Tällaista oli intti vuonna 2021: mikä kaikki siellä on pilalla, isän näkökulmasta?

Jippijai, Tolkun Henkilön perheessä intti on hetkeksi ohi, jälkeläinen kotiutui tällä viikolla Parolasta.

Sotaväessä on tapana järjestää loppukysely kaikille reserviin pääseville. Samanlaisen tentin pitäminen kotiin palanneelle tuoreelle ressulle houkuttaisi, mutta ehkä jätän sen väliin.

Vaikka kiinnostaisikin, mitä nuori vuodestaan oppi ja mitä siellä rauhanvaunuprikaatissa oikeasti tehtiin. Opetettiinkohan siellä kaikki ajamaan T-seiskakakkosilla tai Bemareilla autonraatojen yli, kuten vanhoina hyvinä aikoina?

Tuskinpa. Mutta vanhemmilla on koronavuoden aikana ollut todella vähän mahdollisuuksia pysyä kärryillä siitä, millaista intissä on.

Koronarajoitusten takia joukko-osastoissa ei pystytty järjestämään tavanomaisia omaisten päiviä ja tutustumiskäyntejä. Kosketus varusveijarien arkeen piti hoitaa virtuaalisesti – sekä lomilla kerrottujen juttujen perusteella.

Jotain tietysti pystyy päättelemään siitä, mitä vuoden aikana on itse jälkeläiseltä kuullut ja havainnut.

Tässä on yhteenveto inttivuoden 2021 johtopäätöksistä, isän näkökulmasta.

Kiitämme:

Armeija ei ole enää ”miesten koulu” vaan kansalaisten koulu. Joskin monet miehet todennäköisesti kehnomman lähtötasonsa takia oppivat siellä muita enemmän esimerkiksi omien tavaroidensa huolehtimisesta ja muiden huomioonottamisesta.

Puolustusvoimat on nuorille jo nyt sukupuolineutraali. Kesti kaksi kuukautta, ennen kuin tajusin että juniorin moneen otteeseen kehumat luutnantti Nönnönnöö ja alikersantti Mömmömmöö olivat naisia.

Sekin selvisi vahingossa, kun iäkäs sukulainen kysyi ”Täytyykö teidän herroitella kovasti sitä Nönnönöötä”.

”Ei sitä herroitella, se on rouva.”

Vuoden asuminen yhteismajoituksessa, muita sukupuolia olevien ihmisten seassa ei koidu moraalin kohtaloksi. Toiminta on ihan kuin missä tahansa normaalissa työpaikassa, jossa kaikilla on tavoitteena hoitaa se päähommansa kunnolla.

Alokkaat, joista näki jo päältä että tuo on käytöksensä tai henkisen tilansa takia vaaraksi ympäristölleen, olivat kaikki miehiä – ja heidät karsittiin joukosta viikossa tai parissa.

Boomerien etukäteen kauhistelemina kasvisruokapäivinä ei kukaan kuollut nälkään. Vegaanitkaan eivät erottuneet sotilasjoukosta ainakaan jaksamisellaan.

Kylmissä lounasmuonapusseissa on sekä hyviä että karmean makuisia ruoka-annoksia.

Jotkut varusmiehistä eivät koko palvelusaikanaan syö ainuttakaan sotilaskodin munkkia. Sen sijaan energiapatukoita, -geelejä ja -juomia välttää tuskin kukaan.

Alokkaat painavat enemmän kuin ennen, mutta useimmat ovat myös lihaksikkaampia kuin pulavuosien hernekepit. Juoksukunto kasvaa kaikilla.

Korona-ajan lomajärjestelyt ovat toimivia: ensin pitkä kiinniolojakso kasarmilla tai metsäleireillä, oppitunteja ja koulutusta aamusta iltaan, ei tyhjäkäyntiä ja turhaa odottamaan kiirehtimistä. Sitten pitkä parin viikon loma, jossa ehti kunnolla ladata akkunsa siviili-ihmisten parissa.

Koska iltavapaita ei ollut, lähitaajamien baarit jäivät arkisin ilman sotilaiden päivärahoja.

Viidestä kylmästä lounaspussivaihtoehdosta moni muistuttaa ruokaa. © Puolustusvoimat / Santtu Nevalainen

Ihmettelemme:

Vanhemmat ammattisotilaat puhuvat yhä sitkeästi mieskieltä, tyyliin ”odotan että komppanian jokainen mies tekee tehtävänsä”. Voisi kuvitella, että varusnaisia tämä joko ketuttaa tai huvittaa, päivästä riippuen.

Aikataulutuksessa intti on armoton. Jos alokkaalta murtuu vaikkapa nilkka juuri palveluksen alussa, joukko-osasto lähettää loukkaantuneen hyvin herkästi siviiliin odottamaan uutta palvelukseenastumista. Koulutus on etenkin teknisissä aselajeissa niin kiivasrytmistä, että muutamankin viikon sairausloman aikana ehtisi pudota kelkasta.

Ikävä vain sille nuorelle, joka on ajoittanut elämänsä, opintonsa ja työnsä valmiiksi armeijankäymisen mukaan – tervetuloa puolen vuoden kuluttua uudelleen, jos huvittaa. Ei olisi outoa, jos ei enää huvittaisikaan.

Suurin ihmetyksen aihe kuitenkin Tolkun Henkilölle on, ettei kotiutujalla ollut vuoden ajalta mitään isompaa perinteistä inttipurnattavaa.

Joo, leireillä touhu oli kylmää, märkää ja usein nälkäistäkin, ja kerran telttojen lähellä liikkui karhu.

Mutta jokainen kuulemma tiesi mitä varten armeijassa ollaan ja mitä heiltä odotetaan, kiitos pomojen jotka osasivat perustella asioita. Tai kiitos nuorten itsensä, jotka kysyivät ja ottivat selvää.

Lopputuloksena oli erittäin hyvin palvelukseen ja nyt reserviläisyyteensä motivoitunut nuori aikuinen.

Tiedänkö isänä nyt enemmän Suomen puolustusratkaisuista?

Olisi kiva väittää, että jälkikasvun inttivuosi opetti myös vanhemmille jotain uutta Suomen puolustamisesta.

Mutta ei se sitä tehnyt.

Asepalvelus on mennyt selvästi kliinisemmäksi ja ammattimaisemmaksi. Niin pitääkin olla, koska armeijaan menevät ovat täysi-ikäisiä ihmisiä.

Eihän työpaikkakaan järjestä uusien työntekijöiden vanhemmille erityisiä tietoiskuja siitä, mitä näiden aikuiset lapset siellä tekevät.

Tavallaan tämä on helpotus: Tolkun Henkilönkään ei tarvinnut päivittää asenteitaan uusiksi. Saan vastedeskin perustaa armeijanäkemykseni omiin muistikuviini kymmenien vuosien takaa, ja jakaa niitä somessa asiantuntemuksen syvällä rintaäänellä.

Tosin luultavasti tuo lapseni, jolla on nyt tuoreet omakohtaiset havainnot intin todellisuudesta, nauraa jatkossa mielipiteilleni entistäkin enemmän.