Someonnellisesta parisuhteesta salataan kahvitahrat auton katossa

– Meillä on saamarin hyvä ja aktiivinen seksielämä, muttei keskenämme, muistan muinoin vastanneeni ystävälleni, joka kysyi kuoharilasinsa takaa, kuinka silloisessa suhteessani meillä petaa sekä makaa. 

Elin tuolloin lopun alkua erään kumppanini kanssa ja asiat olivat ajautuneet niin solmuun, että ainoa meitä yhdistävä tekijä oli enää sama katto, jonka alla molemmat välttelivät olemista. Erosimme pian, mutta ystävinä. Hassua muuten kyllä; mä tulen toimeen kaikkien eksieni kanssa, sillä jotain minussa muuttuu kun parisuhde ja sitä myöten hallinantarve puuttuu. Mä olen paljon mukavampi eksänä kuin nyksänä. (Hyi miten vihaan muuten noita sanoja). 

Tämän hetkisessä parisuhdetilanteessa on jotain etäisesti tuttua tuolta ajoilta. Eikä tämä liity nyt seksiin, sillä tällä erää ei kukaan tinderöi tai viihdy soutelemassa vieraita veneitä. Mutta jotain samaa tässä on. 

Mekin ollaan meinaan saatanan rakastavaisia ja onnellisia -somessa. 
Yltä päältä ihastuneita -iigeessä.
Vannotaan rakkautta -facessa. 
Ja päivitetään kaiken maailman onnellisuuspusukuvia kilpaa -eri sängyistä. 

(Tai tarkalleen ottaen minä nukun sohvalla ja mies sängyssä. Huone on tosin vielä sama. On toki niitäkin öitä, kun possunkylkemme paistuvat medikoiksi koskiessa toisiinsa tulikuuman untuvapeton alla, mutta sitten aamusta aina väsyttää. Mä olen yksinnukkuja ja toi kuorsaaja. Niin paljon en ketään rakasta, että jaksaisin kainalon takia kaikki yöni valvoa. Ellei se ole alle yksivuotias ja tissistä riippuvainen.) 

Eräänä onnellisena päivänä -kuten minä niitä kutsun- päivitettiin molemmat samaan aikaan kuvia toisistamme. Se oli vahinko. Oltiin eri huoneissa. Niissä oli saateteksteinä kaikkea kuvottavaa kuten  #kuuhunjatakaisin #bae #rakastanrakastan #kiitollinensiunattuonnellinen ja muutama muu eturivin rakkausoksennus.  

Ja ei! Älkää kuvitelkokaan, ettei se fiilis juuri sillä hetkellä olisi kuten kuvista näkyy. Sillä hetkellä todellakin on! Pelkkää lovee. <3 . Mä meinaan vihaan epärehellisyyttä, ja siihen kuuluu myös tekonauraminen, teeskentely, mielistely, kursailu ja kaikenlainen päälleliimattu muikistelu. Mä leimaannun mielummin kylähulluksi kuin kusettajaksi, enkä todellakaan ole kokomatkalta kiitollinensiunattujaonnellinen. Toisin kun mun sometilit väittää. Tai ne mitään väitä. Mähän sinne ne päivitykset teen. 

Päivitän näköjään vain silloin, kun olo on onnellinen kuin pantajalkavankinsa ja puoli valtakuntaa saaneella pikkuvaimolla. Se on toki osa totuutta, onnellisuuskin. Mutta vain osa. Vittu että välillä vituttaakin. 

Miltä se elämä sitten noin niinkun oikeesti näyttää?

Me ollaan molemmat isoja persoonia, jotka roikkuvat omassa koossaan kiinni. Paskoina päivinä kumpikaan ei kykene kasvamaan tuumaakaan pienemmäksi. Nöyrtymään. Mieheltäni sitä ei voi odottaa edes hyvinä päivinä (suukko ja silmäniskuhymiö). Toisaalta ollaan totuttu tappelemaankin viimeiseen hengenvetoon saakka, joten riidat ovat aika rajuja. Tai ainakin dramaattisia. Ja sitä paitsi toi mies aina väärässä. Paitsi tietty silloin, kun hän on samaa mieltä kanssani.

Täällä siis rakastetaan silläkin saralla, niin että naapurit kuulee. Tai kuulisi, jos ne olisi lähempänä.

Sen sijaan siis, että mä lataan vain aihetunnistein I love you- juttuja  faceeni, niin olisko kivempaa kuitenkin olla rehellinen? Laittaa mukaan sekin kuva, kun kumppanini meni yltä päältä kahvissa töihin, koska mulla sattui olemaan autossa apparin paikalla samaan aikaan termari kädessä ja hermot kireällä? 

Tai pikkupätkä ääninäytettä täyshiljaisuudesta, mikä toisinaan tuvassamme vallitsee. Se hiljaisuus on niin totaalista, että sitä voisi hyödyntää vastamelukuulokkeissa rakennustyömailla. Sen läpi ei kuulu pora eikä piikkaus. 

Tai voisinhan mä kuvata videoo siitä, kuinka me kurkku suorana heitellään menneisyydellä toisiamme? (Mä oon siinä muuten sikahyvä!) Tai antaa tilannekatsausta asemasodasta, missä molemmat rintamalinjat ovat vetäytyneet omiin juoksuhautoihin, toinen keittiöön ja toinen olkkariin, odottamaan uutta kohtaamista eteisen kohtalokkaalla käytävällä. Siinä kun sattuu yhteentörmäys, alkaa tapahtua! Joko sota jatkuu samana ja voittajaa ei löydy, tai sitten viisaampi on saanut tarpeekseen ja tulee vastaan valkoisen lipun kysymyksellä: Otaksä kaupasta jotain? 

Usein se tehoaa. Ja sit taas #rakastetaanrakastetaan. Ja muistetaan päivittää siitä kuva sosiaaliseen mediaan. 

Aamukahvit Toyotan katossa

Toi kahviepisodi, mistä aimmin mainitsin, tuli tavallaan kyllä tarpeeseen. Riita alkoi laturista, jonka jälkeen koko puhelimesta. Molemmilla meillä oli huonosti nukuttu yö takana ja yliärsyttävä itsekeskeinen puoliso vieressä.

– Anna nyt vittu tänne se laturi!

– Sä oot itsekäs!

– Pidä turpas kii!

– Sanoiksä mulle että turpa kii?!  

– Sanoin! Entäs sitten?

– No sitä sitten! ja ei muuta kun termari heilumaan… 

Ja siinä se oli. Ajoi vaan eteenpäin. Pää ja paita tummapaahtoisessa, pullean verisuonen sykkiessä ohimolla. Hetken hulluuksissani mietin heiluuko rysty, mutta ei heilunut. Kädet pysyi ratissa ja suut supussa. Se loppui siihen. 

Oli aika hiljainen matka Hämeenlinnaan.

Myöhemmin kuuratessani kärryä Kulta Katriinasta, en voinut välttyä miettimästä, miten  olen tässä tilanteessa TAAS itseni kanssa. Annan jonkun itseni ulkopuolisen tekijän määritellä oman toimintani. Kaikessa rehellisyydessä, ei siinä ihan hirveästi voi ylpeyttä omaa toipumistaan kohtaan tuntea, kun huomaat tunteiden ajaneen tyystin järjen ohi ja ottaneen ylivallan susta. 

Sitähän se aina ennen oli. Tein heti ja mietin vasta myöhemmin. Ärsyke – tunne – toiminta. Jokaisen välillä nanosekunti. Koiratermein olin aika saamarin reaktiivinen, vietikäs ja huonolla hermorakenteella varustettu yksilö. Reagoin epävarmuuttani ja aina aggressiolla. Purin ja sitten vasta kysyin. Jos kysyin. 

Onneksi ihmisellä ja eläimellä on eroa tässäkin asiassa. Ihminen kykenee muokkaamaan omaa käytöstään. Eläimet eivät edes mieti moista. Ne toimii viettien ja vaistojen varassa, ja valitsee aina sen vaihtoehdon, mikä on itselle edukkainta. Tunnen kyllä tuonkin toimintatavan kuin taskuni. Minäminäminä. 

Takakireä Tärpästikkeli ja Taivaanrantojen Tirlittan

Toyotassa sain todistaa myös läheisriippuvuuttani. Mä näköjään edelleen tarvitsen ihmisiä määrittelemään mielentilani. Tai sanotaanko niin, etten tarvi, mutta sallin sen. Juodessa mä en oikein tunnistanut omia tunteitani, joten otin niitä sitten lainaan läheisiltä. Näköjään sama toiminta on toisinaan tulilla vieläkin.

Hassua tajuta vasta kolmekutosena itsestään asioita, jotka on ollut ilmiselviä ihan aina.

Kumppanini on kusipää toisinaan, tottakai. Mä oon jättikusipää, enkä ihan vain toisinaankaan. Hullua on huomata, että jos hän haluaa hypätä kaivoon, niin edelleen mulla on tarve mennä perässä. Ja toki päinvastoin. Ruokitaan rakkautta toisissamme, mutta myös sen rakkauden rujompaa puolta. Hänkin hyppii kaivoihin, jotka minä pahoina päivinä valitsen. Ja sitten riidellään siellä kaivon pohjalla siitä, kumpi sinne itseasiassa menikään ensimmäisenä ja kenen syy koko homma on. Tässä piilee se kahden samanlaisen saamarinmoinen ansa. 

Pahimmillani mä olen konrollifriikki, v#tun vaativa perfektionisti ja mun oikeassa olemisen tarve on niin suuri, että olen opetellut Trivial Pursuittejakin ulkoa vain siksi, etten vastaisi väärin. Koskaan. Mihinkään. Saatan olla myös alatituohtunut mielensäpahoittaja, jonka tekee mieli arvostella ihmisiä kuin ruokakriitikko ravintoloita ja vaatia Michelin-tasoista kohtelua kaikilta. Sellainen takakireä tärpastikkeli. Vihaan olla se minä. 

Parhaimmillani olen taas sandaalit sentti sannan päällä leijuva hippi-ihminen, jolla on paita väärinpäin, sudenkorentoja tukassa  ja tokari täynnä pelkkiä seiskamiikkoja. Ne on niitä hetkiä, kun en ota itseäni niin helvetin vakavasti, enkä vaadi muiltakaan mitään. Taivaanrantojen Tirlittan. Tykkään olla se minä. 

Hyvinä hetkinä mua ei hetkauta vaikka toinen syö lusikalla makaronilaatikkoa ja röyhtäilee ruokapöydässä.(Kumppanini ruokatavat ovat kuin kauhuelokuvista.) Sillon ei haittaa toisen huolimattomuus kotitöissä, kännykkä kädessä eikä känkkäränkkä sydämessä. Pystyn sietämään, hyväksymään, rajaamaan ja rakastamaan. Vaikka toinen ei aina sitä ansaitsisikaan. 

Nämä kaksi puolta -Takakireä Tärpästikkeli ja Taivaanrantojen Tirlittan-  vaihtelevat kuin vuodenajat Suomessa, ja aina ei tiedä mikä säällä mä aamulla olen. Jotenkin pysyn hippilestissäni kun hoidan itseäni, mutta tiettyyn aikaan kuusta sekään ei tunnu riittävän. Myös jos nukun, syön ja urheilen huonosti, muutun mustavalkoiseksi ja saatan unissani suunnitella perhesurmia. Tai juomista. Melkein sama asia.

Parisuhde on perkeleen vaikea laji instagramin ulkopuolella ja tuntuu, että onnellisuus on ainoa arvo, mitä ihmiset uskaltavat tätä nykyä jakaa. Minä näköjään mukaan lukien. Siksi tulin vuodattamaan totuuden toistakin puolta. Siistiä, että välillä sataa vähän niskasta sisään ja vituttaa. Vitutus pitää jousen viritettynä! Se taas, pitääkö elämäänsä ylipäänsä jakaa missään medioissa, onkin sitten seuraavan keskustelun aihe. Ei lähdetä siihen nyt. 

Loppukaneettina sanottakoon, että elämä ei ole sitä miltä se somen onnellisuusfiltterin läpi näyttää. Onnellisuutta on uskoa huomiseen, vaikka tänään tekisi mieli sovittaa sorkkarautaa toisen takaraivoon. Ja molemmista hetkistä on voi yhtä hyvin postata.

Hästäk rakastanrakastan <3 

Miss Maailmanloppu

P.S Arvoitus: Jos toisella henkilöllä on 100 prossaa akkua ja toisella vain 1 prossa, kumpi silloin saa laittaa puhelimensa autolaturiin? Vastaus: NO NIIN MUNKIN MIELESTÄ! 

LOPPU.