Siinä on selkäranka vain tiellä, kun kunnolla toivutaan!

Jaa kaverilleTilaa Seura

Kun nöyryys alkaa näkyä poissaololla, paikataan aukkoa usein selkärangalla. Addikti tarvii ruotoa toipumiseen yhtä paljon onkimato sitä elämiseen. 

 nielaisen miedosti tyhjää, kun kuulen addiktin suusta lauseen, ”Mä en enää koskaan juo, ei tarvi kuule olla yhtään huolissaan, päätin niin ja piste”. Usein lausetta vielä jatketaan kertomalla, ettei liiemmin edes pidä viinan mausta. (Maun takiahan niitä huumeitakin käytettiin?).  Sitten kerrotaan selkärangasta ja sanotaan, että se kuule kyllä kestää, kun on kerran niin päätettykin.

– Mä oon kuule akateemisesti koulutettu, kiivennyt kerran vuorelle ja ollut pari vuotta jo ilman irtokarkkejakin. Pystyn mihin vaan, jos vaan päätän niin!

Niinpä.

Mitenhän tämän nyt muotoilisi kauniisti tai edes ymmärrettävästi?

Kun ei tämä sairaus ole mikään saatanan suklaa, mistä voi kieltäytyä karaistulla selkärangalla. Ei tässä ole päämäärä tai valmistumispäivää. Älyllä, rahalla tai sosiaalisesella asemalla ei ole mitään merkitystä sen asian kanssa, selviääkö raittiina vai ei. Eikä sillä saamarin selkärangalla!

Kiipeilijän pakaroitakin tarvii lähinnä vain tuolin pehmusteeksi, sillä tässä hommassa istutaan ihan helvetisti. Suun sijaan kannattaa kerrankin käyttää myös korvia. Kuunnella ja oivaltaa. Ei päättää, ratkoa tai pakottaa.

 

Miss Metrilaku

Mä olen useaan otteeseen sanonutkin, että jos tämä homma olisi selkärangasta kiinni, en seisoisi tässä tänään liki 1,5 vuoden putsilla juttelemassa mukavia, vaan olisin varmaankin  Nalle-baarissa hakkaamasssa nyrkkeilypalloa ja huudattamassa jukeboxia. Tai kuollut. Mulla mitään selkärankaa ole koskaan ollut. 

Röökinpolton lopettaminen on semisti selkärankajuttuja (ja siksi se onkin allekirjoittaneellee Miss Metrilakulle aivan uutta tuskaa).

Karkkilakot ja puolimaratoni ovat selkärankajuttuja (mistä olen aina haaveillut, mutten koskaan toteuttanut…).

Selkärankaa on myös se, että jumppaa ennen Huomenta Suomea eikä tiedä mikä on Intrum Justitia. Se on sitä, että jaksaa nousta illalla vikana laittamaan vaatteet kuivumaan, ettei koneellista tarvi pyörittää (taas) kahteen kertaan. Selkärankaa on saada telkka suljettua ajoissa illalla, vaikka sieltä tuleekin Temppareiden iltanuotio. Selkärankaa on se, ettei syö lapsensa joulukalenteria, ei hakkaa hullua naapuria hissiin tai anna kissaa pois, vain koska ei jaksakaan hoitaa sitä. Tai oikeammin selkärankaa on olla ottamatta koko kissaa…

Selkärankaa on myös tehdä asioita, joista ei pidä, jotta voi tehdä asioita joista pitää…

Minä taasen… Mä syön nytkin lapseni lauantaipussia aamupalaksi, odotan koneellista kolmatta kertaa kuivattavaksi ja taatusti tiedän, mikä on Intrum Justitia.  Siinä on mun selkäranka. Kissaa en ole ottanut. Alin nikama siis paikoillaan.

Ja silti olen raittiina.

Toisaalta tiedän monta juovaa juoppoa, joilla toden totta taasen on sitä selkärankaa! Heillä on  laskut maksettu, maton hapsut harjattu, puhtaat vaatteet ja tosi tiukat periaatteet. Silti ne salaa sammuu siihen osarisohvalleen, häpeä tyynynä ja syyllisyys peittona, ahdistuksen imiessä happea asunnon ilmatilasta. Selkäranka kuitenkin suorassa.

Oon ajatellut, että oikeastaan mitä vähemmän sulla on sitä suuren suosin saavuttanutta selkärankaa, sitä helpompaa raitistuminen melkein on. Se selkäranka kun on nimenomaan osio, jonka vuoksi ihminen on osittain sairastunutkin. Se on ollut tiellä niissä hetkissä, kun elämälle, avulle ja itseään viisaammille olisi pitänyt nöyrästi kumartaa. Juopot eivät kumartele, perkele.  Ellei flinda tipu.

 

 

Mä vannon ja vannon ja vannon….

Jos addikti vannoo, ettei enää koskaan ikinä eläessään juo, niin eihän hän ole sitten addikti lainkaan? Vai kuinka? Näin mä ajattelen.

Sairauden ensimmäinen ( ja tärkein) askel on myöntää itsellemme, että olimme voimattomia addiktiomme suhteen ja että elämämme oli käynyt hallitsemattomaksi. 

Silloinhan, siis  jos sanot, että voit päätökselläsi olla loppuelämän juomatta, tarkoitat, että sairaus on hallinnassasi? Ja se kun on nimenomaan ykkösen ja koko ohjelman ydinjuttu myöntää, ettei ole.  Ymmärrättekö?

Herää myös toinen kysymys, että jos juomattomuus onkin vain omasta selkärangasta kiinni, niin olisko kandennut ottaa se ruoto käyttöön vähän aiemmin? Miksei se korkki kiertynyt jengoilleen ennen kun puoli valtakuntaa oli juotu?

Silloinhan se tarkoittaisi myös sitä, että kaikki kamaluus menneessä oli pelkkää omaa valintaasi?  Sinusta oli kiva potkia kissanpoikia ja poliisiautoja paskaksi siinä lomasaa kun joit perheesi, talosi, työsi ja haimasi?  Vaikka asia olisi ollut sun päätettävissä? Sun selkärangassa?

Vai voidaanko me addut olla niin umpisokeita, että uskomme oikeesti omiin ihmevoimiimme? Muutaman kuukauden tyyneysrukoiltuamme kuvittelemme, että pystyisimme päättämään omista juomisistaan tai juomattumuuksista. Ettemme tarvisi apua, tukea, armoa ja ohjausta?

En minä ainakaan pysty.  Jos pystyisin, en olisi alkoholisti. Ja jos taasen hulluuteni syy ei olisikaan päihderiippuvuus, niin kärsisin varmasti vakavasta mt-ongelmasta. Ja kaikki yhtä; ei mielenterveysongelmainenkaan saa juoda alkoholia.

 

Sä et mahda itsellesi yhtään mitään! 

 

Juominen tai juomattomuus ei edelleenkään ole omissa käsissä ja ylpeys on asia, mikä estää joskus näkemästä tämän.

Voimme vaan pyrkiä olemaan päivä kerrallaan juomatta,  ja jos Jumala suo, niistä tulee pitkä yhtenäinen ketju, jota kutsutaan elämäksi. Ja jottei se ketju katkeilisi  koko ajan, pitää muistaa, että me ei mahdeta itsellemme yhtään mitään.

Ainoa päätös, mitä voimme aamuisin tehdä, on toimia ehdotusten mukaan, ettei tänäänkään tarvisi juoda. Ja sen tekemisen lomassa, vertaistukiryhmissä ja muissa toimenpiteissä, mieli alkaa tervehtyä ja sairaus koteloitua. Vain siten tästä taaplaamisesta selviää – ja ihan ilman selkärankaa.

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

 

 

 

X