Saako toimittaja rikkoa lakia? Kyllä, mutta häkki heilahtaa silti

Jaa kaverilleTilaa Seura

© Otavamedia / Markku Niskanen

Julkisen sanan neuvosto otti äskettäin kantaa toimittajien ja median velvollisuuteen pysyä kaidalla tiellä. Harvinaisen kryptisessä lausumassaan JSN sanoo, että ”Yleisön tiedonsaantioikeuden varmistaminen voi  poikkeustapauksissa edellyttää journalistilta toimintaa, joka saattaa olla myöhemmin tulkittavissa lainvastaiseksi.”

Toimittajien ammattiliiton lehti Journalisti sanoo saman asian pääkirjoituksessaan paljon selvemmin:

Journalistien velvollisuus on paljastaa tietoa, jota päättäjät eivät halua julki – vaikka tietojen paljastaminen olisi laitonta.

Lehti muistuttaa, että tästä huolimatta toimittaja voi joutua teostaan oikeuteen. Jos tuomio tulee ja häkki heilahtaa, toimittajuus ei ole mikään automaattinen armahdusperuste.

Millaisissa tapauksissa toimittaja joutuu sitten taivuttamaan sääntöjä, kulkemaan lain rajamailla?

Ammattiaan ei tarvitse kertoa

Jos toimitus päättää, että yleisön etu vaatii poikkeuksellisia tiedonhankintakeinoja, toimittaja voi esimerkiksi esiintyä tarkoituksellisen harhaanjohtavasti tavallisena kaduntallaajana. Tällöin viranomaisilta ja yrityksiltä saa usein ”aidompaa” palvelua kuin mitä toimittajana saisi.

Tällä tavalla toimittajat ovat paljastaneet lukemattomia tapauksia, joissa pientä ihmistä kyykytetään, kun vastapuoli luulee tämän olevan vaaraton tavis.

Ammattinsa salaaminen ei ole lain rikkomista, mutta esimerkiksi poliisina tai sotilaana esiintyminen olisi sitä.

Kaikissa näissä rajatapauksissa olennaista on, ettei harmaiden keinojen käyttö ole sankaritoimittajan omaa egotrippailua tai roolileikkiä, vaan yhdessä omien pomojen kanssa harkitusti sovittu toimintamalli.

Jos radio tekee murron, siitä ei saa hyötyä

Tiedotusväline voi myös kokeilla jutuntekoa varten, miten laittomuuksien tekeminen teoriassa onnistuisi.

Toimittajat ovat monta kertaa tutkineet, miten helposti esimerkiksi pimeiltä markkinoilta saa ostettua laittomia aineita tai aseita.

Toteutuksessa kulkee sitten se tärkein eettinen raja.

Tiedän monta toimitusta, jossa on linjattu tarkasti mitä tehdä silloin, jos valeosto vahingossa onnistuisi  ja miten vältetään se, ettei yllytetä ketään ulkopuolista rikokseen.

On tärkeää näyttää yleisölle, jos yhteiskunnassa laittoman hyödykkeen hankkiminen on poikkeuksellisen helppoa. Silti jos ostaminen onnistuu, toimittaja ei saa pitää ainetta itsellään, eikä maistaa sitä. Laitonta pyssyä ei saa viedä koristeeksi oman olohuoneen seinälle.

Muuten hän syyllistyy rikokseen, ja kiinnijäädessään saa siitä ansaitun tuomion.

Moni toimitus onkin linjannut, että aktiin asti ei saa mennä: tavaran tai aineen pitää jäädä myyjälle.

Pitäisikö toimittajan sitten paljastaa, kuka hänelle halusi laitonta kamaa myydä? Harvoin toimittaja edes saa tietää kauppakumppaninsa oikeaa nimeä. Asian voi kuitenkin ilmaista jutussa, ja usein näin tehdäänkin.

Tieto on kuin tavaraa

Samat säännöt ”varastettuun tavaraan ryhtymisestä” saisivat mielestäni koskea myös tietoja.

MTV:n uutisille yritettiin aikoinaan myydä salaiseksi tiedettyä poliisitietoa. Toimitus julkisti kaupittelupyynnön, ja teki siitä uutisen, vuotajan henkilöllisyyttä tietämättä.

Moraalittomampi toimittaja olisi todennäköisesti ottanut vuodetut sisäpiirisalaisuudet vastaan ja käyttänyt niitä johonkin uutisointiin.

Tämä ratkaisu oli eettisesti oikea vaikka ei ongelmaton. Maikkarin tapauksessa tietoja vuotanut poliisi surmasi myöhemmin itsensä.

Mikäli toimittajalle tyrkytetään tai vuodetaan tietoa, jonka hän tietää varastetuksi tai luvattomaksi, hänen pitäisi toimia ihan samoin kuin varastettua tavaraa tarjottaessa.

Jos joku tarjoaa meille salaista tietoa viranomaisten tai muiden toimijoiden merkittävistä väärinkäytöksistä, sitä voi ja saa ottaa vastaan jutuntekoa varten, vaikka alkuperä olisikin laiton vuoto.

Yleinen etu ratkaisee: yleisön on tärkeä kuulla, jos viranomainen toimii jossain epärehellisesti.

Sen sijaan jos joku vuotaa toimittajalle salattuja yleisasioita, joista ei paljastu vääryyksiä, niitä ei pidä julkistaa pelkästä julkistamisen ilosta tai oman erinomaisuutensa korostamiseksi. Varsinkaan silloin, jos ei ole täyttä varmuutta siitä, mikä oli vuotajan motiivi.

Vuodosta voi nostaa ison haloon, mutta journalistisesti kestävämmällä näkökulmalla: ”tällaista salattua tietoa liikkuu markkinoilla” tai ”näin leväperäisesti viranomaiset käsittelevät salaisia dokumentteja”.
Todennäköisesti lopputuloksena olisi hieno, laillinen uutisvoitto, jolla lohkeaisi mainetta ja kunniaa tekijälle.

Näin toimi muun muassa Yleisradio, kun poliisin tutkintamateriaalia löytyi roskalavalta. Yle ei ryhtynyt julkaisemaan kuulustelunauhojen tai pöytäkirjojen sisältöä.

Tolkun Henkilö tulkitseekin JSN-lausuman henkeä näin:

Toimittaja saa rikkoa lakia tiedotusvälineensä nimissä, mikäli teko paljastaa, estää tai lopettaa jonkun vielä vaarallisemman väärinkäytöksen tai vahingonteon.

Lakia ei saa rikkoa oman egon takia, huvikseen, tiedotusvälineen statuksella ratsastaen, tyyliin ”minulla on oikeus tehdä mitä vain koska olen xxx-median toimittaja”.

Molemmissa tapauksissa saa joutua raastupaan, ja oikeus saa vapaasti antaa niistä ihan sellaiset rapsut kuin laki sallii, olosuhteet ja teon tarkoitukset huomioiden.

 

 

VIIKON PUUJALKA:

Syksyn teatterihitti Kinky Boots käsittelee vaikeita seksuaali-identiteettiaiheita musikaalin keinoin.
Hallituskin säveltää jo paraikaa omaa versiotaan siitä.
Kenkää antavista, työelämän pervoista leikkauksista kertovan musikaalin nimeksi tulee Kiky Boots.

 

X