Papiksi ja äidiksi – Näkövammasta huolimatta Hannele Juutinen toteutti unelmansa: ”Haaveilen, että voisin matkustaa tyttäreni kanssa maailman ääriin – ja hän voisi toimia silminä seikkailuillamme”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Hannele Juutinen
Hannele Juutinen kypsytteli pitkään ajatusta äitiydestä. Taimi-tytär syntyi viime syksynä. © Sara Pihlaja / Otavamedia
Hannele Juutinen on opetellut lapsesta asti luottamaan itseensä, jotta voisi toteuttaa unelmansa näkövammastaan huolimatta.

Kova ja kilisevä pallo lensi suoraan otsaan.

Hannele Juutinen oli ajatellut, että näkövammaisille kehitetty laji, maalipallo olisi kivaa ajanvietettä, jos hän joutuisi pitkään notkumaan työttömänä.

Hän vietti syksyä 2009 Helsingissä hakien kaikkia mahdollisia papinpaikkoja koko maasta. Kirkon työtilanne oli heikko, ja lisäksi Hannelen näkövammaisuus vaikutti olevan palkkaamisen esteenä, ainakin joidenkin työnantajien kohdalla.

Synnynnäisen silmäsairauden vuoksi Hannelen vasemmassa silmässä on kuoriproteesi, mutta toisella silmällä hän oli aistinut valoa ja värejä. Se oli helpottanut elämää huomattavasti; hän pystyi seuraamaan kadulla asfaltin ja ruohikon rajaa ja värien näkeminen auttoi esimerkiksi vaatteiden valinnassa.

Maalipallon kopsahdus otsaan vaurioitti Hannelen näkevän silmän sarveiskalvoa. Sitä yritettiin paikata, mutta viikon kuluttua korjausoperaatiosta Hannele ei nähnyt enää mitään.

Lääkärit ehdottivat toista leikkausta, jonka tulos olisi hyvin epävarma. Sitä puntaroidessaan Hannele sai tiedon: hänet oli valittu pienen lappilaisen kunnan seurakuntapastoriksi. Hän voisi saada pappisvihkimyksen ja aloittaa työt Kolarissa parin kuukauden sisällä. Vaihtoehtona oli toinen leikkaus ja pitkä sairausloma.

Kolarissa hän työskentelisi ensi kertaa papin ammatissa – täysin vieraassa ympäristössä ja täysin sokeana.

Se tuntui pelottavalta.

Mutta pelkonsa hän oli joutunut voittamaan jo monesti ennenkin.

Koulutien opetus

Koulunkäyntiavustaja oli aina myöhässä. Se kiukutti ekaluokkalaista Hannelea.

Hän osasi kulkea jo kepin kanssa kotipihasta vasemmalle ja varovasti tienreunaa pitkin, mutta risteyksessä hänen oli pakko pysähtyä. Hän ei uskaltanut vielä ylittää tietä yksin.

Niinpä hän joutui seisomaan risteyksessä avuttomana odottamassa avustajaa, joka kurvasi yleensä paikalle pyörällään anteeksi pyydellen. Koulussa avustaja ei kuitenkaan maininnut, että myöhästyminen oli hänen syynsä.

Oli kurjaa mennä kouluun niin, että aamunavaus oli jo alkanut. Hannele halusi oppia kulkemaan kouluun yksin niin pian kuin mahdollista.

”Siihen kannustettiin hirveästi, että oppisin itsenäisesti liikkumaan. Siinä olenkin ollut aina vahva”, Hannele sanoo.

Hän vietti lapsuutensa Oulun kupeessa Muhoksella, missä hänen äitinsä toimi terveyskeskuslääkärinä ja isä erityisopettajana. Hannele kiittelee vanhempiaan siitä, että nämä eivät ylisuojelleet näkövammaista tytärtään vaan päinvastoin rohkaisivat tekemään ja harrastamaan kaikkea mahdollista. Hannele kävi isänsä kanssa esimerkiksi laskettelemassa.

Hannelen isosiskolla Tinjalla on myös synnynnäinen sairaus, perinnöllinen Sallan tauti, joka aiheuttaa vaikean kehitysvamman. Sisko on viisi vuotta vanhempi, mutta osat vaihtuivat jo lapsuudessa pian niin päin, että Hannele hoiti siskoaan, vaikkapa pesi tämän hiukset.

Vaikka pieni paikkakunta oli jälkikäteen ajatellen ilmapiiriltään jokseenkin ahdasmielinen, se oli toisaalta turvallinen ja helppo ympäristö näkövammaiselle lapselle.

Lisäksi Hannele aloitti koulunkäyntinsä 1980-luvun lopulla, jolloin vammaiset oli vastikään integroitu tavallisiin kouluihin.

Alakouluikäisenä hän ei juuri tuntenut oloaan ulkopuoliseksi tai kovin erilaiseksi.
Teinivuosina oman vammaisuuden hyväksyminen oli kuitenkin vaikeaa.

Pitkä ja sporttinen

Joinakin päivinä 13-vuotias Hannele ei halunnut olla oma itsensä, eli näkövammainen, hiukan ylipainoinen ja ahdistunut teini, vaan ihan joku muu.

Silloin hän meni internetiin, jota hän pystyi käyttämään itsenäisesti pistenäytöllä ja ruudunlukuohjelmalla.

Elettiin 1990-luvun puoliväliä, jolloin IRC oli netissä suosittu keskustelupalvelu. Siellä Hannele saattoi halutessaan esiintyä vaikka 16-vuotiaana ja 170-senttisenä tennistä pelaavana blondina.

”Halusin olla pitkä, hoikka ja sporttinen ja tehdä asioita, joita en pystynyt näkövammaisena tekemään, kuten pelata tennistä tai juosta pitkiä lenkkejä metsässä.”

Pitkä tennisblondi sopi treffejä milloin minnekin päin Suomea, mutta voi, aina hänelle tuli jokin este. Hannelen kaveri oli mukana juonessa ja soitti tapaamista odottavalle taholle, että valitettavasti blondi oli nyt sairastunut – joskus jopa joutunut traagisesti onnettomuuteen.

Hannelea muisto hiukan nolottaa, mutta hän osaa toisaalta olla armollinen sille epävarmalle teinitytölle.

”Mä ajattelen, että se oli mun selviytymiskeino, olkoonkin moraalisesti miten arveluttavaa tahansa. Mutta elämä on. Ja nuoruus on rankkaa. Sillä tavalla sai hetken tuntea olevansa vapaa siitä, minkä kanssa oli vaikea elää.”

Vaikka Hannele oli periaatteessa mukana ystäväporukoissa, niin diskossa hän sai turhaan odotella, että joku hakisi tanssimaan – oli hän kuinka rohkea ja sosiaalinen hyvänsä. Ensimmäiset poikaystävät löytyivätkin näkövammaisten vertaisryhmistä muualta Suomesta.

”Toisenlainen pelastus oli se, kun menin rippikoulun jälkeen seurakuntanuoriin mukaan ja sain uudenlaista buustia siitä, että Jumalan silmissä olen kaunis ja minut on luotu tällaiseksi. Se vastasi siihen kaipuuseen, että saisin olla sellainen kuin olen.”

Teinikaipuusta kasvoi jonkinlainen kutsumus, joka vei Hannelen lopulta lukion jälkeen teologiseen tiedekuntaan.

Mutta vaikka hän oli itse oppinut hyväksymään vammaisuutensa, hän joutuisi vakuuttamaan muut pärjäämisestään vielä monta kertaa.

Pohjoisen junaan

Teologiksi valmistumisensa jälkeen Hannele lähti vapaaehtoistyöhön Saksaan näkövammaisten kouluun. Hän teki reissun lähes kokonaan ilman avustajaa, mikä tuntuu hänestä nyt jälkikäteen aika hurjalta.

Toisaalta elämä näkövamman kanssa oli opettanut luottamaan itseen – ja muihin. Vain siten olisi mahdollista toteuttaa omia unelmia.

”Kyse on ennen kaikkea itseluottamuksesta. On vaikea ottaa vastaan toisten apua, jos ei ole sellaista perusitseluottamusta, että tietää ensinnäkin, mitä tarvitsee ja osaa sanoittaa ihmisille, että miten minua autetaan.”

Siksi Hannele uskalsi luottaa siihen, että pärjäisi Kolarissakin, vaikka oli juuri sokeutunut.

Hän ei mennyt maalipallo-onnettomuuden jälkeen toiseen silmäleikkaukseen vaan pakkasi laukkunsa ja hyppäsi pohjoisen junaan. Kutsumus ja työmotivaatio olivat näön menettämisen aiheuttamaa järkytystäkin kovempia.

Pari viikkoa ennen töiden alkua Hannele opetteli liikkumista uudessa ympäristössä: näin täällä kuljetaan kauppaan, näin seurakuntatalolle, kirkkoon, sakastista alttarille.

”Kun lähtee sokeana uuteen työhön, ei rankkaa ole pelkästään uusi työ vaan kaikki muukin, reittien opettelut, uusi koti ja sen laittaminen, ja sitten pitää säätää Kelan kanssa tietoteknisistä apuvälineistä.”

Seurakunnassa vietettiin Hannelen tervetulojuhlaa joulukuun alussa ensimmäisenä adventtina, kaamoksen laskeuduttua.

Kun aurinko alkoi parin pimeän kuukauden päästä paistaa hangille, Hannele oli alkanut jo kotiutua. Mutta kevään valoa hän ei saanut nähdä – ja se vihlaisi.

Hannele Juutinen

Hannele Juutinen asuu tätä nykyä Tampereella miehensä ja tyttärensä kanssa. Sara Pihlaja / Otavamedia

”En tiputa vauvaanne”

Hannele viihtyi pohjoisessa nelisen vuotta. Arvokkaan työkokemuksen lisäksi sieltä tarttui mukaan mies – kirkkoherran tuttava, joka tuli sattumalta Kolariin lomailemaan.

Pariskunta on asettunut Tampereelle, jossa Hannelella on seurakuntapastorin virka.

Vuosien mittaan oma suhde työhön on arkistunut, ja oman avuntarpeen osaa ennakoida tehtävän mukaan.

Ihmiset saattavat kuitenkin olla varsin hämmentyneitä sokean papin edessä. Siksi Hannelen näkövammasta yleensä mainitaan, jos pappi tilataan kotiin esimerkiksi kastamaan lasta, jo siksikin, että Hannelella saattaa olla opaskoira mukanaan.

Joskus ihmiset alkavat jännittää ja ylihuolehtia papin suoriutumisesta.

”Silloin pitää vaan jaksaa selittää, että ei ole mitään hätää, olen tehnyt näitä hommia kymmenen vuotta enkä tiputa vauvaanne kastemaljaan”, Hannele nauraa.

Tällä hetkellä Hannele hoitaa kotona omaa vauvaansa, viime syyskuussa syntynyttä Taimi-tytärtä.

Lasta suunnitellessaan pariskunnan piti ottaa huomioon perinnöllisten sairauksien mahdollisuus.

”Mutta en mä sitä lopulta hirveästi murehtinut. Odotusaikana ei voinut näkövammasta eikä siskonkaan kehitysvamman periytymisestä tietää.”

On kuitenkin ollut suuri helpotus, että näkövamma on toistaiseksi voitu sulkea pois.

Viimeksi seurantaa tehnyt lääkäri sanoi jo kättelyssä, että tällä tytöllä on kyllä niin tarkkaavainen katse, ettei tässä oikeastaan mitään tutkimuksia tarvittaisi.

”Haaveilen, että voisin tulevaisuudessa matkustaa tyttäreni kanssa vaikka mihin maailman ääriin, ja hän voi toimia minulle silminä seikkailuillamme, oltiinpa sitten leikkipuistossa tai kaukomailla”, Hannele sanoo.

X