toisinaan aivan loppu. Niin kuin me kaikki muutkin. Pentti huusi yöt läpeensä ekan vuoden, kusi minne huvitti, räyhäsi kelle halusi ja kiipesi välissä syliin suutelemaan. Pentti rakastaa pussailla perhettään.

MOLOT MÖKILLÄ. Halla hoitaa vahtivuoroa, jotta narsisti-Pentti saa poseerata rauhassa.

 

Muistan sanoneeni, että jos mä saan ton koiran 3-vuotiaaksi edes jotenkin järkevästi, voin ottaa vaikka dinosauruksen seuraavaksi. Sen verran haastava ja raastava tapaus Pena toisinaan oli.

Nyt se täyttää kolme kuun lopussa. Järkevä ei nyt ehkä ole sana mitä Pentin kanssa kannattaa koittaa mahduttaa samaan lauseeseen, mutta voiton puolella ollaan. Penalla on outo huumorintaju, kierot, silmät,  hoitamaton läheisriippuvuus ja tapana aina jotenkin sählätä asiat, remmit ja ajatukset solmuun.

Mä olen oppinut Pentin kautta koirista aivan mielettömästi. Se on haastanut mua olemaan rauhallinen, tyyni, johdonmukainen ja jämpti. Kaikkea sitä, mitä luontaisesti en ole. Pentti on helvetin herkkä, terävä, epäluuloinen eikä se pidä vieraista. Se reagoi herkästi ja joskus aggressiolla. Ihan kuten minä ennen vanhaan.

Sitä pitää kohdella silkkihansikkain tai muuten ollaan metsässä. Siinä missä toiset koirat kestävät ohjaajansa virheitä, tuon laumanvartijamainen sielu menee säröille ja se ei unohda, jos joskus kohtelit sitä paskasti. Toisaalta se muistaa myös hyvät tyypit yhtä pitkään.

Kodinvaihtosuunnitelmia ja pientä koirakuumeilua

Me ollaan jouduttu asumaan Pentti-sedän kanssa kerrostalossa nyt vajaan vuoden. (do not try this at home). Rappukäytävätilanteet ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoisia. Joskus veljeni nauroikin, että Hannibal Lecteriä kuljetetaan kevyemmissä varusteissa kuin mun koiraa. Totta. Mä olen noiden piskien kanssa aika varman päälle pelaaja. Tiedän mihin ne pystyy.

Tämä kerrostalohelvetti tulee onneksi muuttumaan. Mä muutan maalle ja Pentti Sepeteus saa pihan mitä vahtia. Tehtävän, mitä varten se on jalostettukin ja tämän myötä rauhan hermoilleen. Enkä voi ollenkaan kieltää, etteikö omatkin hermoni hieman höllentyisi. Sen sijaan että luistelen täällä lähiökerrostalon lätäköissä flexififien seassa ton höyryjunan kanssa, voin suorittaa koiran lenkitykset avaamalla vain oven! Elän kohta koiraihmisen unelmaa.

PIKKUPENTTI IHAN PIHALLA. Se on sitä vielä isonakin. (kuva, Olga Mustajärvi)

 

Mä haaveilen toki toisesta koirasta. Aikuisikäni mulla on melkein aina ollut kaksi koiraa. Kokoonpano on vaihdellut miesten mukana tulleista koirista pitkäaikaishoidokkeihin ja omiin perkeleisiin.

Nyt mulla on pieni tyhjän hihnakäden syndrooma. Vauvakuumetta siis pukkaa, eikä sitä yhtään helpota Pentin pentukuvien pläräily. Ehkä tämä räkänokka hankkii tulevaisuudessa vielä toisen rakin. Rakit pitää jatkossakin namusedät loitolla, koska kuulemma vain umpihullu mies jakaa arkensa koiramuijan kanssa. Allekirjoitan.

Mihin nainen miestä tarvii, jos sillä on boerboel? #koirapäissään

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X