Pilkkasiko kukaan veteraaneja – vai isiään jotka muistavat ikuisesti ne turhat ”mitäs läksit” -riidat lastensa kanssa?

Jaa artikkeli
Kuka tietää, mitä veteraanit muistavat ja mitä pilkkaaja muistaa? © Otavamedia / Hannu Lindroos

Kuinka paljon veteraaneja oikein pilkattiin 1960-1970-luvuilla, vai oliko niin ettei kukaan pilkannut ikinä ketään?

Itsenäisyyspäivän aikaan aiheesta roihahtanut väittely tuntuu jatkuvan, ja mielipiteiltään täysin kahtiajakautuneena.

Ilta-Sanomien päätoimittajan Ulla Appelsinin kolumnista saa kuvan, että veteraaneille irviminen oli yleinen ilmiö, ja sitä tekivät laitavasemmistolaiset nuoret älyköt joille Neuvostoliitosta oli tullut epäjumala.

Todisteena tästä hän mainitsee monen sotaveteraanin omakohtaiset muistot tuosta ajasta, heidän kuulemat ”mitäs läksit” -tokaisut.

Tämä sai monet ihmiset älähtämään. 1970-luvun taistolaisten aikalaispapereissa ja muistelmissa kun ei missään kuulemma lue kertomuksia siitä, että edistysmielinen agitprop-joukko olisi lähtenyt erikseen jonain iltana kaduille pilkkaamaan paraateissaan marssivia veteraaneja.

Joten, aukottoman päättelyketjun mukaan, mitään tällaista ei ole tapahtunut.

Muuten vain oli kiva laulaa veteraaneille, että heidän omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuva käsitys 1940-luvusta oli väärä.

Parikymppinen marxilaisen opintopiirin aktiivi tietää paremmin kuin te fasistien perässä menneet viisikymppiset, mitä teidän pitäisi tuntea siitä ajasta:

”Kolmen pikku pioneerin toiminnanohjaaja, on toveri joka kertoo heille totuuden sodasta.”

(Chydenius-Rossi, 1971)

Stalinin fanikuvien näkeminen vappumarsseilla saattoi tuntua loukkaavalta heistä, jotka olivat menettäneet viiksiniekan takia nuoruutensa tai terveytensä. © Kansan Arkisto

Mutta tämähän ei aikalaisnuorten puolustajien mielestä ole veteraanien pilkkaamista, vaan systeemikritiikkiä, vaikka se vain sattuisikin jostain veteraanista tuntumaan henkilökohtaiselta loukkaamiselta – jopa jälkeenpäin muistoissa.

Sori siitä, mitäs lähdit kokemaan tämänkin väärin.

Murrosikä ja sukupolvikapina – ei haukutakaan veteraaneja vaan isää

Tolkun Henkilö ottaa nyt riskin ja suututtaa sekä Appelsinin fanit että somen sadat lähihistoria-epidemiologit: molemmat koulukunnat saattavat olla yhtä aikaa oikeassa ja väärässä.

Luulen, pelkkien tuttava- ja sukulaiskertomusten perusteella, että veteraaneja pilkattiin 1960- ja 1970-lukujen nuorisopoliittisessa kuohunnassa etenkin tiedostavien nuorten perheissä mennen tullen, epäoikeudenmukaisesti, haavoittaen ja raa’asti.

Sillä erotuksella, että pilkkaaja ei mieltänyt solvaavansa veteraania, vaan purkavansa oikeutettua raivoa isäänsä tai äitiinsä, jotka – kuten kaikki murrosikäisten vanhemmat – ovat syvältä ja väärässä.

Niissä perheriidoissa teinit löivät vanhempiaan samalla tavalla kuin nykyäänkin: kipeimmillä ja eniten viiltävillä loukkauksilla.

Voin hyvin kuvitella, miten tuskallisesti nuoruutensa rintamalla menettäneeseen ihmiseen osuu teinin kantama julisteteksti ”Eteenpäin Otto Wille Kuusisen tiellä”.

Jähmettynyt yhteiskunta ja arvojen kuilu

Suomalainen yhteiskunta jouluna 1970 on todennäköisesti ollut tiedostavalle nuorelle ahdas ja ahdistusta aiheuttava umpio.

Siihen oli helppo osoittaa syypääksi hänen vanhempiensa ikäluokkaa olevat päättäjät, jotka panivat talouden ja jälleenrakennuksen kaiken edelle, sen sijaan että tajusivat parantaa tasa-arvoa, antaa ihmisoikeuksia seksuaalivähemmistöille tai auttaa kehittyvien maiden nälänhädän ja kolonialismin uhreja.

Jos omat sodankäyneet isät ovat vielä olleet traumojensa mykistämiä tai tunteensa kuolettaneita puurtajia, rintamademoniensa riivaamia ongelmakimppuja tai konservatiivisuuden suojiin pakenevia suorittajia, yhteenotot ovat varmasti olleet kauheita sekä osallistujille että katsojille.

Jälkeenpäin hyvin harva nuori muistaa, mitä tuli tunnekuohussa sanottua sotaveteraani-isälle tai tämän saunassa sotajuttuja jauhaneille kavereille.

Sen sijaan isä todennäköisesti muistaa hyvin tarkasti kuulemansa loukkaukset, vaikkei ehkä sitä ketkä kaikki näin sanoivat, ja missä tilanteessa näin tapahtui.

Tästä syntyy mielikuva siitä, että veteraaneja pilkattiin.

Tästä unohduksesta syntyy entisten nuorten mielikuva siitä, että he eivät pilkanneet ketään.

Eikä näitä sanottuja loukkauksia ole tietenkään kirjattu muistelmiin tai edistyksellisten liikkeiden historiikkeihin. Huonot välit vanhempiin kuitataan murrosiän kapinana, ja yksityiskohdat häivytetään.

Harva uskaltaa jälkeenpäin tunnustaa olleensa vanhemmilleen täysi kusipää, vaikka nämä olisivat myös itse aiheuttaneet perhetilanteen kärjistymistä vanhoillisella tai sotamuistojen jäykistämällä käytöksellään.

Omassa lähisuvussani näistä on alettu puhua vasta nyt. Seitsenkymppiset suurten ikäluokkien sukulaiseni harmittelevat itsenäisyyspäivän ja veteraanipäivän aikoihin ”olisi saanut jäädä sekin ja sekin asia sanomatta isälle”.

Ja nämä asiat ovat aika inhimillisiä.

”Mä ja mun kaverit kehuttiin välillä leninismiä, karkureita ja Arndt Pekurista vain siksi että se oli ainoa asia joka näytti menevän isän ihon alle – kai mä halusin siltä edes jotain reaktiota”, sanoi eräskin sukulainen.

Joten Tolkun Henkilön päätelmänä, mutuna, arviona:

Vanhempien – ja sitä kautta puolivahingossa veteraanien – valintojen pilkkaaminen ei kuulunut minkään poliittisen liikkeen ohjelmaan vaan oli yksilöiden juttu.

Ei missään nimessä kaikille, mutta riittävän monelle, synnyttääkseen yhä 2020-luvulle asti kantavia kipeitä muistoja.

Heitä pilkattiin silti kaikkein eniten

Ihan oikea ja pätevä historiantutkija Ville Kivimäki on ottanut ”pilkattiin – ei pilkattu” -väittelyyn mielenkiintoisimman kannan, jo muutama vuosi sitten.

Hän on aikoinaan väitöskirjassaan huomauttanut, että eniten ivaa, moitetta ja tarpeetonta paheksuntaa saivat niskaansa sodassa mielenterveytensä menettäneet miehet ja naiset.

Näkymättömien vammojen kärsijöitä tai sotakokemusten takia alkoholismiin sortuneita ei ymmärretty sotainvalideiksi, vaan heitä patistettiin lähinnä ryhdistäytymään tai tyrkittiin syrjään pois ihmisten näkyviltä.

Tämän joukon pilkkaaminen ja hyljeksiminen oli enemmänkin ”kunnon kansalaisten” juttu.

Marraskuun liike, joka syksyllä 1967 alkoi pelastaa hankeen paleltuvia rappioalkoholisteja, oli Claes Anderssonin ja Ilkka Taipaleen kaltaisten vasemmistohumanistien perustama.

Liikkeen auttamista ihmisistä hyvin suuri osa oli tuolloin neli-viisikymppisiä, elämänhallintansa menettäneitä veteraaneja – jotka olivat puliukkoina ja ”spurguina” kaikkien ylenkatseen kohteena.

Heiltä kaikki aikalaiset, poliittiseen taustaan katsomatta, voisivat näin alkajaisiksi pyytää anteeksi.

 

© Otavamedia / Hannu Lindroos

X