Kansallisteatterin 150-vuotiseen historiaan mahtuu rakkautta, riitoja ja kummituksia: ”Täällä on tapahtunut hurjasti ja eletty tuhansia tunteita”
Kansallisteatterin 150-vuotiaaseen historiaan mahtuu rakkautta, riitoja ja kummituksia. Ja tuhansia kokemuksia näyttelijöiden ja yleisön taianomaisesta yhteydestä.
Teatterirakennus kohosi vuonna 1902 Rautatientorin varrelle. Arkkitehti Onni Törnqvist-Tarjanteen suunnitteleman talon vihkiäisissä sen nimi vaihdettiin Suomen Kansallisteatteriksi.
Kansallisteatterin aula on arkiaamupäivästä hiljainen. Äänetöntä melskettään pitävät vain Juho Rissasen freskon naiset. Sisarukset Kaarlo ja Emilie Bergbom, teatterin ensimmäiset johtajat, katsovat toisella puolella aulaa rintakuvissa vakavina eteensä.
Ehkä viivasuisiin ilmeisiin on vaikuttanut se, ettei Kaarlo Bergbom oikein sopeutunut tähän 1902 avattuun teatteritaloon. Hän oli elänyt kiihkeimmät teatterivuotensa kaasuvalojen ja pahville maalattujen kuvaelmakulissien aikaan, jolloin teatteri oli nimeltään Suomalainen teatteri. Uusi talo oli iäkkäälle johtajalle turhan moderni.
Jos Bergbom nyt heräisi rintakuvastaan eloon, hänen suunsa saattaisi vetäytyä entistä suorempaan viivaan. Niin paljon kaikkea 150 vuotta täyttävässä Kansallisteatterissa on vuosien myötä tehty. Lavalla on tanssittu, laulettu, kuoltu, rakasteltu ja sodittu. Herätetty pahennusta mutta toisaalta pelätty teatterin hautautuvan hämähäkin seitteihin niin täydellisesti, että pienikin pahennus olisi tuntunut piristykseltä.
1900-luvun alkuvuosina Kansallisteatterin pääovista kulki sisään parempi väki, sivuovista toiselle parvelle taas ne, joilla oli edullisemmat liput. © Helsingin kaupunginmuseo
Piippuhylly hyllytetty
Vahtimestari Matti Patana availee aulan ovia. Nykyään niistä kulkevat näytöksiin kaikki. Vielä Bergbomien aikaan teatterin toisen parven halvemmille paikoille kuljettiin eri sisäänkäyntien kautta.
Piippuhyllyn viimeisille riveille pakattiin yleisöä niin tiivisti, että alkuvuosina katsomoon mahtui tuhat henkeä.
”Nykyään myymme lippuja noin parisataa vähemmän kuin tuolloin, sillä toisen parven viimeisiltä riveiltä ei näe kaikkea esityksessä hyvin”, Matti Patana hymähtää.
Matti Patanan työtila, vahtimestarin huone, sijaitsee pääsisäänkäynnin eli marmoriaulan seinustalla. ”Remontin aiheuttaman tilanpuutoksen takia yhden näytelmän harjoitukset vedettiin jopa tässä aulassa”, Patana kertoo © Susa Junnola
Sisarukset Emilie ja Kaarlo Bergbom tarkkailevat herkeämättä teatterin elämää pääovien läheisyydessä. © Susa Junnola
Vuonna 1902 valmistunut graniitista rakennettu linnamainen rakennus oli jotain aivan muuta kuin aikaisempi puinen Arkadia. © Susa Junnola
Anorakkeja turkisten sijaan
Matti Patana rakastaa teatteria ja käy katsomassa esitykset yleensä ennakoissa. Itse työ pitää sisällään melkein mitä vain.
Joskus lippujen tarkistuksen ja yleisön opastamisen lisäksi pitää soittaa ambulanssi, joskus pyytää erikseen, että joku sammuttaa puhelimensa tai lopettaa kovaäänisen keskustelun, jopa huutelun. On Patanan kollega etsinyt kerran iäkkään katsojan tavaroista herätyskellonkin. Se oli pärähtänyt soimaan, mutta kellon omistaja ei itse huomannut. Muu yleisö ja näyttelijät kyllä huomasivat.
”Näistä esimerkeistä ei pidä kuvitella, että tämä olisi vain ikääntyneiden teatteri. Nykyään nuoret käyvät näytöksissä todella ahkerasti”, Patana huomauttaa.
Niin, minkkimuuri on käsite, joka yhdistettiin ennen Kansallisteatteriin. Siihen laskettiin iäkkäät vakavaraiset katsojat. Vanhentunut maine piti pitkään pintansa, vaikka muun muassa historioitsija Kai Häggman osoittaa ajatuksen vain piintyneeksi mielikuvaksi tuoreessa teoksessaan Päänäyttämöllä (Tammi).
Kansallisteatterissa on aina otettu nopeasti ohjelmistoon uusia ja erityisesti kotimaisia näytelmiä. Silti ohjelmiston kasaaminen on ikuista taiteilua, jossa kaikkia ei voi miellyttää.
Siksi Patanakin ottaa välillä esityksen jälkeen vastaan niin haltioituneita kiitoksia kuin kiihtynyttä kritiikkiä. Osalle katsojista kielenkäyttö tai väkivalta saattaa olla liikaa. Lipunmyynnissäkin moni kysyy myyjiltä ensimmäiseksi:
”Kiroillaanko esityksessä?”
Terhi Panula, Leena Uotila, Karin Pacius sekä kuiskaaja Virpi Haanpää harjoittelivat Lavaklubille ensi-iltaan tulevaa Sanantuojia. © Susa Junnola
Murhia ja illuusioita
Aulan hiljaisuus on rauhoittavaa. Se on tarkoituskin. Ei nimittäin ole sattumaa, että talossa aikoinaan näytelleiden Aili ja Urho Somersalmen muotokuvat on ripustettu erilleen.
”Heidän huhutaan kummittelevan täällä”, Patana kertoo.
Se ei olisi ihme, sillä pariskunnan elämä sai karun lopun. Aviomies riisti ensin vaimonsa ja perään oman henkensä. Dramatiikkaa, jos vain mahdollista, lisäsi se, että Somersalmi surmasi vaimonsa Kansallisteatterin näyttelijäyhdistykseltä saamallaan kirveellä.
Patana myöntää, että talossa on usein tunne, kuin siellä ei olisi yksin, ei edes silloin kun viimeisenä lähtijänä sammuttaa valot.
”En osaa pitää sitä kovin ihmeellisenä. Täällä on tapahtunut hurjasti ja eletty tuhansia tunteita ja elämiä, niin onhan varmasti eletystä jäänyt kaikenlaista energiaa ilmaan.”
Lue myös: Kansallisteatterissa kummittelee: Jukka-Pekka Palo on nähnyt haamun
Murheellisen lopun kokenut kansallisteatterin näyttelijäpariskunta Urho ja Aili Somersalmi (keskellä) Juhani Ahon Tuomio-näytelmän harjoituksissa vuonna 1917. © Museovirasto
Hamlet ja nyrjähtänyt maailma
Ja nyt löytyy jo ääntäkin, sillä Patana avaa ovet katsomoon. Korviin vyöryy melodioita, elektronista komppia. Näyttämöllä on käynnissä tammikuussa ensi-iltansa saavan Hamletin valojen ja äänten testaus.
Näyttämöpäällikkö Antti Kivikoski opastaa pienestä ovesta. Valoharjoituksista huolimatta näyttämöllä on pimeää. Kivikoski valaisee taskulampulla ja valokeilaan tarkentuu melkoinen aikojen ja tyylisuuntien kaaos. On rakennustelineitä, hedelmävateja, kynttelikköjä, pääkallo ja limsapulloja.
”Täällä on sellainen sääntö, että jos et tiedä, miksi joku asia on jossain, sitä ei saa korjata pois. Tuo pullokin on mitä todennäköisimmin jonkun näytelmän rekvisiittaa, ei roska”, Antti Kivikoski kertoo.
Hamlet-näytelmä valoja ja ääniä testailtiin vielä keskeneräisessä lavastuksessa. © Susa Junnola
Roskalta tai rojulta vaikuttava esine voi olla jonkin näytelmän tärkeää rekvisiittaa. © Susa Junnola
Hamletin harjoitukset ilman näyttelijöitä sujuvat valoja testaillen. Näyttämön takana on silti hämärää, joten siellä kulkiessa tärkeä työkalu on tehokas taskulamppu. © Susa Junnola
Aina, kun esitys alkaa, kulisseissa pyörii väkeä: näyttämömestareita, valaisin- ja äänityöntekijöitä, tarpeistonhoitaja. Työntekijöiden määrä riippuu siitä, miten teknisesti haastava näytelmä on. Joskus hyvinkin.
Tuntemattomassa sotilaassa näyttämö laajeni lavan alapuolen varastoon, joka sai toimia kamerayhteyden kautta korsuna. Mr Vertigon lopussa yleisö johdatettiin lavalle niin, että he saivat katsella sieltä käsin toisen parven kohdalla lennellyttä näyttelijää.
Vuosikymmenten aikana näyttämöllä on kokeiltu melkein mitä vain. Kuningas Learissa näyttämöllä kopisteli hevonen, Tuntemattoman taisteluissa jolkotteli koira. Vettä, tekolunta, pieniä lapsia, tehosteita.
Ja joskus näyttelijät ovat siirtyneet itse lavalta yleisön pariin, niin kuin aikoinaan Tukkijoella-näytelmässä, jossa näyttelijät ennen esitystä tanssittivat yleisöä lämpiössä.
1930-luvulla suuren näyttämön lavan takana oli melko samanlaiset tilat kuin vielä nykyäänkin, tosin näyttämötekniikka on muuttunut aivan toisenlaiseksi. © Museovirasto
Sota-aikoja pidempi korona
Niin, näyttelijät. Kansallisteatteri on loppujen lopuksi ollut aina ennen kaikkea näyttelijöiden teatteri valovoimaisine tähtineen. 1900-luvun vaihteessa Ida Aalberg oli jopa niin suosittu, että hänelle sateli loppukiitoksissa kukkasia ja koruja, tuhansien markkojen edestä.
”En panisi sellaista pahakseni”, naurahtaa näyttelijä Paula Siimes.
Hän on tullut sovittamaan rooliasua, sillä hänen harjoituksensa on sairaustapausten takia peruttu. Ennen harjoituksiin ja esityksiin tultiin vaikka pää kainalossa, mutta korona muutti teatteriarkea. Edes sodat eivät saaneet teatteria sulkemaan ovia yhtä pitkäksi aikaa kuin korona. Silloin saatettiin ilmahälytyksen aikaan käydä pommisuojassa ja jatkaa sen jälkeen näytöstä.
Viruksen lisäksi teatteria koettelee remontti ja siksi puvutkin tehdään väistötiloissa. Maskiin mennään talon viereen sijoitettuun konttiin. Melkein mitkään muut kuin talon näyttämöt ja katsomot eivät ole oikeilla paikoillaan.
”Täällä on silti sähköt ja juoksevaa vettä. Kun isäni Pentti Siimes aloitti täällä näyttelemisen, maskit pyyhittiin pois vatiin kaadetulla lämmitetyllä vedellä”, Paula Siimes kertoo.
Hän itse aloitti työt Kansallisteatterissa 18-vuotiaana näyttelijäharjoittelijana.
”Kun välillä kerron nuorille kollegoilleni isäni muistoja vaikkapa Aku Korhosesta, he melkein uskovat, että olen elänyt senkin ajan”, Siimes nauraa.
Vakavasti ottaen hänestä 40 vuotta talossa on kiitänyt vauhdilla, vaikka siihenkin mahtuu erilaisia aikoja sekä ihania että vähemmän ihania rooleja. Nyt talossa on Siimeksestä ”hyvä pössis”.
”Mutta onhan se ikiaikainen ongelma, että miten saadaan ikääntyville naisnäyttelijöille rooleja.”
Ja se ikääntyminen on teatterissa jopa nopeampaa kuin oikeassa elämässä. Ofeliat ja Juliat ovat hyvin nuoria. Onneksi on sentään äitejä. Hamletissa Siimeskin esittää sellaista, kuningataräitiä.
Paula Siimes on tottunut uransa aikana monenlaisiin näytelmiin, näytöksiin ja pukuihin. Häntä on milloin vanhennettu, milloin nuorennettu. ”Parhaita kokemuksia ovat sellaiset produktiot, joissa ohjaaja on selkeä, se luo turvallisuutta.” © Susa Junnola
Enää ei eletä suurten diivojen aikaa
Hamletin harjoitukset ovat vielä ihan kesken, eikä ole tiedossa, tuleeko flunssa-aallon takia niiden kanssa kovakin kiire.
”Mutta se on pikemminkin sääntö, että pari viikkoa ennen ensi-iltaa ollaan katastrofitunnelmissa”, Paula Siimes sanoo.
Katastrofitunnelmatkin käydään teatterissa yhdessä läpi. Enää ei eletä suurten diivojen aikaa, jotka vain marssivat näyttämön valokiilaan.
”Ehkä näyttelijöiden asema on liiaksikin arkipäiväistynyt, melkein kuka tahansa voi kutsua itseään näyttelijäksi. Välillä toivoisin ammatille jonkinlaista arvonpalautusta.”
Arvostusta ja kiitosta Siimes kokee silti saavansa. Joka kerta kun hän saa kiitoskirjeen tai -kortin, hänen sydämessään läikähtää. Jotain on silloin varmasti tehty oikein.
Siimes jatkaa vielä hetken roolivaatteiden sovitusta. Työpäivä on yleensä kaksiosainen, on ollut läpi teatterin historian. Aamupäivästä on harjoitukset, illasta vedetään esitys tai toiset harjoitukset.
Siimeksen aikana vakituisten näyttelijöiden määrä talossa on vähentynyt puoleen.
”On hauskaa tehdä vierailijoiden kanssa töitä, mutta toivoisin silti, ettei trendinä olisi se, että vakituisia ei palkata. Moni katsoja kuitenkin tulee katsomaan juuri oman talon väkeä.”
Ella Eronen viittasi parasollillaan ikääntyvän näyttelijän rooliongelmille
Niin on ollut aina. Sotien jälkeen, kun Ansa Ikonen ja Tauno Palo laskeutuivat valkokankaalta teatterin lavalle, yleisö suorastaan ryntäsi katsomoon. Samalla tavalla suosiosta ovat nauttinut vaikkapa Tarmo Manni monologiesityksineen ja diivojen diiva, Ella Eronen, joka viittasi parasollillaan ikääntyvän näyttelijän rooliongelmille.
Eronen näytteli vielä yli 80-vuotiaana Hupsun kreivittären pääroolin. Tosin iäkkään näyttelijän muisti alkoi tehdä sen verran tepposia, että esitysten edetessä kuiskaajalla oli näytelmässä yhä suurempi rooli.
Ella Eronen vauhdissa Jeanne D`Arcin roolissa Kansallisteatterissa 1940-luvulla. © Museovirasto
Erosella oli muutenkin Kansallisteatterissa näkyvä asema. Hän ehti saada välillä potkutkin, tai kuten siihen aikaan asia muotoiltiin, kontrahtia ei jatkettu, kun hän sairauslomallaan esiintyi lausuntailloissa Yhdysvalloissa.
Ella Eronen ei myöskään pitänyt nuoremmista naiskollegoistaan. Muun muassa Kyllikki Forsellin kerrotaan valittaneen, että Eronen kolisteli näyttämöllä hänen vuorosanojensa päälle niin, ettei yleisö olisi kuullut niitä.
”Nuo ajat ovat kyllä auttamattomasti takana päin”, Paula Siimes toteaa.
Niin kuin moni muukin asia. Siimeksen ura on poikennut jo paljon isänsä ajoista. Pentti Siimeksen nuoruudessa harjoituksiin puettiin valkoiset takit, etteivät arkivaatteet sotkeentuneet.
Paula Siimes ei myöskään osaa kuvitella, miten hänen isänsä olisi suhtautunut kaikkeen siihen tekniikkaan liikkuvine kuvineen, joka on vallannut esityksiä. Joskus se on mennyt kokeilunhalussaan Siimeksestäkin vähän liiallisuuksiin. Hänestä yhteys yleisöön on aina tärkeintä. Heitä varten hän nousee lavalle ilta toisensa jälkeen.
Samaa mieltä on Matti Patana. Katsojatkin tulevat nimenomaan siksi, että he etsivät elävää kontaktia. Patanasta illassa parasta on hetki, kun yleisö ennen näytöstä supattaa ja sitten valojen sammuessa tihentyneesti hiljenee. Ja vielä parempi on hetki, kun se puhkeaa spontaaneihin aplodeihin.
Entä ne kiitokset. Jos enää ei heitellä koruja, niin tuodaanko jotain muuta eksoottista?
”Aika usein me vahtimestarit otamme vastaan kukkia, jotka toimitetaan näyttelijöille. Kerran eräs näyttelijä oli hankkinut koiranpennun ja sai katsojalta lahjaksi koiranruokaa. Siellä hän kiitoksissa kumarsi, koiranruokasäkki kädessään.”