Ari selvisi päihderiippuvuudesta ja kodittomuudesta: ”Olen nähnyt paljon kovanaamoja ja narkomaaneja, joiden roolien alla on ihan tavallinen ihminen.”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Ari "Huli" Huldén
”Ajan myötä huumeiden käytöstä katosi euforia ja elämästä tuli vain hengissä selviytymistä”, Huli sanoo. ”Empatia loppui siellä, missä rahat laskettiin.” © Tommi Tuomi / Otavamedia
Vanhempien menettäminen jätti Ari ”Huli” Huldénin elämään tyhjiön, jota hän oppi täyttämään päihteillä niin perusteellisesti, että päätyi kodittomaksi narkomaaniksi. Yksi inhimillinen kohtaaminen käänsi Hulin suunnan.

Maisema on muuttunut.

Siinä, missä vielä muutama vuosi sitten seisoi ränsistynyt ostoskeskus, on nyt uudenkarheita kerrostaloja. Tien toisella puolella komeilee vanhan helsinkiläislähiön uusi sydän: Maunula-talo.

Sen takapihan oleskelutilan alta on siivottu ruusupensaita, aikanaan pahamaineisen ”Ruusupuiston” tunnusmerkkejä.

”Täähän on nyt ihan hipsteriä koko alue”, Ari Huli Huldén, 57, sanoo ja sytyttää savukkeen.

Hän muistaa myös toisenlaisen Maunulan. Vuosien ajan pohjoishelsinkiläisen lähiön kadut olivat hänen kotinsa ja kerrostalojen nurkissa pyörivät osattomat hänen tukiverkostonsa.

”Se oli silloin kuin olin pudonnut yhteiskunnan laidalle. Ja ylikin.”

Pois kotoa

Hulin elämä muuttui, kun hän oli 11-vuotias.

Itähelsinkiläisessä Kontulan lähiössä asunut poika otettiin huostaan ja hän päätyi perhekotiin.

”Isäni oli tuurijuoppo. Hän lähti, kun olin neljä. Mutsilla oli myös päihdeongelma.”

Vaikka kotielämässä oli myrskynsä, äidin luona Huli kuitenkin koki, että hänellä ylipäätään on koti.

”Ensimmäiset yksitoista vuotta olivat elämässäni ainoa jakso, jossa minulla oli oikea koti.”

Kotiin ei riitä pelkkä asunto. Tarvitaan myös yhteisöllisyyttä ja turvallisuuden tunnetta.

Huli kävi perhekodista käsin entistä kouluaan ja jatkoi jalkapallon harrastamista vanhassa joukkueessaan. Häntä hävetti kertoa kavereilleen, minne meni yöksi.

”Ajattelin, että jos kaveritkin väheksyy tai kiusaa, minulle ei jää mitään.”

Äidille Hulin ja tämän pikkusiskon menettäminen oli ankara isku.

”Huostaanottopäätöksen jälkeen äiti joi itsensä alkoholistiksi ja kuoli.”

Teini-iän kynnyksellä Huli oli yksin ja kokenut enemmän tragedioita kuin moni elämänsä aikana.

Vapautus arjesta

Perhekoti antoi teini-ikäisen Hulin arjelle puitteet, mutta ei lääkkeitä henkisiin arpiin.

”Pikkusiskoni sai perhekodista eväät elämäänsä. Minä en osannut puhua tunteistani ja pyytää apua. Sen sijaan pyörin pihoilla ja kaduilla ja hakeuduin niiden kavereiden seuraan, jotka olivat ulkona pisimpään.”

Seuraa riitti.

Kontulankaaren takapihoilla Huli keksi lääkityksen sisälleen hautaamiinsa myllerryksiin. 12-vuotiaana juotu anislikööripullo vapautti ohikiitäväksi hetkeksi negatiivisista tunteista. Tilalle tuli lainattua rohkeutta ja nokkeluutta.

Rokkihommiin

Aikuistuttuaan Huli opiskeli laivakokiksi ja suoritti varusmiespalveluksen. 1980-luvun alussa hän matkasi Tukholmaan, siivoamaan.

Pian hän löysi jännittävämpiä hommia rock-yhtyeiden kiertueapulaisena, roudarina.

”Black Sabbath, Rainbow ja Saxon”, Huli luettelee entisiä työnantajiaan, brittiläisen hevimusiikin avainyhtyeitä.

1980-luvun hevibuumin näkeminen aitiopaikalta hiveli suomalaispoikaa.

Kontulankaaren kasvatille oli vallankumouksellinen juttu kierrellä ympäri Eurooppaa kuin maailmanmies. Rock-elämä tarjosi roolimallin kaverille, jonka oma identiteetti ei ollut koskaan kasvanut.

Hybriksellä oli hintalappu. Keikkabusseissa ja takahuoneissa pyöri jatkuvasti sekä viinaa että huumeita. Molemmat maistuivat Hulille.

”Keikkaelämä tarjosi niin voimakkaita kohokohtia, että tavallinen elämä alkoi olla harmaata ja mälsää. Siinä katosivat elämän perusjutut.”

Ari ”Huli” Huldén

1990-luvulla helsinkiläisen Maunulan lähiön kadut olivat Ari ”Huli” Huldénin koti. ”Maunulaa pidettiin aikanaan pelottavana, mutta täällä oli myös paljon yhteisöllisyyttä”, Huli kertoo. Tommi Tuomi / Otavamedia

”Koko ajan miinuksella”

Huli palasi Helsinkiin 1980-luvun luvulla ja pestautui laivakokiksi Finnjetille. Tukholmassa hankitut riippuvuudet matkasivat mukana.

”Vapaalla tuli istuskeltua paljon keskustan baareissa. Jengi poltteli vähän pilveä ja joku tiesi amfetamiinista. Ajattelin, että mitä jos tienaisin vähän lisää fyrkkaa.”

Laivakokista tuli sivutoiminen huumekauppias.

”Pyörin kaupungilla kaulukset pystyssä ja aurinkolasit päässä.”

Huumeiden myymisen ja oman riippuvaisuuden yhdistäminen ei ottanut onnistuakseen.

”Miinuksella mentiin koko ajan.”

Rajat alkoivat tulla vastaan.

”Sain Finnjetiltä potkut juomisen takia. Tuli myös vatsakatarri.”

Kovin isku tuli yksityiselämästä.

”Olin asunut yhden friidun kanssa Sörnäisissä pari vuotta. Meillä oli voimakas suhde, joka oli minulle ihan poikkeuksellista. Elämänkolhujen takia suojelin itseäni ja päästin harvoja ihmisiä lähelle.”

Suhde ei kuitenkaan kestänyt huumekauppiaan arkea.

”Kun kytät jahtasi ja tuli tuomioita, friidu sanoi, että on varmaan parempi erota.”

Kovia kokeneelle tunne-elämälle se oli viimeinen tikki.

”Aloin sekoittaa päätäni päivittäin.”

Maunulan kaduilla

Valtaosan 1990-luvusta Huli vietti kadulla.

”Olin narkomaani ja elämä surkeaa selviytymistä. Huumeiden myyminen jäi, eikä siitä olisi enää mitään tullutkaan”, Huli kertoo koripallokentän laidalla.

Ollaan Maunulan ”Bronxissa”, kaupungin vuokrataloista koostuvalla asuinalueella.

”Aikanaan tällä alueelle oli sellainen kulttuuri, että ihmiset saattoivat pyöriä talvella ulkona uimahousuissa ja se oli ihan ok. Lähitalojen talonmiehetkin saattoivat hörppiä Gambinaa puistossa viikonloppuisin.”

Maunulan Bronx edustaa Hulille vähäosaisten yhteisöllisyyttä. Siksi alueesta tuli hänelle heikoimmalla hetkellä kodin korvike.

”Ihmiset, joilla on itselläänkin vähän ongelmia, ovat usein vähän suvaitsevaisempia.”

Myös alueelle keskittyneet kodittoman narkomaanit varoivat törttöilemästä omissa nurkissa.

”Emme varastelleet näistä taloista ja pyrimme keräämään ruiskumme roskikseen.”

Epidemia iskee

1990-luvun lopussa terveysviranomaiset kiistelivät ilmaisten ruiskujen jakamisesta. Puhtaita ruiskuja alettiin jakaa liian myöhään.

Vuosina 1997–2003 narkomaanien keskuudessa puhkesi HIV-epidemia. Yksi sen keskuksista oli Maunulassa.

Eräänä päivänä Hulin huonovointisuudesta huolestuneet kaverit patistivat tätä lääkäriin.

Raahustaessaan terveyskeskukseen Huli oli 40-vuotias. Hän painoi 49 kiloa, eikä hänellä ollut hampaita.

Sokeritauti kuritti kehoa ja likaisten neulojen rei’ittämässä käsivarressa turposi ”pesäpallon kokoinen tulehdus”.

Huli lähetettiin Malmin sairaalaan.

”Yhdellä kierroksella hoitaja sitten sanoi, että testin tulos oli positiivinen. Kesti vähän aikaa tajua, että minulla on HIV.”

Sekään ei katkaissut vanhoja rutiineja.

”Karkasin sairaalasta yhtenä yönä ja menin Maunulaan huumeluukkuun. Kerroin kavereille tartunnasta. Ne olivat niin sekaisin, että tuskin tajusivat. Tärkeintä oli se, oliko mulla rahaa.”

Käännekohta

Kun sitä eniten tarvittiin, kohdalle osui inhimillinen kohtaaminen, jolla oli kauaskantoiset seuraukset.

Hulin toiseen jalkaan tarttunut lihansyöjäbakteeri vei tämän Auroran sairaalan infektiopoliklinikalle.

”Siellä tapasin sellaisen hienon herrasmiehen, infektioylilääkärin. Hän jutteli minulle rauhallisesti ja kertoi, että nyt on enää lyhyt matka AIDS-vaiheeseen. Että pitäisi varmaan tehdä muutakin kuin syödä lääkkeitä, jos meinaa jäädä henkiin.”

Tietoa tärkeämpi oli tapa, jossa se kerrottiin. Lääkärille Huli ei ollut sairas narkomaani, vaan ihminen.

”Mut hyväksyttiin sellaisena kuin olin.”

Huli sai Aurorassa niin hyvää hoitoa, että sairaalasta lähtiessä kyynelet valuivat poskilla.

Kadulla huumeet vetivät yhä puoleensa ja riippuvuus kiusasi vielä vuoden ajan. Tärkein oli kuitenkin jo tapahtunut.

”Siellä Aurorassa syntyi halu elää.”

Ari ”Huli” Huldén

”Vertaistyöstä on tullut minulle elämäntapa”, Huli sanoo. Hän tekee aktiivisesti vapaaehtoistyötä asunnottomien ja päihdeongelmaisten parissa ja vetää Maunulassa Hima & Strada -kävelykierroksia. Tommi Tuomi / Otavamedia

Muiden apuna

Pirteältä näyttävä Huli kävelee kohti Maunulan leikkipuistoa ja tervehtii tuttua äitiä ja tytärtä.

Hän on asunut vuodesta 2005 tukiasunnossa Sörnäisissä. Oman katon alla.

Maunulaan hän palaa silti säännöllisesti Kalliolan Setlementti ry:n organisoimien Hima & Strada -kävelykierrosten oppaana. Setlementti ry muistuttaa, että asunnottomuus on ihmisoikeuskysymys, joka koskee monenlaisia ihmisiä. Kierrosten tarkoitus on poistaa asunnottomuuteen liittyviä ennakkoluuloja.

”Maailman onnellisimmassa maassa on yhä 5 400 kulkuria. Moni heistä on alkanut elää ihan mallikelpoista elämää, kun on saanut sopivat olosuhteet”, Huli sanoo.

Hän puhuu kokemuksesta, eikä vain omasta. Oltuaan raittiina 17,5 vuotta Huli on tehnyt tiiviisti vapaaehtoistyötä asunnottomien ja päihdeongelmaisten parissa.

”Olen nähnyt paljon kovanaamoja ja narkomaaneja, joiden roolien alla on ihan tavallinen ihminen. Se on vain kätketty syvälle elämäntilanteen takia.”

Roolien ohi pääsemiseen ei tarvita ihmeitä. Inhimillisyys riittää.

”Arvokas kohtaaminen on hoitotyössä kaiken perusta”, Huli sanoo.

Itseensä tutustuminen on ollut pitkä prosessi myös hänelle ja se on yhä kesken.

”Kun on 11-vuotiaasta asti kasannut itselleen syyllisyyttä ja häpeää, vaatii paljon päästä siitä irti ja oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, riippumatta muiden suhtautumisesta”, Huli sanoo.

Hän on luonut hyvät välit pikkusiskoonsa. Asunnon lisäksi kulkuri on löytänyt myös kodin.

”Mulla on nyt koti pääni sisällä. On riittävästi mielenrauhaa, kyky tulla toimeen itseni kanssa ja sopivasti arvokkaita ihmisiä ympärillä.”

Hima & Stradan katuoppaat vetävät kävelykierroksia eri puolilla Helsinkiä. Asunnottomuuden omakohtainen kokemus kietoutuu Stadin historiaan ja alakulttuureihin. Lisätietoa: www.himastrada.fi

X