Teatteriohjaaja Liisa Isotalo sai tietää 21-vuotiaana olevansa adoptiolapsi – Sukulaisten etsintä vei yli 40 vuotta: ”Nyt tiedän, mistä tulen”

Jaa artikkeli
Helsinkiläinen teatteriohjaaja Liisa Isotalo rentoutuu kerrostalokotinsa pihalla olevassa huvimajassa. Mieli on nyt vapaa, kun perhe on löytynyt. © Susa Junnola
Teatteriohjaaja Liisa Isotalo etsi vastaantulijoista omia piirteitään yli 40 vuotta. Kuka heistä voisi olla omaiseni, hän mietti. Viime vuonna viimeinenkin salaisuus raottui, kun Liisa alkoi epäillä viranomaisten tietoja.

Onko tuolla vanhalla naisella minun ruskeat silmäni? Tai tuolla pitkällä ja komealla miehellä tummat hiukseni? Näin helsinkiläinen teatteriohjaaja Liisa Isotalo, 68, tarkkaili vastaantulijoita kävelyillä, ruokakaupassa ja bussimatkoilla vuosikymmenten ajan.

Huhtikuussa 2021 Liisa oli taas kääntymässä kurkkaamaan vastaantulijan kasvoja, kun tajusi, että enää ei tarvitse.

”Nyt minä tiedän, mistä tulen.”

Miten adoptiolapsi onnistui löytämään sekä isänsä, äitinsä että kahdeksan sisarustaan?

Pommi putosi 21-vuotiaana

Isä, äiti ja isoveli. Näin Liisa oli tottunut mieltämään lapsuudenperheensä, mutta se muuttui, kun hän haki 21-vuotiaana passia varten virkatodistusta. Hän sai yllättäen tietää olevansa adoptoitu.

”Järkytys oli niin syvä, että se oli kuin pommi, joka vei kaikki tunteeni mennessään”, Liisa Isotalo sanoo.

Siitä asti Liisa on etsinyt juuriaan. Viranomaisilta selvisi vain biologisen äidin nimi, syntymäaika ja tieto, että äiti on asunnoton. Puolentoista vuoden etsimisen jälkeen Liisa onnistui löytämään Sylvi-äitinsä kauppahallin rappusilta.

Hetki, jolloin Liisa tapasi äitinsä Sylvin, oli taianomainen. Liisa tajusi kaivanneensa äitinsä luo.

”Ah, mikä rauha. Ajattelin, että tätä olen aina kaivannut. Jokin äidin olemuksessa oli niin samaa, että se meni suoraan sydämeeni.”

Samuus näkyi sisäisen rauhan lisäksi myös ulkoisesti, sillä Liisalla on samanlainen profiili kuin äidillään. Äidillä ja tyttärellä oli sattumalta myös samanlainen kamelinkarvaulsteri päällään.

Sylvi oli antanut vuonna 1952 syntyneelle, keskimmäiselle lapselleen nimen Merja-Sylvia. Äiti hoiti vauvaansa tavalliseen tapaan imettäen, laulaen ja sylissä pitäen, mutta viiden kuukauden iässä Merja-Sylvia muutti toiseen perheeseen ja sai uuden nimen: Liisa.

Sylvin kohdattuaan Liisa ei unohtanut hänet kasvattanutta hyvää adoptioäitiään. Liisa on kiitollinen molemmille äideilleen.

”Ei ole oikeita ja vääriä äitejä. On olemassa vain äitejä.”

Vaikka adoptioperhe oli hyvä, Liisan kehoon jäi ikävä ensimmäistä äitiään kohtaan.

”Minut oli heitetty pois, joten kaipasin aina takaisin sinne, mistä olen tullut.”

Liisa 4-vuotiaana lapsuuden kodin pihamaalla Käpylässä. Hän kuuli adoptiostaan vasta 17 vuotta myöhemmin. © Liisa Isotalon kotialbumi

Liisa 4-vuotiaana lapsuuden kodin pihamaalla Käpylässä. Hän kuuli adoptiostaan vasta 17 vuotta myöhemmin. © Liisa Isotalon kotialbumi

Liisa Isotalolta vei yli 40 vuotta etsiä koko perheensä. Isän lapsia hän on löytänyt Ruotsista. © Susa Junnola

Liisa Isotalolta vei yli 40 vuotta etsiä koko perheensä. Isän lapsia hän on löytänyt Ruotsista. © Susa Junnola

Uusia siskoja ja veljiä

Kaksikymppisenä Liisa löysi puolison ja sai kolme tytärtä. Oman perheen perustaminen ei sammuttanut Liisan tarvetta löytää lähisukulaisiaan, mutta hän piti huolen siitä, ettei jättänyt tyttärilleen samanlaisia salaisuuksia kuin adoptio oli ollut hänelle.

”Halusin olla heille kaikesta avoin.”

Liisa sai kokea vielä monta taianomaista läheisyyden hetkeä, sillä Sylvillä on viisi lasta: Liisan siskoja ja veljiä. Heistä jokaisen Liisa onnistui löytämään, vaikka he kaikki ovat kasvaneet eri kasvatus- tai adoptiokodeissa.

Koska kadonnut suku oli laaja ja etsinnät monimutkaisia, Liisa alkoi kirjoittaa etsinnän tuloksia ylös. Näistä muistiinpanoista muokkaantui koskettava kirja Jostakin olen tullut (Basam Books, 2020).

Uusi etsintä alkaa

Tarve tietää myös biologisesta isästä on kiusannut Liisaa jo yli 40 vuotta. Mutta isän etsiminen on ollut huomattavasti äidin etsimistä vaikeampaa, sillä isän nimi oli pitkään pelkkien arvailujen varassa.

Edes Pelastakaa Lapset -adoptiojärjestöstä ei löytynyt isästä muuta tietoa kuin että tämä on ulkonäöltään tumma, pitkä ja komea.

Sylvi-äiti kuoli 62-vuotiaana syksyllä 1987. Kaikki Sylvin lapset oli ensimmäistä kertaa yhdessä koolla Sylvin hautajaisissa.

Liisa ehti kysellä Sylviltä biologisesta isästään, mutta Sylvi ei koskaan vastannut kysymyksiin. Hän käänsi kasvonsa vain pois.

Liisa oli kaivanut mahdollisten isien nimiä vanhoista papereista. Sylvi kertoi Liisan isästä, ettei olisi voinut mennä miehen kanssa naimisiin, koska tällä oli jo perhe toisaalla.

Kaksi vuotta sitten Liisan aviomies Seppo Siirala osti vaimolleen joululahjaksi dna-testit isän etsimistä helpottamaan. Mutta isää ei löytynyt, vaikka Liisa etsi osumia yötä myöten.

Liisa arveli pitkään isänsä olevan romanisukua tai ulkomainen, koska hän on itse ruskeasilmäinen ja isää on kuvailtu isyyspapereissa tummaksi. Arvelu osoittautui myöhemmin vääräksi.

Liisan tummapiirteisyys selittyy myös äidinäidin suvulla. Liisa kuuluu Belgian alueelta 1600-luvulla tulleiden vallonien seppäsukuun, joka muutti Suomeen työskentelemään rautaruukeissa.

”Äidinäidin puolen miehet ovat olleet kaikki seppiä, eivät maanviljelijöitä. Ehkä tämän takia minulle ei sovi maito eikä gluteeni”, Liisa sanoo.

Viime vuonna Liisa sai kuulla, että aviottoman lapsen isän nimi voisi löytyä lastenvalvojan papereista.

Liisa tilasi ajan lastenvalvojalle marraskuulle. Papereista löytyikin miehen nimi, mutta jostain syystä nimi oli vedetty yli.

”Lastenvalvoja sanoi, että isää on selvitetty, mutta nimi ei ollut oikea, joten tutkimus on lopetettu”, Liisa kertoo.

Silti Liisa alkoi itse selvittää isyyttä uuden, harvinaisen sukunimen avulla. Liisa soitti miehelle, jolla on sama sukunimi. Ystävällinen mies kehotti soittamaan isälleen, joka saattaisi tietää enemmän. Puhelun innoittamana mies tilasi dna-testin.

Pian tärppäsi.

Isän sukulaisia löytyy

Testin dna-osuma oli lähellä, eli Liisan tavoittama mies oli hänelle sukua. Kenties isän veljen pojanpoika?

Lastenvalvojan tiedoissa yliviivattu sukunimi oli ollut oikea! Mutta isän etunimestä ei ollut vielä varmuutta: olisiko isä saman perheen Onni, Armas vai Voitto?

”En varmaan koskaan voi saada sataprosenttista varmuutta isästäni. Mutta uskon, että hän on Voitto, koska hänen elämäntarinansa sopii hyvin yhteen syntymäni kanssa”, Liisa sanoo.

Sylvi oli leski ja Voitto eronnut, kun heidän välilleen syttyi jotain, ja Liisa syntyi. Voitto meni uudestaan naimisiin entisen vaimonsa kanssa runsaan kahden vuoden eron jälkeen – tasan samana päivänä, kun Liisa luovutettiin adoptioon.

Liisa on myös isänsä ja sisarustensa näköinen, joten Voiton sukulaiset ovat ottaneet Liisa auliisti vastaan sukuun.

Uutta jännittämistä

Voitto on jo kuollut, mutta Liisa on ollut yhteydessä Voiton kolmeen avioliitossa syntyneeseen lapseen eli oletettuihin sisaruksiinsa.

Yksi Voiton tytär teki dna-testin, jotta lähisukulaisuus voitiin tarkistaa.

Liisa sai toukokuussa Voiton Anja-tyttäreltä viestin:

”Hei, Liisa! Kyllä nyt tiedän, että sinä olet meidän sisko.”

Dna-testi oli siis varmistanut sisaruuden ja Liisan isän, joten Liisan monen kymmenen vuoden etsintäurakka on vihdoin päättynyt 68 vuoden iässä.

”Dna-osuma on sen verran suuri, että minun on todellakin mahdollista olla isäni lapsien sisar. Se tuntuu huimalta”, Liisa sanoo.

Liisalla on nyt riittävästi tietoa rakentaakseen itseään.

”Tuntuu hienolta, että enää ei tarvitse etsiä. Minulla on äiti ja isä, joista olen kotoisin. Lisäksi minulla on muita sukulaisia adoption ja mieheni puolelta. Tässä on kaikki kortit, jotka minulle on jaettu. Näillä pelataan.”

Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 7/2021.

Lue myös: Menneisyyttä tutkimalla voi löytyä apu nykyhetkeen – Elämänkaarikirjoittaminen avaa sukuhistoriaa ja auttaa ymmärtämään omaa toimintaa

Lue myös: Lastenkodista adoptoitu Jarmo Kujala on aina kokenut olevansa ulkopuolinen: ”Olen sivustakatsoja – en ole kotonani oikein missään”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X