Tämän takia Silakkaliike on juuri nyt erityisen tärkeä – ja näistä syistä en aio liittyä siihen

Joulu 2019 toi Suomeen uudenlaisen kansalaisvastarinnan muodon: pölhöpopulismia ja rasismia vastustava Silakkaliike näki päivänvalon.

Esikuvana vastikään käynnistetyllä liikkeellä on tietysti Italian Sardiinit eli movimento delle sardine: italianpersun Matteo Salvinin johtamien oikeistopopulistien vastapainoksi syntynyt joukkoliike, toisistaan riippumattomien kansalaistempausten lauma.
Puolue se ei ole (eikä sellaista kuulemma ole Suomenkaan silakoiden suunnitelmissa).

Italialaisliikkeen nuoret vetäjät sanovat kyllästyneensä halpahintaiseen populismiin, perättömiin rasistisiin väitteisiin, vihan ja huhujen lietsontaan, jota maassa on nyt nähty kohta vuosikymmenen ajan ja yhä kiihtyvällä tahdilla.
Salvinin johtama La Lega -puolue on jäänyt kiinni vaikka mistä: vaalirahan suhmuroinnista Venäjän kanssa, puolueväen henkilökohtaisten etujen tavoittelusta ja suoranaisesta valehtelusta, mutta liikkeen kannattajat tuntuvat antavan omilleen anteeksi mitä vain.

Mitta on nyt täynnä, sanovat Sardiinien aktiivit: on aika näyttää että tavallinen kansalainen ei suostu enää kuuntelemaan millaista potaskaa vain. Sardiinit ovat organisoineet mielenilmaisuja ja tuhansien ihmisten katutapahtumia, ja politiikan tutkijat olettavat ilmiön laajenevan kevään aikana entisestään.

Jo riittää: vaarallisen räyhäämisen raja on jo ylitetty politiikassa

Silakkaliikkeen perustajat kertovat pyrkivänsä meillä samaan: herättämään näkyvin mutta rauhanomaisin keinoin ihmiset huomaamaan, että Suomen poliittinen kulttuuri on menossa jonkun vaarallisen rajan yli.

Polttomerkitsemme mielestämme väärin ajattelevia, väärin toimineita tai väärän näköisiä ihmisiä sosiaalisessa mediassa. Usutamme omia tuttujamme ja aatetovereitamme käymään nimeltä mainittujen, eri mieltä olevien kimppuun. Tätä tekevät jopa kansanedustajat ja yhteiskunnan vaikutusvaltaiset ihmiset.

Verkossa solvataan, räyhätään ja häiriköidään kaikkia, jotka koetaan vastustajiksi. Toimittajien teksteistä pöyristytään, vaikka niitä ei oltaisi edes luettu. Tutkijat ja vaikuttajat leimataan sillä perusteella, kävivätkö he teineinä pioneerileireillä tai nuorkokoomuslaisten lasketteluriehoissa.

(Naiset eivät tarvitse edes tällaisia perusteita joutuakseen populistisen raivon kohteiksi. Rittää, jos he edes kerran ovat työnsä tai aktiviteettiensa takia käväisseet jossain kiistassa miehiseksi koetulla maaperällä, sen jälkeen he ovat vapaita maaleja kaikille henkisesti hampaattomille banjonsoittajille, joilla nyt sattuu olemaan munat.)

Perinteiset puolueet eivät ole kyenneet muuttamaan tilannetta, eivätkä kaikki ryhmät ole sitä edes halunneetkaan tehdä. Epäjärjestys ja kaaos palvelevat heitä, jotka yrittävät näennäisesti järjestystä ja kuria huutamalla peittää oman onttoutensa ja vallanhaluisuutensa.

Rehellisyys maan perii, mutta vain jos itse teemme sen eteen jotain

Silakkaliikkeelle olisi sosiaalinen tilaus. Kaikille lienee selvää, että Suomeen tarvitaan realistinen, totuuden puolelle ryhmittyvä, puoluepoliittisesti sitoutumaton, ei-tosikkomainen järjen ääni ja valo kaiken tämän riehunnan keskelle.

On oikeastaan ihme, että Suomessa ei ole aiemmin syntynyt vastaavaa toimintaa. Meillä on aina arvostettu rehellisyyttä ja käytöstapoja, joten luulisi että nykyinen politiikassa nähty tarkoituksellinen öykkäröinti sekä vihankylvön ja valeiden levittely saisi ihmiset tuohduksiin.

Kyllä se saakin, mutta monella ihmisellä on suuri kynnys tehdä politiikkaan liittyville asioille mitään konkreettista. Jurputamme itseksemme paheksuvasti, siinä se. Tai ehkä peukutamme jotain mielestämme tolkullista ei-ääripään mielipidettä.

Silakkaliike voisi olla yksi keino tilanteen muuttamiseksi, uudenlaisen toiminnan aloittamiseksi. On aika osoittaa joukkovoimalla, ettemme siedä yhteiskuntamme myrkyttämistä, rasismia, heikoimpien kimppuun käymistä ja kovaäänisimpien huutajien omimaa väärää vallankäyttöä.

Toivon koko sydämestäni, että joku tällainen liike onnistuu keväällä 2020 herättämään ihmiset perinteisten suomalaisten arvojen puolelle: puolustamaan oikeudenmukaisuutta, reiluutta, toisen (rumankin) naaman sietämistä ja kaveria-ei-jätetä -henkeä.

Miksi silti pysyn kaukana silakoista?

Tästä tarpeesta huolimatta en itse aio mennä enkä osallistua Silakkaliikkeen toimintaan.
(Kiitos teille monille kysyjille!)

Jos liike järjestää tilaisuuksia, varmaan käväisen katsomassa niitä ja moikkaan iloisesti tuttujani siellä, mikäli heitä on mukana.

Syynä on ammattini. Ajattelen vanhanaikaisesti, että journalistien velvollisuus on palvella vain lukijoitaan, kamppailla oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja totuuden puolesta niillä keinoilla joita meillä on.
Olemme monessa mielessä etuoikeutettu ryhmä, joka käyttää yhteiskunnassa erilaista valtaa, tajuammepa sitä tai emme.
Meidän tehtävämme on näyttää, jos mikä tahansa poliittinen puolue, ryhmä tai liike toimii kyseenalaisesti, tekopyhästi tai vaarallisesti täällä asuvia ihmisiä kohtaan.
Aivan sama, tuliko se liike mistä poliittisesta suunnasta tahansa, siitä pitää raportoida ja sitä pitää tutkia objektiivisesti ilman sidonnaisuuksia mihinkään päin.

Kansalaisaktivismi on pienten ihmisten oikeutettu väline yhteiskunnallisen muutoksen ajamiseen.
Mielestäni olisi outoa, jos journalistit yrittäisivät mennä kansalaisliikkeisiin mukaan signaloimaan puhdasoppisuuttaan tai hyveellisyyttään.
Se tuntuisi siltä, kuin ratsastaisimme jollain haluamamme viiteryhmän aallolla: katsokaa miten näkyvästi olen hyvien puolella! Näkeväthän kaikki minut myös täällä!

Tukea me voimme hyviksille antaa, omantuntomme mukaan, avoimuusperiaatteita noudattaen, ja etenkin yhteiskunnan sorretuille altavastaajille sitä pitää tehdä aina.

Mutta esimerkiksi silakka-aktivistina olisin itse jäävi uutisoimaan mistään liikkeeseen liittyvästä.

Toimittajien pitää mieluummin olla puolustamassa oikeutta ihan arkisessa työssään, ei pelkästään näyttävissä tapahtumissa, joista saa kivoja selfietaustoja. Se on vaikeampaa kuin julkinen leijuminen, eikä siitä jaeta tuhansia somepeukutuksia. Erilaisten raivoajien ja raivotarten maalitauluksi sillä kyllä pääsee, mutta se nyt on ammatin väistämätön varjopuoli.

Disclaimer: entäs ne sateenkaarimarssit?

Nyt moni tuttu huomauttaa aiheellisesti ”entäs sinun Pride-keikkasi”.
Kyllä, olen marssinut Pridessä ja ollut joskus siellä jopa järkkärihommissa. Toimittajallekin tämä on mielestäni hiukan eri asia.  Pridessä kyse oli ja on ihmisyydestä, asioista joiden puolustaminen ylittää kaikki poliittisen toiminnan rajat ja siilot.
Siellä vapaaehtoisliivi päällä seisoin minä, yksilönä, itseni ja muiden ihmisten henkilökohtaisten oikeuksien puolesta, en ammattikuntani edustajana tai poliittisena agitaattorina. Enkä ole tehnyt Pridestä lehti- tai TV-juttuja.

Näin Tolkun Henkilö hyvesignaloi poseeraamalla Pridessa.