15-vuotias Ibrahima pelkää vaarallista matkaa Saharan yli mutta haluaa unelmien Eurooppaan – ”Afrikassa ei ole tulevaisuutta”

Pojalla on väsymyksestä punaiset silmät ja teinin hennot viikset. Hän istuu lattialla, nuhjuisen patjan päällä ja nojaa seinään, huppu päässä ja kädet ristissä.

Malilainen Ibrahima Diarra, 15, on lopen uupunut.

Sementtitiilestä rakennetun peltikattoisen mökin piti olla vain välipysäkki matkalla Libyaan ja Eurooppaan.

Toisin kävi. Kymmenen kuukautta sitten Diarran matka tyssäsi Pohjois-Nigerissä sijaitsevan Agadezin kaupungin laitamille. Tänne asti hän matkusti bussilla, mutta nyt matkaa pitäisi jatkaa salakuljettajien kyydissä Saharan halki ja meren yli Italiaan.

Eikä Diarralla ole penninhyrrää.

”Salakuljettajat pyytävät matkasta 400 000–500 000 CFA:n frangia [noin 610–760 euroa]”, Diarra tietää. ”Jos Jumala suo, löydän rahat jostain.”

Reitti Nigeristä Saharan läpi Libyaan on pitkä ja vaarallinen. Agadezista Libyan rajalle on vielä tuhat kilometriä.

Diarralle matka tarkoittaisi vuoden tuloja. Malissa bruttokansantuote on noin 665 euroa asukasta kohden. CFA-frangi on Afrikan talousyhteisön valtioiden yhteinen valuutta, jonka kurssi on vahvasti sidottu euroon (1 euro = 655 CFA).

Pienen huoneen nurkassa on pari reppua ja muovikasseja, hammasharjoja peltimukissa. Seinille hiilellä raapustetut nimet kertovat muista mökin kautta kulkeneista.

Agadezissa näitä taloja kutsutaan ”gettoiksi”. Niissä matkalaiset odottavat merkkiä seuraavasta lähdöstä kohti Libyan rajaa.

Diarra ei tiedä, keneltä hän voisi pyytää apua matkan maksamiseen.

Poika pakeni Pohjois-Malia riepottelevia levottomuuksia vuosi sitten yksin, eikä hänellä ole mitään tietoa, missä hänen vanhempansa, kaksi isosiskoaan ja pikkuveli tällä hetkellä ovat.

Tuskin he ovat enää kotona Gaon kaupungissa, jossa on jatkuvasti terroristien iskuja, Diarra arvelee.

Kaksi kuukautta kestäneellä pakomatkalla hän törmäsi tuttavaan, joka oli matkalla Agadeziin ja sieltä Eurooppaan.

”Lähdin hänen mukaansa. Nyt ystäväni on Pariisissa. Hänellä oli varaa maksaa salakuljettajille. Minä jäin tänne. Joskus juttelemme WhatsAppin kautta. Ystäväni yrittää rohkaista minua. Tuntuu vaikealta katsoa, miten hän on päässyt perille Eurooppaan ja minä olen jumissa täällä.”

Diarra kertoo tarinaansa kädet ristissä. Ääni on lannistunut.

Salakuljettajien hinnat ovat nousseet lisääntyneen rajavalvonnan takia. Tuhansia Eurooppaan pyrkiviä elää Agadezissa toivottomassa tilanteessa.

Jalat tyhjän päällä

Diarra ei ole pikkumökissä yksin.

Alle kymmenen neliön huoneessa asuu kolme muuta nuorta muslimimiestä: norsunluurannikkolainen Mohamed Coulibaly, 19, malilainen Ibrahim Touré, 17, ja burkinafasolainen Mohamed, 20, joka ei halua kertoa sukunimeään ja odottaa, että kotimaassa oleva perhe saisi matkarahat kokoon.

Coulibaly on työskennellyt puuseppänä Norsunluurannikolla ja on jo maksanut matkansa salakuljettajalle, veljensä ja isänsä avustuksella muttei ole vielä päässyt ylittämään Saharaa.

Saharassa kuskit eivät pysähdy noukkimaan autosta pudonneita takaisin kyytiin.

Matkan seuraavan osuuden pitäisi taittua Toyota Hilux -pakettiautolla. Sen avolavalle lastataan kolmisenkymmentä ihmistä, joista osa istuu lavan reunoilla, jalat tyhjän päällä roikkuen.

Putoamisen estää ainoastaan jalkojen väliin pystytetty keppi, johon on takerruttava koko matkan ajan.

Jos keppi katkeaa, matkustaja putoaa kyydistä. Silloin edessä on lähes varma kuolema, sillä poliisipartioiden pelossa kuskit eivät pysähdy noukkimaan putoajia takaisin kyytiin.

Saharan jälkeen edessä on vähintään yhtä vaarallinen Välimeren ylitys täpötäyteen ahdetun kumiveneen kyydissä. Vuonna 2016 Välimerellä kuoli Kansainvälisen siirtolaisjärjestö IOM:n mukaan 5 079 ihmistä. Sama järjestö arvioi, että Saharassa kuolleiden määrä on vielä suurempi.

Agadezin gettoihin päättyneet ovat kirjoittaneet terveisiä tuleville matkaajille.

”En voi palata kotiin”

Diarra myöntää, että välillä häntä pelottaa.

Matka Saharan halki saattaa kestää viikon, Libyassa on edessä uusi odotus ja vaara joutua kidnapatuksi.

”Mutten voi palata kotiinkaan. Ei siellä ei ole turvallista. Olen valmis menemään minne hyvänsä, missä on töitä. Jonnekin, jossa minulla on mahdollisuus elättää itseni. Olen valmis taistelemaan siitä!”

Äänestä kuultaa toivo, vaikka Diarralla ei aina ole rahaa edes ruokaan. Silloin hän juo vettä ja yrittää nukkua mahdollisimman paljon. Joskus niin on sinniteltävä viikko.

”Afrikka on yhtä paskaa”, tuhahtaa 19-vuotias Mohamed.

”Ei Afrikassa ole tulevaisuutta”, Diarra huokaa.

Vieressä istuva rastatukkainen Coulibaly lisää: ”Afrikka on yhtä paskaa. Jos olet maasi hallituksen puolella, voit ehkä saavuttaa jotain. Mutta jos et ole heidän puolellaan, et voi saavuttaa yhtään mitään!”

Toisin kuin Diarra, Coulibaly vakuuttaa, ettei edessä oleva matka pelota. Parikymppisestä miehestä näkee kaikkien maailman nuorten horjumatonta uskoa siihen, että vahingot ja onnettomuudet osuvat vain muiden kohdalle.

Coulibaly ei ole suvussaan ensimmäinen Euroopan-matkalainen. Italiassa on jo pari setää – miksei hänkin siis onnistuisi?

Kotona perhe luottaa siihen, että poika saa töitä ja voi sitten auttaa kotimaahan jääneitä vanhempia ja nuorempia sisaruksia lähettämällä rahaa koulumaksuja ja ruokaa varten.

Coulibalylla on nuoresta iästään huolimatta vastuullinen tehtävä kannettavanaan. Hän on kotiin jääville toivo hiukan paremmasta elämästä.

Joidenkin matka pysähtyy lopullisesti Agadeziin. Hautausmaalla on matkalla kuolleiden hautoja.

Kuljetukset laittomiksi

Ennen Eurooppaan pääsyä sementtimökin pojilla saattaa kuitenkin olla pitkä ja vaikea tie kuljettavanaan.

Vielä pari vuotta sitten Agadezista kuljettiin Libyaan hiukan turvallisemmissa olosuhteissa, viikoittain rajalle kulkevan armeijan saattueen vanavedessä.

Tuolloin koko kaupunki eli muuttovirtojen luomasta taloudesta: kuljettamisesta, majoittamisesta ja ruokkimisesta, vesikanistereiden myynnistä ja rahalähetysten välittämisestä.

Mutta vuonna 2015 Niger hyväksyi lain, joka teki rangaistavaksi siirtolaisten kuljettamisen Agadezin pohjoispuolella. Sitä ennen ihmisten kuljettaminen Libyan rajalle ei ollut salakuljetusta – kyse oli tavallisista palveluista, joita toimittivat kaupparekisteriin kirjautuneet yrittäjät.

Uusi laki teki heistä rikollisia, joiden toiminta voi johtaa 5–10 vuoden vankeusrangaistukseen ja 1–5 miljoonan CFA-frangin sakkoihin (n. 1 500–7 600 euroa).

Vielä kaksi vuosi sitten Agadezin asemalta lähti päivittäin autoja kohti Libyaa. Nyt lähdöt tapahtuvat salaa kaupungin ulkopuolelta.

Issa Ikilila on yksi heistä. Ennen lain toimeenpanoa hän oli ehtinyt olla alalla parikymmentä vuotta.

Ikilila toimi kuskien ja matkustajien välimiehenä Agadezin bussiasemalla: hän kirjasi Libyaan suuntaavia matkustajia ja varasi heille paikat seuraavaksi lähtevästä autosta.

Nyt Ikilila viettää päivänsä samalla asemalla peukaloita pyöritellen, entisen toimistonsa edessä istuskellen ja ympäristöä katsellen. Pikkubussit lastaavat matkustajia, katumyyjät kauppaavat vesikanistereita ja evästä.

”Laki on tappanut meidät”, Ikilila huokaa. ”Muualla Nigerissä siirtolaisia saa kuljettaa täysin normaalisti, mutta meiltä se kielletään!”

Ikilila kaivaa pienen toimistonsa pölyisistä paperikasoista todisteita: kauppakamarin todistuksen yritystoiminnasta, verokuitteja. ”Miten täysin laillisesta asiasta voi yhtäkkiä tulla laitonta?” mies kysyy tuohtuneena.

Kun Ikilila aloitti alalla, matkaa taitettiin isoilla rekoilla, jotka lastasivat kyytiin 120 ihmistä kerralla.

Lipun hinta Agadezista Dirkouun, Libyan rajan suunnalla olevaan pieneen kaupunkiin, oli 20 000 CFA-frangia (noin 30 euroa). Dirkoussa matkustajat vaihtoivat toiseen autoon, joka kuljetti heidät 400 kilometriä kauempana sijaitsevan rajan yli.

Vain hyvin harva halusi Eurooppaan. Valtaosa länsiafrikkalaisista suuntasi siirtotyöläisiksi Libyaan, jossa työvoiman tarve oli suuri etenkin öljy- ja rakennusteollisuudessa.

Ne, jotka yrittivät Eurooppaan, kulkivat muita reittejä, lähinnä Pohjois-Malin ja Mauritanian kautta kohti Espanjan rannikkoa.

Kotiinpaluu ei ole vaihtoehto. Odotus Agadezissa voi kestää kuukausia.

Libyasta kaikki alkoi

”Kaikki tämä soppa alkoi Gaddafin kuolemasta”, Ikilila huokaa.

Vuonna 2011 Libyan presidentti Muammar Gaddafi kuoli ja maa suistui sekasortoon. Siirtolaisväestö pakeni väkivaltaisuuksia naapurimaihin, osa lähti meren yli Eurooppaan. Sen jälkeen ylitysten määrä on kasvanut vuosi vuodelta, rajavalvonnan höltyessä sekä rannikolla että maan etelärajalla.

Nigerissä Agadezin bussiasemalla muutos näkyi kasvavina matkustajamäärinä. Ikililan bisnes alkoi kukoistaa. Menestyksestä hyötyivät paitsi Ikililan oma perhe myös koko suku ja naapurit: ”Jos joku tarvitsi rahaa lääkkeisiin, pystyin auttamaan. Kun korttelissa oli juhlat, osallistuin kuluihin.”

Kasvavat markkinat alkoivat nopeasti houkutella kilpailijoita, Libyan puolelta saapuvia nuoria kuskeja Toyota Hilux -lava-autoineen.

He pystyivät kuljettamaan matkalaiset rajan yli Al-Qatrunin kaupunkiin muutamassa päivässä. Matka maksoi 120 000 CFA-frangia (noin 180 euroa). Lavalle lastattiin 25 matkustajaa, jolloin tuotto yhdestä matkasta oli yli 4 500 euroa.

Osa nigeriläisistä yrittäjistä alkoi yhteistyöhön uusien kuskien kanssa, mutta Ikililalta he veivät asiakkaita.

”Sellaisia pitkähampaisia tyyppejä”, Ikilila tuhahtaa. ”He eivät noudattaneet mitään sääntöjä, lastasivat asiakkaansakin aseman ulkopuolella.”

Uusi laki ja sen toimeenpano vuonna 2016 oli viimeinen naula Ikililan yritykseen arkkuun. Samalla se romutti Agadezin alueen talouden.

Aluehallinnon selvityksen mukaan siirtolaisvirta tuotti vuosittain noin 100 miljoonan euron tulot yhteensä 6 550 asukkaalle, jotka lain myötä joutuivat Ikililan tavoin työttömiksi.

Kaupungin laitamilla viruu satakunta salakuljettajilta takavarikoitua autoa.

Eurooppa yhä kauempana

Agadezin sotilaskasarmin kyljessä seisoo 107 oikeuden takavarikoimaa autoa, suurin osa Libyan rekistereissä. Valtaosa on valkoisia Toyota Hiluxeja, joukossa on muutama Land Rover.

Pakomatkan jäljiltä joidenkin tuulilasi on rikki, toisista on renkaat puhki.

Lavoilla on matkalaisilta jääneitä vaatekappaleita, valkoinen T-paita, farkut, auringon haalistama värikäs paitapusero, ja niiden keskellä Raamattu. Hammasharja, silmälasit, lääkepurkki. Aavikon rutikuiva kuuma tuuli pyörittää tyhjää vesipulloa pitkin lavaa.

”Tämä meidän tilanteemme on teidän eurooppalaisten aikaansaannosta”, Ikilila tokaisee tuohtuneena.

Nigerin laki tuli voimaan samoihin aikoihin, kun Eurooppa alkoi kiristää maahanmuuttopolitiikkansa vuoden 2015 pakolaiskriisin seurauksena tarkoituksenaan saada Italiaan ja Kreikkaan saapuvien ihmisten määrä selkeään laskuun.

”Meidän tilanteemme on teidän eurooppalaisten syytä”, sanoo Issa Ikilila.

Ensin Euroopan unioni neuvotteli tiukemmasta rajavalvonnasta Turkin kanssa. Sekasortoisen Libyan kanssa vastaavat neuvottelut eivät olleet mahdollisia. Siksi EU kutsui koolle useiden Afrikan maiden päämiehiä keskustelemaan siitä, miten ihmisiä voitaisiin estää lähtemästä kohti Eurooppaa.

Neuvottelujen tuloksena osapuolet sopivat 3,6 miljardin suuruisen Afrikan hätärahaston perustamisesta, jolla on tarkoitus ehkäistä maastamuuttoa.

Ikilila ei tiedä neuvotteluista paljoakaan, mutta sen hän tietää, että Euroopan raja alkaa nykyisin Agadezin bussiasemalta.

”Vaikka Libyan rajalle on vielä 900 kilometriä ja Välimerelle vielä enemmän! Lastaammeko me muka täällä bussiasemalla ihmisiä veneisiin?”

Näkymä Agadeziin moskeijalta. Kaupungissa on yli 120 000 asukasta, ja siellä on useita eri etnisiä ryhmiä.

Nigeriin hätärahastosta on ohjattu yhteensä 170 miljoonaa euroa. Tuosta potista kahdeksan miljoonaa on varattu Agadezin alueen kehittämiseen.

Ikililan kaltaisten entisten kuljetusyrittäjien ammatinvaihtoon on varattu 250 000 euroa. Ikilila on hakenut rahoitusta taksifirman perustamiseen ja saanut myöntävän vastauksen, mutta luvattua 2 300 euron arvoista materiaaliavustusta ei ole vielä kuulunut.

”Vuosi ja yhdeksän kuukautta! Niin pitkään olen odottanut, eikä mitään tunnu tapahtuvan!” Ikilila puhisee. ”Mitä meidän muka pitäisi tehdä? Lähteä aavikolle terroristeiksi?”

Joillekin tuhansien eurojen viikkoansioihin tottuneille yrittäjille hätärahaston tarjoama apu on naurettavan pientä. Osa on päättänyt jatkaa nykyisin rikollisuudeksi luokiteltavaa bisnestä.

Kuljettamisesta on tullut salakuljetusta. Toyota Hiluxit eivät enää aja sotilassaattueen vanavedessä vaan lähtevät liikkeelle yön pimeinä tunteina ja kaahaavat Saharan läpi arvaamattomia kiertoteitä pitkin.

Hinnat ovat kaksinkertaistuneet ja häikäilemättömimmät salakuljettajat jättävät lastinsa siekailematta erämaahan poliisipartion yllättäessä.

”Ei tällaista tapahtunut ennen”, Ikilila vakuuttaa. ”Laki on vaarallinen ennen kaikkea matkustajille.”

Entinen salakuljettaja Issa Ikilila kertoo nigerialaiselle naiselle ja tämän tyttärille Euroopan-matkan vaaroista.

”Sinunlaisiasi myydään”

Viime vuoden aikana Agadezista on tullut umpikuja yhä useammalle, mutta harva on valmis palaamaan kotiin tyhjin käsin.

Sementtimökissä asuvien Diarran ja Coulibalyn tavoin useimmat päättävät jäädä odottamaan onneaan. Vaikka Agadeziin saapuvien matkalaisten määrä on selkeästi vähentynyt, uusia tulijoita purkautuu etelästä tulevista busseista päivittäin.

Bussiaseman toimistossaan päivystävä Ikilila näkee heitä usein. Hän on jopa perustanut yhdistyksen varoittaakseen matkan vaaroista ja yrittänyt hakea sille EU-rahoitusta.

Ikilila penkoo arkistojaan, kun huivipäinen nainen kurkistaa ujosti sisään.

”Good afternoon, hyvää iltapäivää. Minulle sanottiin, että täällä puhutaan englantia. Haluan matkustaa Libyaan.”

Naisella on mukana 8- ja 12-vuotiaat tyttäret. He ovat kristittyjä.

Englanninkielinen Raamattu on auki Apostolien tekojen kohdalta.

Ikilila kutsuu äidin ja tytöt sisään.

”Ei Libyaan ole enää menemistä. Se on aivan liian vaarallista. Sinunlaisiasi kidutetaan ja myydään, ja naiset raiskataan. They gonna fuck you!”

Nainen kuuntelee hiljaa.

Kun Ikilila kysyy, miksi hän haluaa lähteä kotimaastaan Nigeriasta, nainen vastaa tyynesti: ”Pidän matkustamisesta.”

Ikilila on hetken tyrmistyksestä hiljaa.

”Tiedätkö, että sillä matkalla voi kuolla?”

”Pidät matkustamisesta?”

”Kyllä, sir. Jos minulla olisi enemmän rahaa, matkustaisin lentokoneella. Mutta minulla ei ole rahaa, siksi minun on matkustettava näin.”

”Tunnetko sinä ketään Libyassa?”

”En, sir.”

”Mitä sinä meinaat tehdä Libyaan saavuttuasi?”

”Aion mennä Eurooppaan.”

”Tiedätkö, että sillä matkalla voi kuolla? Miltä sinusta tuntuu, jos lapsesi kuolevat? Entä mitä lapsillesi tapahtuu, jos sinä kuolet matkalla?”

”Jumala suojelee meitä.”

Naisen kasvot valaisee kaunis hymy, kun hän mainitsee Jumalan.

Hän on jättänyt kotiin viisi vanhinta lasta. Kaksi nuorinta hän on ottanut mukaan uskoen, että elämä on heille suotuisampaa Välimeren tuolla puolen.

Ikilila ei anna periksi, hän kertoo Agadezissa olevasta IOM:n keskuksesta, jossa paluumuuttajia autetaan kotiinpaluussa, ehdottaa äidille, että hän voisi soittaa sinne.

”Kiitos paljon, mutta älkää vaivautuko. Minä haluan todella mennä Libyaan.”

Naisen kasvoilla on samaa varmuutta kuin sementtimökin poikien silmissä. Horjumatonta uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Toimittaja ja valokuvaaja kävivät Agadezissa alkuvuonna 2018.