Voin kantaa kerrostalon, mutta kanna sinä tämä minun tunteeni. Siihen en yksin pysty!

Mulla on nyt tällainen olo! Auttakaa! Se tuli minuun, koska toi teki sitä ja toi teki tätä! Liikennevalot olivat punaiset ja puoliso aivan kusipää! Ottakaa tää olo pois musta! Irroittakaa se sielustani ja jättäkää mut rauhaan vitun muu maailma! Mä vihaan teitä! Mä vihaan itseäni! Mä haluun kuolla! Eikun mä haluun syliin! Missä on mun tutti?

Sanotaan, että alkoholistien on äärimmäisen vaikeaa pyytää apua. Se on totta.
Mun on tosi vaikea soittaa vuokranantajalleni, että lattialämmitys ei toimi tai pyytää ihmisiä auttamaan muutossa. Mun on myös vaikea ottaa apua vastaan, jos kyse on haravoinnista tai joulusiivosta. En antanut naapurin raapata autoni ikkunoitakaan, kun en vaan osaa sanoa ”kyllä” avulle.

Minä itse, vaikka henki menisi!

Mutta kuten jokaisessa asiassa, on tässä yksi juoponmutta. Sillä jos mun on haastavaa ottaa konkreettista apua vastaan, niin voi veljet miten haastavaa mun on taas tehdä mitään tunnepuolen juttuja itse. Muutun niiden edessä aivan avuttomaksi.

Kärjistäen. Luotan itseeni fysiikkaa, sisua, luovuutta, kovuutta sekä rohkeutta vaativissa tehtävissä.  Juoppous on kehittänyt mulle melkoiset selviytymistaidot noilla osa-alueilla. Mutta sitten kun siirrymme sinne henkiselle sektorille -tunnepuolen tehtäviin- taannun aivan tarhaikäiseksi. 

En löydä tumppujani, en pipoani enkä tunteitani. Tai sitten löydän niitä liikaa. En usko maailmaan, en sen kannattelevuuteen, en itseeni enkä siihen, ettei tunteisiin kuole. Mun holding-kokemuksessa on varmaan joku häiriö. En tarkalleen edes tiedä mitä se tarkoittaa, mutta tuntui tärkeältä kirjoittaa niin.

Mä en ole terapeutti, enkä kovin perillä sellaisista asioista, mutta luulen tämän ilmiön liittyvän tunteiden omistamiseen. Siihen, etten osaa jotenkin elää omia tunteitani todeksi. Ja toki osittain vastuuttomuuteen. Etten edelleenkään osaa ottaa täydellistä vastuuta tunteistani, vaan sysään niitä milloin kenenkin syliin ratkottavaksi.

Toimin kuin pieni lapsi, joka polttaa näppinsä tulikuumaan hellaan ja juoksee äidin syliin sormi punaisena parkuen. ”Katso äiti, muhun sattuu. Ota tämä kipu pois!”
Ja äiti ottaa.

Mulle tunteet ovat tällaisia hellanpolttamia punaisia sormia, mitä rahaan näytille milloin kenenkin syliin ja edelleen kuvitellen, että joku muu muka voisi viedä sen kivun pois. Saatan jopa suuttua, jos koen, ettei minua ”auteta” tarpeeksi. Tiedätte niitä ihmisiä, jotka itkun seasta syyttävät, ettei kukaan tajua. Kun todellisuudessa itse on ainoa, joka ei vielä tajua. 

Ja voihan olla, että raahaan sormeani toisten nähtäville myös todentaakseni kipuni?
Mä olen tottunut olemaan niin visusti haarniskani takana, etten edes tiedä, koska kirvelee? Nyt tuli pipi, miten pitäisi toimia? Tarvin nyökytyksen ja puhalluksen tietääkseni että sattuu…? Ja ehkä rohkaisua tuntea sekä sanottaa sitä tunnetta.
Ja vasta sitten tukea sen tuskan läpielämiseen… Mene ja tiedä. 

Tämä kuulostaa ehkä jokseenkin sekavalta, mutta mulla on kyllä joku punainen lanka… Se vaan tuntuu liukuvan karkuun kuin kuumemittarista karannut elohopea kaltevalla pinnalla…

ELI: tunnistaminen, läpieläminen, omistaminen ja vastuu. Tämä on jokin hapero elohopea, jota koitan seurata.

Uskon, että aikuiseksi ihmiseksi tarvin hämmentävän paljon toisten tukea selviytyäkseni vaikeista tunteistani. Vieläkin. Ja vastaedeskin. Kun jotain sattuu ja tapahtuu, oksennan melkein ensin sinne ystäväni sankoon ennen kuin omaani.

Toisaalta saatan oksentaa oloani ihan kenen tahansa sankoon, joka uskaltautuu kysymään ”kuinka menee?”
Mullahan ei ole hitustakaan jenkkityylistä pienipuheisuutta, vaan kerron heti kaikki hiiivatulehduksista tunnelukkoihini. ”Hittoakos kysyy, jos ei halua kuulla!” mietin.

Ja tämä piirre tekee musta joskus pirun raskaan.

Kun joudun sinne likapyykin sekaan linkoamaan, en näe, enkä kuule. Huudan ja tunnen. Sanoja peräkkäin ja pihaa kohti. Harvoin mä tosin enää menen siihen tilaan, mutta tietyt ihmiset ja heistä heijastuva oma rikkonaisuuteni saa mut edelleen miettimään joukkosurmia. Kai mä kannan sisälläni vieläkin kaunaa, kuraa ja sankokaupalla paskaa, mikä tekee toisinaan tiestä raskaan. 

Mutta se mikä on hienoa; osaan puhua nykyään itsestäni!  Vaikken vielä fluentisti, niin kuitenkin! Enkä enää jatkuvalla syötöllä muista. Tästäkin aiheesta olisi tarina kerrottavana, mutta antaa sen hautua myöhempää hetkeä varten.

Mä olen lakannut tappelemasta tunteita vastaan ja hyväksynyt, että niitä on. Joskus ahdistaa ja antaa ahdistaa. Elämässä saatana joskus ahdistaa. 

Henkinen kasvu on kuin kunnon nostamista. Se vaatii hengästymistä hyväkuntoisiltakin, eikä varmaan koskaan muutu sen helpommaksi. Ja sitten on toki ihmisiä, jotka mielummin jäävät sohvalle. Sekin on sallittua, eikä siinä mitään vikaa ole.
Mä en vaan heilu heidänlaistensa kanssa (eivätkä he halua heilua minunlaisteni kanssa).

Ihmisellä voi olla todella alkoholistinen ajattelutapa, vaikkei se alkoholisti olisikaan.
Näitä tyyppejä on paljon ja itsehän sitä kaikki saa päättää, keiden seurassa sitä elämäänsä eteenpäin polskii.
Samanlaiset kalat kutee samoissa vesissä, ei siinä sen ihmeellisempää.

Raittius on filosofia, mitä sitäkin voi olla vaikea sietää.

Mutta joo. Toisaalta pieniä on murheet. Pääasia, ettei tee päihteitä mieli. Sellainen päivä on aina hyvä päivä, tapaa eräs heimolaiseni aina sanoa!

Juuri tänään. Juuri tänään koitan kannatella itse omia tunteitani. Edes hetken ennen kaverin sankoon oksentamista.
Ja juuri tänään opettelen soittamaan vuokranantajalleni ja pyytämään, että joku tulisi katsomaan kylppärin lattialämmitystä. Meinaan kantapäät jäätyy kohta kiinni kaakeleihin…  Ihanaa viikonloppua!

Miss Maailmanloppu

LOPPU.