Uutuuskirjassa HX-hanke on amerikkalaisten ja sotilaiden salajuonia täynnä - emmekä silti mahda Venäjän ohjuksille mitään

Tolkun Henkilö luki kansanedustaja Kimmo Kiljusen (sd) toimittaman,  hävittäjäkauppoja käsittelevän paksun HX-hanke -asiantuntijakirjan ja pohtii nyt, pitäisikö kansalaisen olla huolissaan vai todella huolissaan.

Ymmälleen tästä ainakin menee, nimittäin kirjan viesti on kierteisyydessään todella outo ja ristiriitainen:

Rauhanomainen Venäjä ei nyt uhkaa Suomea, mutta jos ostamme liian tehokkaat sotilaskoneet, tämä samainen rauhanomainen valtio suuttuu meille ja joudumme sen uhkan kohteeksi, koska Venäjä kuitenkin oikeasti kärkkyy tilaisuutta uhata Suomea.

Tekniikassakin olemme lirissä:

Venäjän yliääniset ohjukset ovat voittamattomia ja niitä ei pysty mitenkään torjumaan, mutta silti meidän pitäisi ostaa hävittäjien sijaan miljardien hintaisia ohjustentorjuntajärjestelmiä jokaisen suurkaupunkimme suojaksi.

Tästä päästäisiin toiseen jännään dilemmaan.

Hävittäjien ostaminen pahalta, Venäjää uhkaavalta Yhdysvalloilta on väärin, ja sitoo meidät suurvaltojen kamppailun osapuoliksi.

Mutta ohjustentorjuntajärjestelmien (joista valtaosa tulee Yhdysvalloista) ostaminen taas ei saisi meitä liittoon Yhdysvaltojen kanssa eikä suututtaisi Venäjää.

Aargh, sanoo hämmentynyt lukija ja ottaa lisää buranaa.

HX-hanke eli pelkältä kertaostohinnaltaankin jo 10 miljardin euron kilpailu Suomen Hornet-hävittäjien seuraajaehdokkaista herättää intohimoja puolesta ja vastaan. Mutta jotain logiikkaa vastustuksestakin ja vastustajien argumenteista olisi kiva löytää.

Muutakin kuin se, että Yhdysvallat on suuri saatana, jonka sotateollisen koneiston salaiset valtapyrkimykset Suomen kautta uhkaavat maailmanrauhaa.

HX-hanke on turha ja väärä, sanovat geopoliittiset sedät

Raportti uusien hävittäjien hankinnasta (Into Kustannus 2021) antaa puheenvuoron niin geopoliittisille sedille, hivenen turhautuneille entisille sotilaille kuin suomettumisen aikaan kaipaileville anti-imperialisteillekin.

Jokainen on saanut ilmeisen vapaat kädet kuvata laveasti sitä, miksi hävittäjien uusimisesta pitäisi luopua.

Moni aloittaakin katsauksensa kertomalla, miten tsaarien ajoista asti suomalaiset ovat olleet turvallisuuspolitiikassaan totaalisen tyhmiä, väärässä tai molempia. Paitsi Kekkosen aikana, jolloin kaikki oli hyvin ja Suomi pysyi puolueettomasti ulkona suurvaltojen kiistoista. (Joo, todella hyvin pysyikin.)

Jo nykyiset Hornet-hävittäjät ovat liitopommeineen ja täsmäaseineen väärä valinta.

Entinen Moskovan-suurlähettiläs Heikki Talvitie kauhistelee kirjassa, että ”tähän asti Suomella ei ole ollut aseistusta, jonka tuhovoima ulottuisi alueemme ulkopuolelle”.

Väite ei ihan kestä faktantarkistusta. Jopa vuoden 1902 mallinen kenttätykki pystyy ampumaan naapurien puolelle, jos sen työntää riittävän lähelle raja-aluetta. Raketinheittimistä puhumattakaan.

Mutta tällaiset puolitotuudet sopivat valittuun narratiiviin: Suomea ollaan viemässä hyökkäyssotiin ja nimenomaan Amerikan vasalliksi.

Pisimmälle tämä menee Hornet-allergikkona tunnetun tietokirjailijan Pentti Sainion tekstissä. Hän on aiemmin paljastanut omissa kirjoissaan, että Suomi toimii Yhdysvaltain pommituslentäjien varareservinä: Hornet-kuskeja koulutetaan salaa Amerikan valloitussotia varten. Jos jenkeiltä loppuvat omat lentäjät, Suomi-pilotit astuvat remmiin ja pommittavat mitä Washington käskee.

Samaa näkemystä hän toistaa tässäkin: valmistaudumme hyökkäämään itään. Siinä taas lyödään päätä Karjalan mäntyyn, koska Venäjän aseet ovat parempia kuin mitkään muut.

”Sokeaa rämäpäisyyttä tarvitaan lennettäessä kohti Venäjän maalta, mereltä ja avaruudesta käsin toimivaa ilmatorjuntajärjestelmää, jota asiantuntijat pitävät maailman tehokkaimpana ja kattavimpana”, Sainio kertoo.

Näkemys on aivan kuin venäläisten S400-ohjusvalmistajien mainospuheista kopioitua. Mutta se on kai sitä parempaa liioittelua, verrattuna vaikka Lockheed Martinin katteettomiksi haukuttuihin mainospuheisiin.

HX-hanke perustuu vanhanaikaiseen taktiikkaan

Kirjassa ääneen pääsevät myös Suomen sotilastekniikan, -taktiikan ja -strategian tunnetuimmat toisinajattelijat.

Everstiluutnantti evp Tuomo Hirvonen kertoo, että Suomen ilmavoimien hävittäjätaktiikka on tyystin vanhanaikaista. Kuulemma jo Falklandin sodassa 1982 hävittäjien ilmataisteluohjukset osoittautuivat niin ilkeiksi, että vastustaja putosi aina kun ohjus tuli hollille.

”Se tarkoitti luopumista hävittäjien keskinäisistä kaksintaisteluista. Ilmataisteluja ei tämän jälkeen ole nähty muualla kuin elokuvissa.”

Hän jättää sujuvasti mainitsematta, että kaikki suurvallat ovat silti pitäneet hävittäjissään tykkiaseistuksen juuri niitä kaartotappeluita ja muita ampumistarpeita vasten – koska ohjuksensa ammuttuaan hävittäjä olisi aseeton.

Eikä mistään taistelumuodosta ole sinänsä luovuttu. Samasta syystä Suomessakin esikuntaupseereillekin jaetaan sotatilanteissa pistooleita, vaikka kyseinen ase on niissä tehtävissä aika hyödytön muuten kuin paperipainona.

Ilmatorjunnan tunnetuin ohjususkovainen, eversti evp Ahti Lappi muistuttaa, että ilmatorjunta ja ohjukset pudottavat hyökkääjät, eikä hävittäjillä tee muutenkaan mitään esimerkiksi azerien ja armenialaisten taannoisessa sodassaan käyttämiä tappajalennokkeja vastaan.

Ohjustentorjuntajärjestelmiä sen sijaan pitäisi ostaa, huolimatta siitä että nekään eivät toimi sataprosenttisesti.

Suuri osa kirjoittajista tuntuu uskovan, että puheet Hornetien metalliosien väsymisestä tai lento- ja operointiturvallisuuden vähenemisestä ovat vain hämäystä. Harva heistä ehkä suostuisi kuitenkaan itse ajamaan tuhatta ja sataa autolla, joka on suunniteltu 1970-luvulla ja valmistettu 1990-luvulla, kuten Suomen Hornetit.

Kaiken takana on paha suurvalta – se läntinen

Mutta näkyvin, koko teoksen läpikäyvä tendenssi on monen kirjoittajan ilmeisen aito pelko ja usko Yhdysvaltain maailmanvalloitusaikeista.

Joe Bidenin johtama USA uhkaa maailmanrauhaa ja lisää pelkkää piruuttaan jännitystä kaikkialla. Venäjä vain puolustaa aluettaan ja valvoo oikeutettuja turvallisuusetujaan.

Se, että Venäjä tekee sitä muun muassa oppositiojohtajiensa alushousuja myrkyttämällä, lähettämällä salamurhaajia Euroopan maihin iskuretkille, ampumalla alas matkustajakoneita, valtaamalla naapurimaidensa alueita, tukemalla Valko-Venäjän tai Syyrian hirmuvaltiaita, tuntuu olevan useimmille kirjoittajille sivuseikka.

Tässä kirjassa niitä ”Venäjän sisäisiä asioita” on turha mainita kuin korkeintaan häveliäissä sivulauseissa.

Jas Gripen on monen kirjoittajan mielestä vähemmän paha kuin jenkkihävittäjät. © Otavamedia / Erik Tiessalo

Miksi maallikkoja ei kuunnella?

Kirjoittajat ihmettelevät, miksi hävittäjähankinnoista puhuminen on jätetty vain sotilaiden huoleksi – ja miksi kansalaiskeskustelussa ääneen eivät pääse maallikot: esimerkiksi taiteilijat, rauhanjärjestöt, tieteentekijät, historioitsijat ja yhteiskuntatieteilijät.

Nämä kulttuurin, tieteen ja politiikan toimijat julkaisivat kyllä joulukuussa vetoomuksen siitä, että HX-kauppoja on lykättävä tai niistä on luovuttava kokonaan.

En muista, että samat ihmiset olisivat nyt pandemian aikana valittaneet, että koronaviruksen lääketieteellisistä vastatoimista ja rokotuksista päättävät vain lääkärit, epidemiologit ja THL:n asiantuntijat.

Ja nythän he saavat äänensä kuuluviin, tälläkin kirjalla. Tuskin kukaan on erityisesti kieltänyt tai estänyt heitä puhumasta HX-hankkeestakaan.

Hyvää ja tarpeellista kritiikkiä kaupan outouksista

Onneksi vastapainona kirjan tekijöissä on myös analyyttisen objektiivisesti ulko- ja kauppapolitiikkaan, hankkeen kansantaloudellisiin kustannuksiin, lentokonevalmistajien mahtipontiseen PR-rummutukseen sekä sotateknologiaan suhtautuvia tutkijoita.

Näissä teksteissä on monia mielenkiintoisia katsauksia, eivätkä he jaa hävittäjäkaupan tekijöitä valmiiksi oletettuihin hyviksiin ja pahiksiin, vaikka vastustaisivatkin hanketta.

Kirjan monessa luvussa puidaan hyvin ammattitaitoisesti HX-hankkeen kummallisuuksia, aina kenraalikonsultoinnista eri valmistajien mainostyyleihin asti.

Osa lentokonefirmoista markkinoi tuotteitaan tunteisiin vetoavalla hurmahenkisellä kuvastolla, jota sietääkin analysoida.

Tottahan on, että ainakin pilotit suhtautuvat kulkuneuvoihinsa vähän samalla tavalla kuin intohimoiset autofanit eri brändeihin. Audi-fani ei pidä Bemaria minään, ja kumpikin pahastuu jos ulkopuolinen tarkkailija huomauttaa, että paremmat takatilat ja suorituskyvyt voivat löytyä farmari-Skodastakin.

Näitä valitsijoiden henkilökohtaisia mieltymyksiä ja niiden vaikutuksia pitäisi näin suuresta hankinnasta ilman muuta karsia – ja niistä olisi puhuttava huomattavasti avoimemmin kuin mitä nyt tapahtuu.

Joka tapauksessa kirja on monessakin mielessä mainiota luettavaa turvallisuuspolitiikan nojatuoliasiantuntijoille – se antaa kattavan kuvan siitä, millaisia perusteluita hankkeen inhoajat tulevat lähikuukausien ajan näkökulmilleen tarjoilemaan.

© Into Kustannus

Raportti uusien hävittäjien hankinnasta

Toimittanut Kimmo Kiljunen

Into Kustannus (2021)
484 sivua
Painopaikka Riika.