Näin pahasti perinteinen media tunaroi MV-sivuston valeuutisten torjumisessa – meitä voit syyttää siitä

Jaa kaverilleTilaa Seura

Tällä viikolla Helsingin hovioikeus on puinut laajaa Ilja Janitskinin ja rikoskumppanien vainoamisvyyhtiä, jossa yhtenä keskeisenä henkisen terrorin aseena on käytetty (yhä julkaistavaa) MV-sivustoa.

Verkkosivusto tekijöineen on jäänyt moneen kertaan kiinni kunnianloukkausten, valeiden, huonosti peiteltyjen uhkausten ja yllytysten sekä manipuloitujen valeuutisten jakamisesta, ja silti Suomesta löytyy ihmisiä jotka uskovat siihen.
Meillä on jopa kansanedustajia, jotka ovat ylpeilleet saadessaan nimensä tai väitteensä julki sivustolla.

Surullisinta on, että tässä ei ole mitään uutta. MV (alkuperäiseltä nimeltään Mitä vittua??!! ) oli täysin samanlainen törkylaatikko jo perustamisvuonnaan 2014. Sen keskeinen funktio silloin oli tuoda perustajalleen, entiselle pikkurikolliselle ja tunariyrittäjälle Ilja Janitskinille rahaa nettimainosten kautta.

Pahimmillaan, turvapaikanhakukriisin talvena 2015-2016 sivusto keräsi arviolta toistakymmentä miljoonaa sivulatausta kuukaudessa. Sillä oli reippaasti minkä tahansa maakuntalehden lukijamääriä suurempi yleisö.

Näin ei sentään enää ole.

Tietokirjailija Johanna Vehkoo kertoo tiistaina julkaistussa Valheenpaljastajan käsikirjassaan (Kosmos, 2019), miten paras tapa käydä valeuutiskanavia vastaan on paljastaa niiden valheet, esitellä asioiden takaa löytyvät paljaat faktat ja kaivaa esiin huhujen sylttytehtaat.
Tärkeintä on näyttää ihmisille, kuka meille yrittää valehdella ja mitä asioita nämä valehtelijat haluavat ajaa.

Kun perinteinen media Suomessakin alkoi tehdä näin, MV:n suosio kääntyi laskuun jo vuonna 2018.
Sen huonolla suomella kirjoitetut Putin-ylistykset, salaliittohörhöilyt ja koulukiusaamista muistuttava vihankylvö alkoivat näyttää siltä mitä se onkin: oikeaa verkkolehteä muistuttavaan ulkoasuun käärityltä paskalta.

Ylpeilyn synti esti meitä

Mutta tämä tapahtui aivan liian myöhässä: tämänkin ja monen muun hourujulkaisun törkeys, rahanahneus ja valehtelu olisi pitänyt osoittaa ja tehdä yleisölle avoimeksi jo paljon aiemmin.

Miksi näin ei tehty, johtuu ihan meistä, media-alan ihmisten valitsemasta väärästä reagointitavasta.

Vuonna 2015, kun sivusto alkoi käydä vihankylvöllään ja valehtelullaan myös toimittajien kimppuun, Suomen suurimman sanomalehden johto linjasi tiukasti:

”Meidän ei pidä reagoida tuohon tekeleeseen mitenkään. Sian kanssa painiessa tahriutuu itse sontaan, mutta sika vain nauttii.”

Olin asiaa pohtineissa Hesarin toimituksen kokouksissa mukana, erimielisenä ja esimiehenä, mutta en oikein osannut tai uskaltanut sanoa vastaankaan. Arkailin.
Muistan, miten joku paljon kokeneempi toimittajakollega oli huolissaan, miksi edes puhuimme näin niljakkaasta ilmiöstä.

”Jos ne kuulevat, että Suomen suurimman lehden kokouksissa käsitellään tuollaisen roskajulkaisun asioita, nehän vain saavat siitä lisää vettä myllyynsä.”

Nuoremmat uutistoimittajat, jotka pohtivat ääneen ”pitäisikö noita valehteluita jotenkin oikoa”, saivat kuulemma vielä pitkään alemmalta pomoportaaltaan selviä käskyjä:

”Me emme ala sotia tuollaisia vastaan, koska kohta emme ehtisi mitään muuta tehdäkään. Ei noiden harrastama noin härski valehtelu kuitenkaan mene suomalaisille läpi.”

Kuulin muilta tutuilta, että näkemykset olivat vielä vuonna 2016 samanlaisia myös Yleisradiossa:

”Ihmiset uskovat tositilanteessa aina paremmin meitä, koska olemme kaikkien mielipidemittausten mukaan luotettava instituutio.”

Toisin kävi: suomalaisista löytyi koko ajan yhä enemmän heitä, joihin valehtelu upposi.

Kaveria uskotaan sittenkin

En voi moittia tätä ammattikuntamme asennetta. Minäkin luulin, että PISA-menestys, lukutaito ja perinteisen uutismedian maine riittävät rokottamaan ihmisiä valehtelua vastaan.

Meiltä vain unohtui nykyinen sometalouden sääntö: ihminen on taipuvainen uskomaan enemmän vaikka kaveriaan tai sukulaistaan, jos tämä sanoo jotain sellaista mitä hän haluaa kuulla.

Osa suomalaisista halusi kuulla, että heidän työllistymisvaikeutensa ovat turvapaikanhakijoiden syytä.
Osa suomalaisista halusi uskoa, että naapuriin muuttaneet eriväriset ihmiset uhkaavat heidän elämäntapaansa ja arkeaan.
Osa suomalaisista halusi kauhistella, että heitä viedään salaa Natoon ja pakotetaan siinä välissä homostelemaan Tom of Finlandin hahmojen kanssa.
Kaikkiin näihin pelkoihin MV-sivusto onnistui löytämään syylliset ihmiset ja yksinkertaiset ratkaisut.

Olisi helppo väittää, että valeuutiset vetoavat parhaiten syrjäytyneisiin ihmisiin ja ”elämäm koululaisiin”, mutta usko itselle mieluisiin uhkakuviin tai valeisiin ei mitenkään riipu yhteiskunnallisesta asemasta.
Tänään osa korkeakoulutetuista suomalaisista tuntuu haluavan luulla, että heiltä viedään pian yksityisauto ja liharuuat.

Onko kaikki jo pilalla?

Se, että suuret mediatalot luottivat vuonna 2015 sokeasti omaan tärkeyteensä ja asemaansa, on jälkiviisaasti ajatellen joko suurta omahyväisyyttä. Tai vain kyvyttömyyttä nähdä mediankuluttajien asenteiden muutos.

En osaa sanoa, onko suomalainen mediamaisema mennyt jo peruuttamattomasti pilalle valeuutisten ja somessa raivoavien vihanlevittäjien takia. Sama syöpä nakertaa kaikkea länsimaista tiedonvälitystä.
Venäjällä, Kiinassa ja Turkissa tätä vaivaa ei ole, siellä valheiden levitys on institutionalisoitu tarkasti vallanpitäjien käsiin.

Optimistina luulen, että meillä on vielä toivoa: voimme padota uusien MV-sivustojen kaltaisten törkytehtaiden ja valehtelijoiden vaikutusvaltaa, jos toimimme tällä journalismin alalla vastedes eettisemmin ja oikein.

Johanna Vehkoo neuvoo hienossa kirjassaan tähän yksinkertaiset ja helpot keinot.
Valeuutisiin on reagoitava, niistä on puhuttava ja valehteluun puututtava heti.
Ihan sama kuin haastateltavien kanssa: jos toimittaja huomaa, että haastateltava puhuu palturia, hän ei saa julkaista valeeksi tietämiään väitteitä ilman että kertoo siitä lukijoille.

Totuuden puolesta ja valehtelua vastaan voi hyvin sotia, ja pitää sotia ­– se on kansalaisvelvollisuus niin journalisteille kuin ihan tavallisille mediankäyttäjillekin.

 

PS.

Helsingin Sanomien toimittaja Anu Nousiainen huomautti aiheellisesti, että jutusta puuttuu maininta siitä mistä kursivoidut sitaatit ovat. Ne ovat osin vuosien 2014-2015 työmuistiinpanoistani, joihin kirjasin tuoreeltaan työpäivien tapahtumia, kokouksissa sanottuja asioita ja havaintojani. Osa on alkuperäisistä tuon ajan sähköposteista, joita sain itse tai joita kollegat minulle välittivät. Tästä kiitos Anulle ja pahoittelut lukijoille: tämän mainitsematta jättäminen oli minulta huolimatonta.

Juttua muutettu 23.10. klo 23.37, lisätty lähteistä kertova jälkikirjoitus.

Valeuutispomo Ilja Janitskin valehtelee mielellään, että uhkailin häntä jo 2014 tai 2015. Todellisuudessa en ole ikinä asioinut miehen kanssa mitenkään. © Kuvakaappaus

X