Nettikiusaamisen käsikirja – Jessikka Aron teos kertoo miten hirveillä tavoilla ihmisten elämän voi pilata verkossa

Jaa kaverilleTilaa Seura

 

Kirja-arvostelu

Toimittajan ja ansioituneen luennoitsijan Jessikka Aron odotettu kirja ”Putinin Trollit” (Johnny Kniga, 2019) on vaikuttavaa luettavaa. Kirja on kattava kokoelma eri alojen asiantuntijoiden kokemuksia siitä, millaiseksi helvetiksi kenen tahansa elämä voi muuttua, kun nettikiusaajien armadat hyökkäävät kimppuun.

Ihmissuhteet murenevat, perättömätkin juorut jäävät yleisön muistiin, likaisimmatkin valeet, kantelut ja juorut haittaavat työuraa, ja joka suunnasta loanheiton takia tuleva psyykkinen kuormitus ajaa lopulta vahvimmatkin ihmiset lähelle hajoamispistettä.

Solvaamisen, mielenvikaiseksi leimaamisen ja nöyryyttämisen hyökyä täydennetään kyberrikollisuuden keinolla, identiteettivarkauksilla ja tietomurtoyrityksillä. Jotkut verkon pimeät toimijat ovat valmiita käyttämään suhteettomasti rahaa ja aikaa yksilön virtuaaliseen häpäisemiseen ja tuhoamiseen.

Näitä nykyaikaisia inkvisition keinoja esitellessään kirja on kaunistelematon ja pelottava kuvaus virtuaallisen pahuuden eri ilmenemismuodoista.

Läpi teoksen kantavana teemana Aro kuvaa omaa tositarinaansa. Hän itse koki yksityiselämässään järkyttävää, vuosia jatkunutta törkeää nettivainoa, joka pakotti hänet lopulta luopumaan hetkeksi päivätyöstään Yleisradion toimittajana ja muuttamaan ulkomaille tätä kirjaa tekemään.

Aron mukaan vainon syynä olivat hänen Yleisradiolle tekemänsä netti- ja televisiojutut, joissa esiteltiin Venäjän informaatiosodankäynnin keinoja ja avattiin länteen suunnattua disinformaatiota.

Näistä, osin joukkoistettuina nettikyselyinä toteutetuista jutuista, haastatteluista ja Pietarissa tehdystä trollitehdas-reportaasista Aro käyttää ilmaisua ”tutkimukseni”, ja ne antoivat alkusysäyksen ilmiöön perehtymiselle. Hän saikin keväällä 2016 uutisoinnistaan Bonnierin Suuren journalistipalkinnon.

En ihmettelisi, jos tämäkin kirja voittaisi ainakin jotain tiedonjulkistamispalkintoja tai saisi aikanaan englanniksi käännettynä jopa kansainvälisiä tunnustuksia.

Lähdekriittisyys parantaisi jälkeä

Yleisradiolle tehdyt jutut eivät tietenkään olisi kantaneet kokonaiseksi kirjaksi asti. Putinin trollit –kirjaa varten Aro on haastatellut lukuisia kansainvälisiä asiantuntijoita, jotka ovat kokeneet samanlaista mustamaalausta ja nettilynkkausta Venäjä-aktiviteettiensa takia.

Mukana on niin diplomaatteja, tutkijoita, nettiaktivisteja, journalisteja kuin rahoitusalankin ihmisiä, jotka ovat joutuneet Kremliä puolustavien verkkoyhteisöjen tai aitojen idän tiedustelupalveluiden maalitauluiksi.

Aro kuuntelee haastateltaviaan kunnioittavasti – joskin hivenen naiivisti ilman lähdekritiikkiä. Muun muassa 1990-luvun Venäjän kaaoksessa liiketoimillaan rikastunut, häikäilemättömästi yritysomistuksilla keinotellut suursijoittaja Bill Browder kuvataan lähes pyhimysmäisen hyveellisenä korruption vastustajana ja Putinin oligarkkien haastajana.

Miljoonaomaisuuttaan Putinin rosvokoplalle menettänyt Browder kutsui itse Aron juttelemaan kanssaan – ja pääsi samalla kirjaan kertomaan vapaasti väitteitään siitä, miten Suomen poliisi ja viranomaiset hidastavat venäläisen rahanpesun tutkimista.

Browderin mustavalkoista ehdottomuutta kuvaa, että keväällä hän väitti suomalaisen europarlamentaarikon Heidi Hautalan toimivan Kremlin hyväksi: Hautala oli hänen mielestään vesittämässä oligarkkien rahaliikenteen pysäyttämiseksi laaditun Magnitsky-lain käsittelyä Brysselissä. Tällaisen äkkiväärän käyttäytymisen kertominen ei vähentäisi Browderin talousrikollisuuden vastaisen tärkeän työn arvoa.

Muidenkaan haastateltavien lausumia tai tekemisten logiikkaa ei kirjassa julkisesti kyseenalaisteta. Riittää, että haastateltava vastustaa nyky-Venäjän toimintaa, sen jälkeen hänen toimintaansa käsitellään silkkihansikkain.

Esimerkiksi Venäjän propagandakanavan Russia Todayn palveluksesta näyttävästi 2014 irtisanoutunut uutisankkuri Liz Wahl ei kirjassa selitä kovin perusteellisesti, miksi hän alunperin edes tarttui kanavan rekrytarjoukseen 2011.
Georgian sota oli takana, eikä kovin monella pitänyt olla harhakuvitelmia siitä miten vapaata venäläinen, ulkomaille suunnattu tiedonvälitys on.
Silti Wahl pysyi kanavalla kevääseen 2014 asti, ja haastatteli toivotulla tavalla niin salaliittoteoreetikko Alex Jonesia kuin Putin-fania Steven Seagaliakin.

Kaiken pahuuden ydin Putin

Kirjan suurin demoni on Venäjän presidentti Vladimir Putin. Kirjoittajan mukaan hän ohjailee henkilökohtaisesti koko maan disinformaatioverkostoa.

Väitettä ei todenneta muuten kuin yhden ihmisen arviolla siitä, miten Putin oli kerran lehdistötilaisuudessa muokannut lukemaansa tiedotetekstiä lennosta.

Jos tämä kirja olisi journalistinen tuote, sen yhdeksi ongelmaksi muodostuisi juuri lähdekritiikki. Jos tämä olisi tieteellinen tutkimus, myös joidenkin kirjan toteamien asioiden verifioiminen ja lähteyttäminen olisi yhtä vaikeaa.

Miten esimerkiksi pitäisi suhtautua kirjan väitteeseen, että Yleisradiossakin toimii Venäjän sabotöörejä eli myyriä?

Monet tällaiset kirjassa puhtaina faktoina esitetyt asiat ovat kokemusasiantuntijoiden perusteltuja ja järkeenkäyviä näkökulmia, mutta osa enemmänkin kirjan henkeä tukevia tulkintoja.

Epävarmuuksia ei eritellä, ja moni luultavasti rikollisten tai henkisesti sairaiden yksityishenkilöiden tekemä pahuus menee Kremlin piikkiin.

Myös Aro itse kertoo kokemastaan vainosta näin:
Henkinen väkivalta oli Kremlin propaganda-arkkitehtien käsialaa”.

Yksi Aron keskeisistä piinaajista oli ja kirjan mukaan yhä on dosentti Johan Bäckman, joka jakaa karkeaa Suomen-vastaista propagandaa Venäjän medialle. Hän ryhtyi loppusyksyllä 2014 suoltamaan Venäjällä päättömiä väitteitä siitä, että Yleisradion toimittaja Aro puhuu Suomessa pahaa Venäjästä ”Naton laskuun”.

Kuitenkin Aron jahtaamisen aloittivat jo aiemmin 2014 sosiaalisessa mediassa hyvin tavallisen kaltaiset ihmiset, verkkonimimerkit ja anonyymit nettihäiriköt, joilla ei välttämättä ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kytköksiä Venäjään. Motivaatioksi riittivät silkka raivokas naisviha, epäusko ja kauna Ylen uutisointia kohtaan.

Aroon kohdistuneen vainon yltymistä 2015-2016 voi sanoa Kremlin kätyrien lietsomaksi – ei nimittäin ole todisteita siitä etteikö se VOISI sellaista olla.

Dosentti Bäckman levitti Venäjän mediassa Aron puhelinnumeroa ja sähköpostiosoitetta (jotka Yleisradio oli varomattomasti julkaissut Aron tekemissä jutuissa).
On päivänselvää, että Venäjän kokoisesta maasta löytyy viranomaisten lisäksi myös valtavasti sekopäitä, jotka haluavat virtuaalisesti käydä näin selkeästi maalitetun ihmisen kimppuun.

Kirjoittajalle yhteys on varma: hänen kiusaamisensa takana ovat Kremlin turvallisuusviranomaiset ja politiikan korkeammat voimat, jotka halusivat estää häntä paljastamasta Venäjän propagandakoneiston toimintaa.

Näin hän asemoi itsensä samaan viiteryhmään kirjan muiden haastateltavien kanssa, jotka ovat usein todistetusti olleet Venäjän ulkoasiainhallinnon suoran häiriköinnin, omaisuuksien takavarikoinnin ja Venäjällä tehtyjen perättömien rikosilmoitusten kohteena.

 

Ainutlaatuinen oikeusvoitto valemediasta

Tässä onkin hyvän kirjan suurin heikkous: tekijä ei objektiivisesti ja itsekriittisesti analysoi, mikä osa mistäkin esitellystä vainokampanjoinnista oli alun perin Venäjän ja mikä kussakin maassa verkkoa saastuttavien kotimaisten vihapuhujien syytä.

Suomessa Aron kokemusten kaltaista raakaa nettivainoa, raiskaus- ja tappouhkauksia ovat saaneet niskaansa ne toimittajat, jotka ovat tehneet juttuja esimerkiksi turvapaikanhakijoista, maahanmuutosta ja politiikasta. Samoin on käynyt tutkijoille ja papeille.
Moni on joutunut Aron tapaan asentamaan kotiinsa kalliita turvalaitteita tai vaihtamaan asuinpaikkaa.

Kaikki tämä nykyajalle ominainen saatanallinen kiusaaminen nimittäin onnistuu tarvittaessa puhtaasti suomalaistenkin tekemänä, ilman mitään Venäjän agenttien osallistumisia. (Kuten tästä linkistä löytyvässä jutussa kerrotaan. )

Mutta toisin kuin muut kollegansa, sitkeästi viranomaisia patistanut Aro onnistui saamaan osan kotimaisista vainoajistaan oikeuden eteen.

Dosentti Bäckman ja MV-julkaisun tekijät saivat viime vuonna käräjillä tuntuvat rangaistukset törkeyksistään.

Vaikka jutun puiminen jatkuu vielä hovioikeudessa, kyse on ehkä viime vuosien tärkeimmästä oikeusprosesseista vihapuheen vastaisessa taistelussa. Siitä Aro ansaitsisi minkä tahansa sananvapaus-aiheisen tunnustuspalkinnon.

Huoliteltua jälkeä, ei turhaa vähättelyä

Kirjan kieli on sujuvaa. Yksi käsitelipsahdus sentään on päässyt kustannustoimittajan seulan läpi: Aro kertoo keskustelleensa ”suomalaisen akateemikon” kanssa ja mainitsee toistuvasti muitakin ”akateemikkoja”.
Luultavasti kirjoittaja tarkoittaa tällä akateemisia ammattilaisia, tieteentekijöitä eikä akateemikko-tittelin saaneita ihmisiä.

Kirjassa ei sorruta perisuomalaiseen, turhaan vaatimattomuuteen. Kirjoittaja kertoo auliisti viime aikoina saamistaan arvostuksen osoituksista:

”Tutkimuksiani siteerattiin laajasti. Koululaiset, diplomaatit sekä tietoturva- ja turvallisuusasiantuntijat arvostivat niitä suuresti. Minua kutsuttiin puhujaksi koulutuksiin eri puolille maailmaa.”

Kirjassaan Aro mainitsee usein, miten hänen trollienvastaisen työnsä motiivina on isänmaan ja yleisön palveleminen.

Samalla kyse on myös uudenlaisesta, kekseliäästä ansiotoiminnasta, jolle tällaisena valeuutisten ja disinformaation torjunnan aikakaudella on varmasti tilausta.
Kirjan kotisivujen mukaan Aron voi tilata luennoimaan kirjassakin käsitellyistä aiheista 2800-3200 euron tuntikorvauksella.

 

Jessikka Aro: Putinin Trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta
Johnny Kniga 2019
453 sivua

X