Täti adoptoi kirjailija Heidi Könkään jo vauvana – ”Kun kuvaan omaa taustaani, kuvaan hirveän köyhiä suomalaisia ihmisiä”
Heidi Köngäs haluaa valaista historiasta alueita, jotka ovat jääneet vaille arvostusta. Mirjami-romaanissa hän kertoo viime sodista naisten näkökulmasta.
Heidi Köngäs jäi tämän vuoden alussa eläkkeelle Yleisradiosta, jossa hän työskenteli ohjaajana. Kirjailijan työ jatkuu; esikoisromaaninsa Köngäs julkaisi 45-vuotiaana.
Mirjamin talvisota menee näin: valkoista saumaa, tunnista toiseen suoraa valkoista saumaa, lumipuvun saumaa päivä päivän perään.
Ja sitten mustia harsoja naisten hattuihin, suruharsoja murtuneiden leskien ja itkevien äitien hattuihin, mustia harsoja lopulta myös raskaaseen rauhaan pettyneiden rouvien hattuihin.
Valkoista, valkoista, mustaa, valkoista, mustaa.
Kuin yksitoikkoinen kuoleman koodi.
Äidin hyvät silmät
Kun talvisota alkaa, ompelijana Mäntässä työskentelevä Mirjami on 19-vuotias. Siinä iässä pitäisi suunnitella omaa elämää ja murehtia korkeintaan sydänsuruja, eikä elää alituisessa kuolemanpelossa läheisten puolesta.
Vaikka kyllä Mirjami sydänsurujakin saa, kun sota vaihtuu toiseen, siihen pitempään, ja erään ukkosta uhkuneen päivän päätteeksi sotamies sattuu Mirjamin ikkunan alle sadetta pitämään.
Mirjami on päähenkilö Heidi Könkään romaanissa, joka kuvaa sodan arkea kotirintamalla neljän naisen kautta: Mirjamin, hänen äitinsä ja kahden siskonsa silmin. Kirja on itsenäinen jatko-osa kaksi vuotta sitten ilmestyneelle Sandralle, jonka tapahtumat sijoittuivat Suomen sisällissotaan.
Sandrassa Heidi Köngäs kertoi isoäitinsä tarinaa. Mirjamin nimihenkilön esikuva on Könkään äiti, tai oikeastaan täti, joka adoptoi hänet jo vauvana. Könkään biologinen äiti taas on esikuva romaanin Mirjamin pikkusiskolle Soilille.
Mutta kun Köngäs puhuu äidistä, hän tarkoittaa aina sitä naista, joka hänet kasvatti.
”Äiti ja hänen asenteensa elämään on vaikuttanut minuun kaikkein eniten. Äiti katsoi maailmaa hyvillä silmillä. Sitä katsetta minäkin olen opetellut”, Heidi Köngäs sanoo.
Niitä silmiä ei sotakaan kovettanut.
Kun Heidi Köngäs puhuu äidistä, hän tarkoittaa aina sitä naista, joka hänet kasvatti. Äidin vanhat valokuvat ovat säilyneet venäläisen sotavangin valmistamassa puurasiassa. Pekka Nieminen / Otavamedia
Talo suonlaidalla
Heidi Könkään äidin lapsuudenperhe joutui muuttamaan Ruovedeltä 1920-luvun lopulla, kun suvun torppa päätyi pakkohuutokauppaan. Uusi koti, Kurjen talo, rakennettiin Mänttään pahaisen suon laitaan. Se oli Könkään sanoin suunnilleen vaatimattomin asuinalue, mitä kuvitella saattaa.
Mirjami kirjoittaa fiktion keinoin siis paitsi naisten myös köyhien historiaa.
”Kun kuvaan omaa taustaani, kuvaan hirveän köyhiä suomalaisia ihmisiä.”
”Kun kuvaan omaa taustaani, kuvaan hirveän köyhiä suomalaisia ihmisiä”, Heidi Köngäs toteaa.
Vaikka sota merkitsee pulaa vähän kaikesta, puute on ollut tuttu vieras Kurjessa jo sitä ennen. Olosuhteisiin on aina vain pitänyt mukautua, ja samalla tavalla suhtaudutaan sotaankin.
Kun Kurkeen tulee tieto sodan alkamisesta, leivinuuni on sattumalta juuri lämmitetty. Sandra alkaa leipoa leipää pysyäkseen rauhallisena. Samalla hän suunnittelee, mitä kaikkea uunissa kannattaisi paistaa; taloon on varmasti tulossa lisää syöjiä, kun kaksi pojista asuu perheineen pommitusten keskellä Helsingissä.
Talossa tosin asuu jo ennestään kymmenkunta ihmistä, Mirjamin ja muiden nuorimpien lasten lisäksi yhden veljen koko perhekin.
”Mutta Sandralla on heti se asenne, että taloon mahtuu kaikki ja hänellä on jotain ruokaa kaikille. Tiedän, kuinka pieni se talo on, ja olen koittanut laskea, miten ihmeessä he ovat mahtuneet nukkumaan sinne.”
Mirjami-romaanissa kerrotaan myös sukulaistytöstä, joka on kuvassa Könkään äidin kanssa. Tytön oma äiti menehtyi kurkkumätään. Pekka Nieminen / Otavamedia
Hengitetty teksti
Heidi Könkään mielestä kuvauksia kotirintaman oloista on taiteessa yhä liian vähän.
Ehkä aihetta pidetään jotenkin epädramaattisena sotaan nähden. Könkään mielestä aihe on mitä dramaattisin, vaikka näennäisesti puuhaillaan arkisten asioiden parissa.
Hän on lukenut paljon sota-ajan kirjeenvaihtoa, joka on hyvin konkreettista, jopa lapsekasta: kirjeissä toivotetaan hyvää nimipäivää ja kerrotaan tarkkaan vaikkapa, mitä on viimeksi leivottu. Köngäs haluaa kuvata sitä todellisuutta ilman jälkiviisautta.
”Haluan, että teksti on ikään kuin hengittämällä syntynyttä, kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt”, Heidi Köngäs sanoo.
Konkretian kautta rakentuu kuitenkin myös alitajunnan taso; arjen kamppailu on vain pintaa, ja sen keskellä elävät ihmiset samanlaisia kuin mekin. Tuskin mekään pidämme itseämme arkisina, vaikka keskitymme arkeen hetki kerrallaan. Emme elä tietoisesti jotain suurta tarinaa vaan omaa pientä elämäämme.
”Kun mennään tarpeeksi syvälle yksityiseen, mennään yleiseen. Jos pystyy kertomaan yhden ihmisen tarinan, voi kertoa sellaisella tarkkuudella, johon moni voi elämäänsä heijastella.”
Ja on moni heijastellutkin. Kun Köngäs kävi kertomassa romaanistaan Mäntässä, yleisössä istui yli 90-vuotias mies, joka kertoi lukeneensa Mirjamin ääneen vaimolleen. Hän kiitti kirjailijaa siitä, että oli saanut elää nuoruutensa uudelleen.
Se oli Könkäälle paras mahdollinen palaute, sillä kirjailijana hänelle merkitsee eniten lukijan kohtaaminen tekstin kautta.
”Se on se kirjallisuuden todellinen tapahtumapaikka. Yksi kirjoittaa ja toinen lukee, kaksi ihmistä kohtaa. Kaikki muu siinä ympärillä, kirjallinen kenttä, trendit, palkinnot ja muu, ei pääse siihen väliin.”
Lukijaa Köngäs ajattelee silloinkin, kun kirjoittaa omasta taustastaan. Hän muistuttaa, että Sandra ja Mirjami ovat fiktiota; suvun tarinat ja niiden yksityiskohdat ovat aina alisteisia kirjallisille päämäärille. Kirjan näkökulmasta ei ole ylipäänsä olennaista, mikä on totta ja mikä ei. Äitinsä sodanaikaista rakkaustarinaa Köngäs esimerkiksi kertoo muokanneensa romaanin tarpeisiin.
Äidin pöytälaatikkoon kirjoittamista muistelmista Köngäs on kuitenkin saanut paljon sekä innoitusta että mielenkiintoisia yksityiskohtia romaaninsa rakentamiseen.
Esimerkiksi Mäntän pommitus oli jäänyt äidille elävästi mieleen.
Heidi Könkään äiti lapsuudenkotinsa portailla. Vaatimaton talo rakennettiin Mänttään suon laitaan. Pekka Nieminen / Otavamedia
Kahvia ja pommeja
Pirkanmaan ja Keski-Suomen rajalla sijaitsevassa Mäntässä saatiin sotien aikana elää pääosin turvassa rintaman kauhuista. Mutta paikkakunnan elämää hallinneessa Serlachiuksen tehtaassa valmistettiin sodan aikana tarvikkeita armeijalle, ja se teki Mäntästä viholliselle kiinnostavan iskukohteen.
Uhka toteutui yhden kerran, talvisodassa 20. tammikuuta 1940.
Heidi Könkään äiti oli tuolloinkin työpaikallaan ompelimossa Mäntän keskustassa. Juuri ennen pommihälytystä sinne oli saapunut omistajan heila, Romu-Rantaseksi kutsuttu mies, joka oli tuonut mukanaan oikeaa kahvia. Sitä ehdittiin käydä nauttimaan pöydän ääreen oikein kerman ja sokerin kanssa, kun hälytyssireenit alkoivat huutaa täysillä sen merkiksi, että pommikoneet olivat lähellä.
Ensin pöydästä lähtivät muut naiset, ja kun johonkin lähelle jysähti, Romu-Rantanenkin katsoi parhaaksi suunnata kiireesti pommisuojaan. Mutta Könkään äiti jäi juomaan kahvinsa loppuun.
”Myöhemmin äiti jopa vähän kerskaili sillä”, Köngäs sanoo.
Vaikka Könkään vanhemmat olivat muiden tavoin kokeneet sodan julmuuden, he puhuivat siitäkin aina avoimesti – ja joskus jopa vitsailivat. Isä saattoi tahallisen mahtipontisesti kertoa, miten hän oli nuorena miehenä ”verilöylyssä”.
”Äiti sanoi siihen, että ethän sinä missään pahoissa paikoissa ollut ollenkaan. Ja isä jatkoi vain, että verilöylyssä! Ehkä draamantajuni syntyi näissä tilanteissa”, Köngäs sanoo ja nauraa.
”Jos pystyy kertomaan yhden ihmisen tarinan, voi kertoa sellaisella tarkkuudella, johon moni voi elämäänsä heijastella”, Heidi Köngäs sanoo. Pekka Nieminen / Otavamedia
Suvun vieteri
Mirjami ilmestyi syyskuussa sattumoisin samana päivänä kuin Heidi Könkään vanhin lapsenlapsi täytti 19 vuotta. Hän on nyt siis saman ikäinen kuin Könkään äiti talvisodan alkaessa.
”Siinä oman suvun vieteri, suvun tarina ikään kuin venyi, enkä voinut olla ajattelematta äitiäni nuorena tyttönä. Voi kun hänkin olisi saanut elää toisenlaista aikaa.”
Sitä suuremmalla syyllä Köngäs osaa arvostaa äitinsä hyväksyvää katsetta, jonka alla ei ikinä tuntunut siltä, että pitäisi olla jotenkin toisenlainen. Se on ollut ratkaisevaa myös Könkään uran kannalta. Hän uskalsi nuorena luottaa sisäiseen näkemykseensä ja siirtyä toimittajasta ohjaajaksi, ja myös kirjailijan työ vaatii rohkeutta astua ulos mukavuusalueiltaan.
Taiteilijuuden rinnalla ompelijan ammatti voi kalskahtaa arkiselta. Köngäs kuitenkin kavahtaa vertailua.
”On ehdottomasti väärin sanoa niin. Ompeleminen on erittäin vaikea ammatti. Ja minua kiinnostaa tuoda valoa sellaiseen, mikä on kätkettyä eikä niin kovin arvostettua.”
Nykyään ei esimerkiksi ole niin kovin arvostettua se, että ajattelee muita enemmän kuin itseään. Se taito ja taipumus on niin Könkään romaanien Mirjamilla kuin Sandralla.
”Sen varassa me kaikki olemme, enemmän kuin aggressiivisen voiman. Vaatii ihmiseltä valtavasti lujuutta asettaa toisten etu omansa edelle. Antaessaan muille ihminen myös eniten karttuu.”