Marjaana Nurmela oli hukkua 1,5 vuotiaana mummolan pihalampeen – Tunteikas kohtaaminen pelastajan, nyt jo eläkkeellä olevan palomies Hannu Turusen, kanssa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Hannu Turunen ja Marjaana Nurmela
Hannu Turunen pelasti Marjaana Nurmelan 26 vuotta sitten. Seura järjesti heille uuden tapaamisen, jonka aikana Hannun ja Marjaanan ajatukset palasivat dramaattisiin tapahtumiin vuosikymmenten taakse. © Matias Honkamaa
Ei tarvittu kuin ohikiitävä silmänräpäys, kun puolitoistavuotias Marjaana-tyttö ehti livahtaa mummolan ovesta pihalle ja kipaista suoraan lammelle katsomaan kaloja. Se hetki oli koitua hänen kohtalokseen.

Juhannusaatto vuonna 1993 oli aurinkoinen.

Palomies-sairaankuljettaja Hannu Turunen treenasi Vantaankosken paloasemalla jalkapalloa työparinsa Petri Taalamon kanssa.

Kello oli noin kolme iltapäivällä, kun paloasema otti vastaan hälytyksen: lapsen epäiltiin hukkuneen.

Hannun ja Petrin miehittämä ambulanssi ampaisi matkaan. Matkaa onnettomuuspaikalle oli vain puolitoista kilometriä. Petri ajoi täysillä.

Perillä lapsen Jukka-isä oli juuri nostanut tyttärensä, 1,5 vuotiaan Marjaana Nurmelan lammesta ja piti lasta sylissään.

”Laske lapsi maahan”, Hannu huusi jo kaukaa ja juoksi tytön luo.

Hannu tunnusteli tyttöä ja huomasi: Marjaanan sydän oli pysähtynyt.

Tyttö oli läpimärkä. Ruskeat, lyhyet hiukset olivat painuneet päätä myöten. Iho oli kylmä ja sinertävä.

Tyttö vaikutti elottomalta.

Medi-Heli mansikkamaalla

Hannu laski isot rotevan miehen kätensä pikkuruiselle rintakehälle ja alkoi elvyttää tyttöä. Hän painoi rintakehää kevyesti vain etu- ja keskisormellaan ja puhalsi välillä happea tämän suuhun ja nenään.

”Ei ne puhalluksetkaan kovia olleet. Pelkkiä henkäyksiä, ettei lapsen keuhkot repeä.”

Muutaman minuutin jälkeen pihan mansikkamaan uriin laskeutui helikopteri, Medi-Heli. Se toi paikalle lääkärin, joka alkoi antaa tytölle lisähappea. Marjaanan henkeensä vetämä vesi imettiin pois koneellisesti.

Tytön sydän saatiin lyömään jo mummolan pihassa. Sen jälkeen pikkupotilas kannettiin ambulanssiin. Hannu jatkoi lääkärin kanssa hengityksen avustamista lääkehapella koko ambulanssimatkan Helsinkiin.

Lastenklinikalla tyttö kytkettiin hengityskoneeseen, sillä hengitys ei ollut palautunut.

Kun Hannu lähti Lastenklinikalta, pienen tytön kohtalo jäi kummittelemaan hänen mielensä ja palasi koko ajan uudelleen ajatuksiin.

Hannulla oli itsellään 8- ja 10-vuotiaat pojat, joten pienen lapsipotilaan kohtalo tuli lähelle.

Juhannusiltana Marjaanan Jukka-isä ja Kaisa-äiti tulivat kertomaan ilouutisia: Marjaana oli alkanut hengittää itse, ja ennuste toipumiselle oli melko hyvä.

Tieto oli Hannulle tärkeä ja hän pystyi lähtemään juhannuksen viettoon kevyemmällä mielellä.

Sen jälkeen Hannu ei kuullut pelastamastaan Marjaana-tytöstä kahdeksaan vuoteen sanaakaan.

Seitsemänvuotias Marjaana Nurmela

Seitsemänvuotias Marjaana Nurmela (oikealla) uimassa pikkusiskonsa Mirjamin kanssa kesällä 1999. Marjaanalle ei jäänyt kammoa vettä kohtaan, vaikka hän oli vähällä hukkua lapsena. Marjaana Nurmelan kotialbumi

Lapsi karkaa

Marjaana Nurmela kasvoi Sipoossa tietäen aina, että hän oli vähällä hukkua puolitoistavuotiaana Vantaan-mummolan pihalampeen. Tarina tuli tutuksi vanhempien, Lilli-mummon ja Pekka-papan puheista.

Tuona juhannuksen aattona vuonna 1993, pikku-Marjaana oli vasta oppinut kävelemään.

Tyttö ei ollut koskaan aiemmin lähtenyt ovesta ulos yksin, koska pihalla oli terävää kivimurskaa eikä hän osannut vielä itse pukea kenkiä jalkaansa.

Mutta nyt tapahtui ikävä poikkeus.

Tyttö riensi pihalle paljain jaloin, koska pihalammen kalat vetivät niin paljon puoleensa. Marjaana onnistui luikahtaa ruokkimaan kaloja kenenkään huomaamatta.

Lampi on vain 50 metrin päässä talosta.

Minuutissa tai kahdessa Marjaana käveli veteen – ja kaatui.

Samaan aikaan Jukka-isä oli raivaamassa pihaa juhannuskuntoon. Yhtäkkiä Jukka sai pahan aavistuksen: Missä Marjaana on?

Tyttö hukassa

Isä sammutti raivaussahan ja kiirehti sisälle. Mummo, pappa, äiti ja kaksi tätiä alkoivat etsiä Marjaanaa hänen kanssaan. Mukana kulkivat myös Marjaanan 3-vuotias isoveli ja kuukauden ikäinen vauva.

Kun lasta ei löytynyt sisältä, Jukka-isä juoksi ulos.

Lammen rannalla hänet kohtasi kammottava näky.

Marjaana kellui muutaman metrin kokoisessa lammikossa kasvot alaspäin.

Tytöllä oli päällään vaipat, jotka saattoivat kannatella häntä pinnalla. Vaippojen lisäksi Marjaanalla oli päällään pinkit trikoohousut ja t-paita. Jalat olivat paljaat.

Isä hyppäsi lampeen nostamaan tytön.

Nostohetkellä tajuttoman pikku-Marjaanan suusta ja nenästä valui valtoimenaan vettä.

Lapsi näytti elottomalta, mutta kuitenkin omalta itseltään. Hiukset kihartuivat niskasta. Posket olivat pyöreät.

Perhe soitti heti hätäkeskukseen.

Äiti Kaisa Nurmela ajatteli mielessään lipputankoa, joka näkyi perheen Sipoon kodin lastenhuoneen ikkunasta: Lippu nostettaisiin nyt puolitankoon liehumaan Marjaanan suruliputuksen takia.

Paloasema oli onneksi niin lähellä mummolaa, että melkein heti soiton jälkeen alkoi kuulua ambulanssin pillien ujellus.

Se helpotti apua odottavan perheen mieltä.

Ambulanssi vei tajuttoman tytön mennessään, mutta äiti tai isä eivät mahtunut samaan kyytiin. Pappa kyyditsi heidät ambulanssin perässä, sillä pelastajat kielsivät järkyttyneitä vanhempia ajamasta itse.

Kun Marjaana oli viety pois, rannalle jäi nippu apiloita. Niillä tyttö oli leikkinyt ruokkivansa kaloja.

Hapettomuus

Siitä päivästä ja illasta tuli perheelle pitkä.

Vasta aamuyöllä tyttö virkosi tehohoidossa. Ensisanoikseen hän sanoi: ”kala” ja ”kukka”.

”Ei ollut meidän Maikun aika siirtyä enkeliksi”, Kaisa Nurmela sanoo kiitollisena.

Mutta kun tyttö kotiutettiin parin viikon sairaalajakson jälkeen, kaikki ei ollut hyvin.

Tyttö istui lasten pyörätuolissa vöillä tuettuna, koska olisi ilman tukea pudonnut tuolista lattialle.

Hapettomuus oli saanut aikaan aivovaurion.

Puuhakas Marjaana oli osannut puolitoistavuotiaana jo puhua, kävellä ja pukea vaatteensa, mutta nyt hänestä tuli taas kuin vauva.

”Jouduimme syöttämään Maikulle tasaisia soseita, koska hän ei enää osannut syödä kiinteää ruokaa”, Kaisa Nurmela kertoo.

Onnettomuuden jälkeen hän ei osannut enää edes kannatella omaa päätään.

Voisiko tyttö enää koskaan kävellä?

Melkein hukkunut

Puolitoistavuotias Marjaana määrättiin fysioterapiaan.

Liikkuminen palautui onneksi ennalleen jo samana kesänä. Kehitys tapahtui nyt samassa järjestyksessä kuin vauvalla: Ensin Marjaana oppi kannattelemaan päätään. Seuraavaksi hän kääntyi ympäri ja nousi konttausasentoon.

Loppukesästä hän osasi nousta pystyyn tukea vasten kävelläkseen eteenpäin.

”Kummisetä teki Maikulle puisen penkin, mille voi nousta. Fysioterapeutti oli kertonut, että se tuki kehitystä”, äiti kertoo.

Tämän jälkeen Marjaana kehittyi täysin normaalisti.

”Meille kerrottiin, että lapsilla solujen uusiutuminen ja korjaantuminen on nopeaa”, Kaisa-äiti sanoo.

Enää onnettomuudesta muistuttivat seurantakäynnit sairaalassa.

Teini-iässä Marjaanalle tuli kutsu väitöstutkimukseen, jossa selvitettiin lapsena melkein hukkuneiden aikuisten terveyttä. Tutkimuksessa kysyttiin, osaatko syödä itsenäisesti.

”Kysymys oli pysäyttävä. Tajusin, että joillekin jää niin isot vauriot aivoihin”, äiti sanoo.

Aikuisiässä Marjaanan kotona onnettomuudesta muistuttavat enää kummisedän tekemä pikku penkki ja onnettomuudesta kertovat uutiset, jotka Marjaana on säilyttänyt vauvakirjansa välissä.

Sattuma johdatti yhteen

Marjaanan pelastaja Hannu Turunen sai tietää tytön kuntoutuneen vasta Marjaanan ollessa jo alakouluikäinen.

Marjaanan isän hyvinkääläinen serkku Esa Nurmela on myös palomies, jonka kanssa Hannu sattui samaan työvuoroon muutaman kerran.

”Esa kertoi, että hän on nyt täysin kunnossa. Se tuntui tosi hyvältä”, Hannu sanoo.

Sen jälkeen Hannu ei kuullut pelastamastaan tytöstä vuosiin.

Niinpä Hannu ei tiennyt, että Marjaanasta kehittyi urheilullinen tyttö. Ei myöskään sitä, että tämä valmistui ammattikorkeakoulusta sosionomiksi ja asettui Kuopioon työskentelemään.

Vuosien mittaan Hannu ei koskaan unohtunut tyttöä; hän oli painanut tämän sydämeensä. Sieltä tyttö palautui mieleen, kun ihmiset kyselivät mieleenpainuvinta työkeikkaa.

”Se oli lähes 40-vuotisen urani paras keikka, koska pelastin pienen lapsen”, Hannu sanoo.

Hannu Turunen ja Marjaana Nurmela

Marjaana Nurmelan ja Hannu Turusen uudelleen näkeminen oli tunteellinen. Matias Honkamaa

Jättiyllätys eläkejuhlissa

Tämän vuoden helmikuun 27. päivänä Hannu oli jäämässä eläkkeelle 39,5 työvuoden jälkeen.

Eläkejuhlan kiitospuheiden jälkeen paloesimies Esa Nurmelalla oli asiaa. Hän oli pyytänyt serkkunsa tyttöä Marjaanaa paikalle Hannun viimeisenä työpäivänä. Esa esitteli Marjaanan:

”Tässä meillä olisi yksi Marjaana Nurmela, jolla on sinulle vielä yksi tarina.”

Hannu Turunen alkoi saman tien itkeä, sillä hän ei ollut unohtanut koskaan pelastamansa tytön nimeä.

Nyt aikuiseksi kasvanut Marjaana ojensi Hannulle viherkasvin.

”Koska sinun ei tarvitse enää pelastaa ketään, voit hoitaa tätä kasvia”, Marjaana sanoi ojentaessaan ruukun.

Kyyneleet alkoivat virrata juhlavieraidenkin poskilla.

Yhteys jatkuu

Hannu Turunen, 61, on ajanut prätkällään Vantaan-kodistaan Kuopioon. Hän astelee moottoripyöräilijän nahkapuvussaan kohti Marjaana ”Maikku” Nurmelan, 27, kerrostalokodin ovea.

Heti kun ovi aukeaa, Hannu ojentaa Marjaanalle tuliaiskukat, pinkkejä ruusuja ja valkoisia harsokukkia: ”Viimeksi sinä toit minulle kasvin, Maikku. Nyt on minun vuoroni.”

Marjaana kiittää ja halaa Hannua.

Seura on pyytänyt Hannua ja Marjaanaa tapaamaan vielä kerran. Tapaaminen tuntui molemmista hyvältä.

Hannu kertoo ajavansa prätkällään välillä sukulaisiin Joensuuhun. Nyt hänellä on yksi osoite lisää, mihin pysähtyä Itä-Suomen-matkallaan.

”Minulla on kaksi isoa poikaa. Nyt tuntuu, että minulla on myös tyttö”, Hannu sanoo Marjaanalle, joka vastaa hymyllä.

X