Löytyikö nyt todellinen syy Sanna Marinin julkiselle ryöpyttämiselle: salaliitto vai ajojahti?

Pääministeri Sanna Marinin (sd.) kuherruskuukaudet kotimaisen median kanssa ovat viimeistään nyt syksyllä ohi. Hänestä on tulossa tavanomaisempaa uutiskohtelua saava poliitikko – mutta miksi tämä on monesta ihmisestä niin huono asia?

Oikeastaan Sanna Marinin imagon normalisoituminen alkoi jo keväällä.

Pääministeri joutui tuolloin vastaamaan, miksi hän perheineen nauttii ilmaisia aamiaisia, kun muut kuolevaiset joutuvat maksamaan ateriaeduistaan veroa.

Sen jälkeen olemme uutisista lukeneet, miten Sanna Marin mainostaa käsilaukkuaan somessa.

Ja miten Sanna Marin seurueineen kutsuu helsinkiläisbaareista julkkiksia jatkoille virka-asuntoonsa Kesärantaan.

Kuulimme tällä viikolla senkin, että Sanna Marinin puolueessa on ihmisiä, jotka ovat joko hänestä huolissaan tai arvostelevat hänen toimintaansa.
(Lisäksi hän siivoaa pakkomielteisesti, kuntoilee posket lommolla, eikä osaa rentoutua, paitsi musiikkialan julkkisten kanssa siellä paheellisessa Kesärannassa.)

Kaikki nämä paljastukset nostattavat aina suurta huutoa sosiaalisessa mediassa.

Tolkun Henkilö ei ihmettele sitä, että oikeistopopulistit repivät pelihousunsa jokaisesta yksityiskohdasta.

Esimerkiksi siitä, että Marinin Kesäranta-käty-bileissä on ollut jopa kolmisenkymmentä ihmistä, ajatella!

Tässä kohdassa lienee turha muistuttaa, että sen verran väkeä mahtuu yksityisjuhlissa monen yritystaustaisen poliitikon edustuskämpän tuulikaappiinkin.

Joillekin oli kauheaa sekin, että rankan koronavuoden ajan ympärivuorokautisia päiviä tehnyt päättäjä voi nyt rentoutuessaan LIPITTÄÄ VIINIÄ hiprakkaan asti!

Nämä olivat ihan odotettuja ja tekopyhiäkin pöyristelyjä. On paljon ihmisiä, joille Sanna Marin edustaa kaikkea mahdollista ärsyttävää.

Heille Marin on mokoma entinen kaupankassa, joka pääsee ulkomaisten muotilehtienkin kansiin ja yökyläilyohjelmiin puhumaan vapaasti piirakkaresepteistään. Muille puoluejohtajille kun ei tarjota vapaata sanaa muualla kuin korkeintaan Alfa-telkkarin omassa talkshowssa.

Miksi Sanna Marinin tukijat näkevät uutisissa salaliiton aineksia?

Mikään noista reaktioista ei yllättänyt. Sen sijaan Tolkun Henkilö pettyy joka kerta, kun Sanna Marinin varauksettomat tukijat pääsevät vauhtiin, kertomaan mistä oikeasti nämä lööpit ja uutiset johtuvat.

Kohut ovat kuulemma epäolennaisia lillukanvarsia, kepulaisten juonia tai pahimmillaan median luomien salaliittojen syytä: niillä vain halutaan kampittaa ”liian suosituksi” noussutta pääministeriä.

Ei siinä mitään, mutta nämä samat ihmiset osaavat mainiosti nauraa hörhöistölle, joka näkee Soros-salalittoja ja nousevien kurkien tunnuksia Sanna Marinin puseron kuvioissakin.

Silti kun itselle rakas poliitikko joutuu negatiivisten uutisten kohteeksi, yhtäkkiä ajojahti tai salaliitto alkaakin näyttää uskottavammalta selitykseltä kuin se, että sen oman rakkaan arvostelukyky on pettänyt – tai että hän on (ehkä tahtomattaankin) mokannut jotain reippaasti.

Samanlaista menoa oli 2000-luvun alkupuolella, kun presidentti Tarja Halosen äkkiväärää käytöstä ja erikoisia valintoja hyssyteltiin yleisesti.

(Tähän pakollinen disclaimeri: Kyllä, Sauli Niinistökin on itkettänyt työkavereitaan, ja Paavo Lipponenkin auttoi yhtä sokeasti Veijo Baltzaria vaikka missä.)

Sattuma ratkaisee ajoituksen

Varmasti Suomessa on toimittajia ja politiikan toimijoita, jotka eivät jostain syystä pidä Sanna Marinista.

Mutta en ole vielä tavannut ainuttakaan kollegaa, joka saisi yhtä aikaa monen mediatalon väen kanssa tehtyä toimivan ja piilossa pysyvän salaliiton esimerkiksi pääministerin kaatamiseksi, tai nolaamiseksi.

Siihen meidän lahjamme eivät kerta kaikkiaan riitä.

Yksinkertaisin selitys uutisille ja niiden ajoituksille on useimmiten – puhdas sattuma.

Toimitusten rutiiniselvityksessä paljastuu joku mielenkiintoinen yksityiskohta, jota sitten aletaan kaivella tarkemmin, kunhan Twitterissä roikkumiselta ehditään.

Tai sitten puoluetoverien keskenään pitkään aprikoima tai heitä kaihertanut asia valahtaa julkisuuteen juuri nyt, pahan- tai hyväntahtoisena juoruna. Se olisi aivan yhtä hyvin voinut vuotaa ensi viikolla, tai pari viikkoa sitten.

Kun joku media saa jutullaan paljon huomiota, muiden toimitusten pomot hätääntyvät kuin puluparvi. Siksi muuallakin aletaan tehdä sisältöä samasta aiheesta, mieluiten jollain omalla näkökulmalla, ettei vain pudottaisi uutiskelkasta.

Se, että monet uutiskoneet hörähtävät samaan aikaan käyntiin, johtuu enemmän meidän alamme työnjohtajien laumasieluisuudesta, kuin pyrkimyksestä tai edes kyvystä koordinoituun ”ajojahtiin”.

Eikö ole hyvä, että kärkipoliitikkojen tilaa ja tekemisiä seurataan?

Pääministerin tekemisistä, sidoksista ja tavoista uutisoidaan demokraattisissa maissa aina tarkasti. Suomi ei ole tässä poikkeus.

Pääministerin käytöksestä tehdään myös arvioita, joilla yritetään päätellä onko hän yhä tehtäviensä tasalla.

Tässä mennään usein yksityisyyden rajoille, hyvin henkilökohtaisiin terveyteen ja henkiseen kestokykyyn liittyviin asioihin.

Sekin on toisinaan perusteltua, kun kyseessä on ihminen, jonka tehtävä on johtaa maata.

Suomessa on ollut presidenttejä ja ministereitä, joiden terveydentilasta ei ole kerrottu julkisesti kansalle edes silloin, kun nämä eivät ole enää olleet työkykyisiä.

Meillä on ollut pääministereitä, joiden mahdollisista riippuvuuksista ei ole saatu luotettavaa tietoa. Eikä oikeastaan aina ole edes kysyttykään, paitsi joltain Esko Aholta jälkeenpäin.

Toimitusten tyylitajusta ja osaamisesta riippuu, tehdäänkö nämä päättäjän psyyken tilannekuva-analyysit tökerösti ja ihmisarvoa loukkaavasti, vai perustellusti ja neutraalisti yleisön etua ajatellen.

Ne pitää kuitenkin jollain tavalla tehdä, mieluiten suoraan kohteelta kysyen, koska journalismiin nyt vain kuuluu poliittisten päättäjiemme ”laadunvalvonta”.

Joten kaikille heille, jotka uskovat että Sanna Marinia on tänä syksynä kohdeltu perinteisessä mediassa poikkeuksellisen rankasti ja epäoikeudenmukaisesti, sanoisin mutu-mielipiteenäni: ei vielä ole.

Somessa Marinia lyödään rumasti, naisvihamielisesti ja epäreilusti.

Mutta kaikilla hänestä esimerkiksi nyt lokakuussa ”kunnon” tiedotusvälineisiin tehdyillä uutisilla on mielestäni ihan hyvät perusteet.

Aina näin ei ole ollut. Esimerkiksi pääministeri Alexander Stubb (kok.) sai 2010-luvulla ammattikunnaltamme aivan tarpeetonta kettuilua eloisuudestaan ja jopa hymyilystään. Samanlaista keskenkasvuista ja tympeää nälvimistä en ikinä haluaisi Sanna Marinista nähdä: jokaisella pääministerillä on oikeus saada kritiikkinsä mahdollisimman kestävien faktojen pohjalta.

Nouseva tamperelaispoliitikko Sanna Marin poseerasi vuonna 2014 Suomen Kuvalehdelle näin. © Otavamedia / Marjo Tynkkynen