Se sattuu, kun toinen raitistuu. Ystävyyden hinta oli yksi olut ja minä join sen…

Jaa kaverilleTilaa Seura
© pexels.com

”Vittu tosta on tullut ylpeä! Ihan ihmeellinen aivopesty zombi! Varmaan syö pameja ja käy jossain salaa juomassa. Ei se ihan selvältäkään vaikuta? Ylirauhallinen! Ja mitä noi  mukasöpöt FB-päivityksetkin on? Kaikki on niin souperlaiffii, että sen on pakko kyllä esittää. Lähtis sekin juomaan jumalauta! ” (minä kesällä 2015)

Tuolta se kuulosti ja vielä kurjemmalta se näytti. Nimittäin juopon tuska siitä, kun paras tonkankaatokaveri otti ja raitistui. Eihän juoppo jumankauta tommosta kestä!

Ihmisiä,  jotka hymyilevät ilman syytä ja saatana halaavat kun tapaavat?! Jotka eivät enää pidä mua humalaisesta kädestäni kiinni ja itke kanssani lapsuutta! Ihmisiä, jotka eivät alati mietikään itsemurhaa! Ihmisiä, jotka eivät käynnistykään aamuisin kaunalla ja kaljalla vaan kaurapuurolla ja kiitollisuudella!

Ihmisiä, joilla on ihan hirveä riski jotenkin onnistua tässä elämässä…

Vittu mua vitutti. Kiroilin ja rimpuilin. Syytin, syljin ja räin. Kerroin, miten kamalaa joku aivopesuminnesotahoitopaska on, kun tekee ihmisistä tollasia ja osoitin sormella. Osoitin siksi, että mulla ei ollut sanavarastosta adjektiivia asiaa varten. Nyt tajuan, että tarkoitin onnellisia.

Se käsite oli niin kaukana kaikesta siihen asti oppimastani, etten voinut ymmärtää onnellisuuden olevan oikeasti mahdollista. Muualla kuin ehkä saduissa, ja sadut olivat nekin aivan perseestä.

Vannoin, etten koskaan mene lähellekään yhtään minnesota-myllyhoito-paskalaitosta ja mua ei ainakaan aivopestä. Mitä enemmän sähisin, sitä enemmän juominen sattui. Iso kolmonen kädessä koitin keksiä keinoa kohtuukäyttöön. Etsin helpompia reittejä ja haukuin hoitolaitoksia. Mitä enemmän vihasin juomistani, sitä enemmän raittiiden naama ärsytti.

Ehjästä peilistä näki omat vajavuudet kaikista parhaiten.

 

”Tottakai sä Ostu juoda voit. Toihan tässä juoppo on. Et sinä. Ei sun vastuulla ole se, että yks dokasi itsensä hoitoon, koska ei sulla tota ongelmaa ole!” (minä kesällä 2015)

 

Muistan, kun ystäväni oli tullut juoppohoidosta keväällä 2015 ja menimme lounaalle. Tilasimme pitsat -kuten Popinossa kuuluukin- ja minä tottakai myös ison bissen. Hävetti kyllä helkkaristi. En olisi halunnut juoda sitä olutta ystäväni edessä, mutta en pystynyt olemaan juomattakaan.

Myin itselleni luvan juoda kaljaa kuiskailemalla kilpaa viinapiruni kanssa, ettei ole minun ongelmani, jos toinen on juoppo. Että kyllähän minä nyt pitsani kanssa saan oluen juoda. Minähän olen kohtuukäyttäjä ja tuo sairas. Miksi sen pitäisi olla minun ongelmani? Saatoin jopa miettiä, että kärsikööt nyt sitten valinnoistaan, kun ei kerta osannut juoda kuten normaalit ihmiset. Kärsikööt hölmöilyistään ja kärsikööt siitä tyhmästä lahkohoidostaan. Niinpä. Kärsikööt? Kukahan siinä pöydässä kärsi…

Nyt mietitte, että eikö raittiiden edessä voi enää juoda bisseä? Tässähän ei kuitenkaan ole kyse siitä yhdestä oluesta. Ymmärrättekö?

Tämä tarina kertoo vain sen, että juomiseni oli jo tuossa vaiheessa muuttunut jo pakonomaiseksi. En kyennyt olemaan juomatta, vaikka olisin todellakin halunnut. Kuka tahansa olisi halunnut olla ystävänsä tukena, eikä tavalliselle tallaajalle olisi tullut mieleenkään tilata olutta, koska kokis kelpaisi ihan yhtä hyvin. Alkoholisti ei ajattele noilla aivoilla.

En kyennyt olemaan juomatta, vaikka juoman tilaaminen toipuvan ystäväni edessä oli hyvin kiusallista. Se piti tehdä joko vaivihkaa haukoittelemalla  tai sitten isolla roolilla ja yllätyksenä jopa itselleen,  ”Ei vitsit mä taidankin muuten itseasiassa ottaa yhden ison bissen”,  ja sitten saatananmoinen selitysrimpsu perään, kuinka olen sen ansainnut. (Vaikka todellisuudessa en ollut ansainnut kuin korkeintaan turpaani.)

Pakko juoda, vaikka jokainen solu huutaa sen olevan väärin. Sitä se on, alkoholismi parhaimmillaan.

Se kalja ei muuten ollut edes hyvää. Sekin oli kaverini vika. Vittuako meni sekoittamaan sinne palan paskanmakuista omatuntoani, ällöraitis minnesoturi!

Kaverini raittius ei katkennut kaljaani, mutta voitte vaan kuvitella kuinka kävi ystävyytemme?

Nyt vasta ymmärrän, miksi  hän ei halunnut enää olla kanssani tekemisissä. Eihän kyse nyt ole siitä yhdestä kaljasta, vaan ihan siitä ihmisestä, mikä olin ilman yhtä kaljaakin. Tämä on se osuus asiasta, mitä vielä juoville on pirun vaikea selittää, mutta minkä kaikki toipuneet taatusti ymmärtävät.

Mä olin täynnä negatiivisuutta, kaunaa, vihaa ja katkeruutta. Myrkyllinen ihminen. Ihon alle menevä, hyökkäävä, hallitseva silmilletulija. Maailmassani oli vain musta ja valkoinen, ja minä päätin kumpi on vuorossa. Mottoni olisi heittämällä voinut olla ”ketkä vitun muut!”.

Tämän lisäksi olin täysin umpisokea omalle tilalleni. Ei se yksi olut minusta tuollaista tehnyt, päinvastoin. Mitä enemmän sain promilleja pehmentämään persoonaani, sen parempi muilla oli olla ympärilläni. Selvin päin mä sairain olin. Silloin se juoppous minusta pisimmille näkyi. Käsite kuiva humala on aika kesy ilmaisu sille sekopäisyydelle, minkä vallan alle jouduin ilman viinaa.

Toistan vielä itseäni; kyse ei ollut siis yhdestä kaljasta. Se olut oli siinä hetkessä vain pakonomaisuuteni todentaja. Kyse oli sairaudestani. Siksi ystäväni katosi elämästäni.

Mä olin hänelle hengenvaarallista seuraa.

 

Tänään, tässä ja nyt olen äärimmäisen onnellinen saatuani tuon ystäväni takaisin elämääni. Ei me olla tuosta lounaasta sen enempää juteltu. Kerroin, että kirjoitan tapahtuneesta plokiini ja hän nauroi, että anna palaa!

Luulen, ettei hän ole vihainen enää. Oliko tuolloinkaan? Tokkopa. Surullisuus on ehkä ennemminkin se tunne, kun katsoo vierestä omalle tilanteelleen sokean ihmisen viimeisiä vihakouristuksia siellä pohjamudissa. Siinä kun ei voi auttaa. Voi vaan odottaa ja toivoa. Toivoa, että kunpa sinäkin joskus heräisit…

Miss Maailmaloppu

P.S Kiitos kun olet M ❤

 

LOPPU.

X