Vanhemmat hylkäsivät Reijon kolmivuotiaana lastenkotiin ja jatkoivat elämäänsä – Koruttoman lapsuutensa hän salasi vuosikymmeniä myös läheisiltään

Jaa kaverilleTilaa Seura
Reijo Salme
Reijo Salme tähyilee Mikkelin Naisvuorelta suuntaan, jossa lastenkoti kerran oli. Hän ei halua näyttää kuvassa kasvojaan. © Liisa Seppänen
Kukaan ei koskaan selittänyt Reijolle, miksi hänet vietiin lastenkotiin. Kun muistot alkoivat eläkeiässä tulvia mieleen, hän päätti etsiä vastaukset itse.

Kevättalvisena päivänä 1945 Mikkelin lastenkotia lähestyy mies, joka vetää vesikelkkaa. Kelkassa istuu kolmivuotias poika.

Lastenkoti on Mannerheimin Lastensuojeluliiton ylläpitämä. Vain puolenkilometrin päässä herra marsalkka itse on jakanut käskyjä päämajastaan.

Pikkupoika on iloinen; on hauskaa, kun saa istua isän vetämässä kelkassa.

Kelkkariemua ei kestä kauan. Kotoa on perille vain kilometrin matka. Isä jättää poikansa lastenkotiin ja lähtee.

Kukaan ei selitä mitään. Ei silloin, ei myöhemmin.

Poika tietää koko lastenkodissa asumisensa ajan, että hänen vanhempansa ovat jossain lähellä. Hän kuulee äitinsä pitävän kioskia, ja isällä taas on uusi perhe – ja uusi poika.

Vuodet kuluvat, ja kelkassa tuotua poikaa ei vain haeta kotiin.

Ovatko vanhemmat unohtaneet hänet?

Pojasta kasvaa mies, joka tuntee itsensä pölypalloksi.

Se on hänen identiteettinsä: pieni leijaileva pölypallo, jota kukaan ei huomaa eikä kaipaa.

Jokin sisällä murtuu

Ensin tuhoutui pensasaita, sitten tilalle rakennettu lauta-aita. Syynä oli tieltä lingottu lumi.

Kuusikymppinen Reijo Salme hermostui, kuten naapurustossa moni muukin. Mutta kun muut jo luopuivat valittamisesta, Reijo lähetteli kaupungille korvausvaatimuksia.

Luultavasti hän vaikutti tyypilliseltä äreältä ukolta, joka valittaa valittamisen vuoksi.
Reijo jatkoi taistelua seitsemän talvea. Hänen mittansa oli täynnä.

Lastenkodissa kasvanut mies koki, ettei ollut koskaan saanut kaupungin virkamiehiltä apua, ja nyt kaupunki vielä kajosi hänen turvapaikkaansa.

Naapurin mies oli sillä välin rakentanut omalle tontilleen jykevän aidan. Hän ehdotti, että rakennetaan Reijollekin sellainen.

Hankkeen yhteydessä kävi ilmi, että naapuri oli tuntenut Reijon isän. Hänellä oli maatila siinä kylässä, jossa isä oli perheineen asunut.

Mikkelin lastenkoti

Mikkelin lastenkoti sijaitsi osoitteessa Maaherrankatu 42. Rakennusta ei ole enää olemassa. ELKA/Wirilander kokoelma/Markku Paappanen

Reijo ei ollut koskaan puhunut menneisyydestään kuin edesmenneelle vaimolleen, ja nyt hänen salaisuutensa, hänen häpeällinen lapsuutensa, oli paljastunut vieraalle ihmiselle.

Mutta kun miehet tutustuivat ja rakensivat aitaa yhdessä, jokin Reijon sisällä murtui.

Hän alkoi puhua.

Pala palalta aita rakentui ja Reijo avautui. Se tuntui merkillisen hyvältä ja vapauttavalta. Niinpä Reijo alkoi hankkia tietoa lapsuudestaan. Arkistosta löytyi dokumentti, johon hänen saapumisensa lastenkotiin on kirjattu. Asiakirja vahvisti muistikuvan, että isä oli hänet sinne toimittanut.

Koruttomaan dokumenttiin oli myös kirjattu lastenkotiin tuomisen syy: ”Äiti jättänyt kotinsa.”

Katukuvaa Mikkelistä

Katukuvaa Mikkelistä 1950-luvulta. Armas Häkkinen / Mikkelin valokuvauskeskuksen kuvakokoelmat

Tuhoutuneet muistot

Tietokirjailija Liisa Seppänen tapasi Reijon mikkeliläisessä kirjakaupassa.

Hänen puheilleen tuli harmaantunut 76-vuotias herrasmies, jonka lämpimät silmät tuikkivat. Mutta kun mies puhui, sanat vierivät hänen suustaan kuin sisäisen paineen pakottamina.

Reijo halusi apua kirjoittaakseen muistiin tarinansa. Liisa antoi esitteitä kirjoituskursseista ja siitä, miten tehdään omakustanteita.

Muutaman kuukauden kuluttua Reijo otti uudelleen yhteyttä. Hän oli joutunut autokolariin, jonka seurauksena hänen tietokoneelle vaivalla kirjaamansa muistot olivat tuhoutuneet, kun laukussa ollut vesipullo oli hajonnut.

”Ei tästä taida tulla mitään”, Reijo sanoi. ”Kyllä tämä nyt jää.”

Asia jäi vaivaamaan Liisaa. Hän oli syntynyt maatilalle sukuun, jonka historia tunnettiin 1600-luvulle asti. Hänelle ei ollut koskaan ollut epäselvää, kuka hän oli ja mihin kuului – tai oliko häntä rakastettu. Lisäksi Liisa oli lapsesta asti kuullut juttuja, miten sota-aikana oli yhteishenkeä ja vähäosaisista pidettiin huolta.

Reijon tarina oli sen kanssa räikeässä ristiriidassa.

”Ihanteellisen suuren kertomuksen varjoon on jäänyt näitä pieniä, raadollisia tarinoita”, Liisa Seppänen sanoo.

Hän ehdotti Reijolle, että he rakentaisivat tarinan yhdessä. Työn tuloksena ilmestyi keväällä kirja nimeltä Poika joka unohtui (Otava 2019).

Reijo ei anna haastatteluja eikä halua näyttää lehtijutussa kasvojaan. Tämäkin juttu on tehty Liisan avulla.

Reijolle tärkeintä on, että hänen tarinansa on nyt ehjä.

Se ei ole suomalaisista lastenkotitarinoista julmin, mutta sietää meidän se silti kuulla.

Ludwig van Beethoven

Pikku-Reijo ihmetteli koristeellisia kattomaalauksia lastenkodin makuusalissa. Myöhemmin hänelle selvisi, että kuvan tuima herra oli Ludwig van Beethoven. ELKA/Wirilander kokoelma/Markku Paappanen

Äiti – tyhjä sana

Reijo on vielä pieni, kun hän yllättäen näkee isän lastenkodin ikkunasta. Isä juttelee pihalla johtajattaren kanssa. Pojan sisällä läikähtää ilo: isä on tullut hakemaan hänet kotiin. Mutta sitten isä kääntyy ja kävelee pois.

Liisankin läpikäymistä asiakirjoista selviää, että isä ei halunnut maksaa Reijon elatuksesta lastenkodissa. Siitä hän oli vain käynyt neuvottelemassa.

Kymmenvuotiaana Reijo käy oma-aloitteisesti katsomassa sekä isäänsä että äitiään.

Hän kävelee monen tunnin matkan lähikylään, jossa isä asuu uuden perheensä kanssa.

Perillä tuvassa isän uusi vaimo ilmoittaa tylysti, ettei isä ole kotona. Reijo pyytää lasin vettä ja lähtee kävelemään takaisin.

Reijolla ei ole minkäänlaista mielikuvaa varhaislapsuutensa äidistä: hän ei muista tämän ulkonäköä, ääntä tai tuoksua, eikä yhtäkään tilannetta, jossa hän olisi äidin kanssa ollut.
Ei edelleenkään.

Reijo menee äidin kioskille ostamaan tikkunekun. Hän esittelee itsensä tiskin takana seisovalle naiselle.

Naisen ilmekään ei värähdä, kun hän ottaa rahat pojan kädestä. Reijo on hänelle vain asiakas. Mutta eipä äitikään ole Reijolle kuin tyhjä sana.

Kun Reijo myöhemmin muutaman kerran elämänsä aikana tapaa äitinsä, tämä on humalassa.

Äidin alkoholismi ja ”siveetön elämä” ovat olleet syynä vanhempien avioeroon syksyllä 1944. Samasta syystä huoltajuus on määrätty isälle.

Isälle, joka istuttaa hänet vesikelkkaan ja perustaa uuden perheen.

Reijo Salme

Arkistosta Reijo löysi etsimänsä tiedon siitä, kuka oli hänet lastenkotiin toimittanut ja miksi. Paula Myöhänen

Joulu rautatieasemalla

Lastenkodissa vanhemmista ei puhuta eikä hoitajilta saa syliä. Turvallinen paikka se silti oli, Reijo muistelee myöhemmin: kuin kuiva ja lämmin varasto.

Mutta sieltäkin tulee lähtö.

Kun Reijon kuudestoista syntymäpäivä lähestyy, hän kuulee vahingossa keskustelun, jossa lastenkodin asioista päättävät aikuiset toteavat hänen ”asumisoikeutensa” pian päättyvän.

Se järkyttää Reijoa perin pohjin.

Se ”kuiva ja lämmin varasto” on kuitenkin ollut hänen kotinsa. Siellä hän on pelannut kavereiden kanssa jalkapalloa ja opetellut rakentelemaan sähkölaitteita, kulkenut koulussa ja partiossa.

Lastenkodista häätäminen johtuu tietysti Reijon iästä, mutta kukaan ei selitä asiaa. Kukaan ei myöskään kysy, mitä suunnitelmia Reijolla on tai onko hänellä yleensä mitään paikkaa, mihin mennä.

Kirjastosta saamansa tiedon avulla hän on hakenut opiskelupaikkaa Strömbergin konepajakoulusta ja päässyt sisään. Hän matkustaa Helsinkiin, ja junassa joku ystävällinen rouva antaa hänelle leipää. Vuosikymmeniä myöhemmin Reijo ostaa kirpputorilta samanlaisen matka-askin, jollainen junan naisella oli.

Sellaisten sirpaleiden varaan hän tarinansa rakentaa.

Ensimmäisen lukukauden lopulla Reijo havahtuu siihen, että joululomalla pitäisi mennä pois koulun asuntolasta. Hän matkustaa Mikkeliin ja on ensin aikeissa murtautua vanhan partionsa kerhohuoneelle.

Sitä hän ei kuitenkaan tohdi tehdä. Sen sijaan hän nukkuu joululomansa yöt Mikkelin rautatieaseman penkillä.

Hän on kuusitoistavuotias lapsi, jota kukaan ei halua tai muista pyytää jouluksi luokseen.

Itse hän sanoo olleensa ihan tyytyväinen. Hänellä on ollut ongelma, johon hän on löytänyt asiallisen ratkaisun.

Sillä tavalla Reijo oppii elämään.

Liisa Seppänen

Reijosta kirjan kirjoittanut Liisa Seppänen istuu Mikkelin rautatieasemalla, jonka penkillä Reijo nukkui joululomansa kuusitoistavuotiaana. Paula Myöhänen

Hän menee nuorena naimisiin ja eroaa pian. Liitosta syntyy poika.

Nelikymppisenä hän tapaa sattumalta lastenkotinsa entisen hoitajan ja rakastuu.

Onnellinen liitto kestää parikymmentä vuotta ja päättyy vaimon kuolemaan.

Poikaansa Reijolla on etäinen, vaikea suhde.

Niin taakat siirtyvät eteenpäin, sukupolvelta toiselle.

Mutta aina ne hiukan kevenevät.

Huomaa lapsi

Reijo joutui lastenkotiin kovana aikana. Aikuisten voimavarat menivät jokapäiväiseen selviytymiseen, ja monesti se tarkoitti sitä, ettei rakkautta ja huolenpitoa lapsille liiennyt.

Sen jäljiltä Suomesta löytyy monen monta näennäisesti omavaraista pärjääjää, jotka ovat joutuneet piilottamaan tunteensa jo varhain.

Liisa Seppästä Reijon tarinassa lohduttaa se, miten Reijolle jäivät lapsena mieleen hyvät kohtaamiset joidenkin aikuisten kanssa: lastenkodin keittäjä antoi pikkuhommia tehtäväksi, koulun puutyönopettaja kannusti, leipomon myyjä puhui ystävällisesti.

”Miten helppoa tämä olisi meille kaikille. Huomaa lapsi, kysy jotain, sano lämmin sana. Se voi jollekin olla riittävä eväs, joka kantaa vaikka miten pitkälle.”

Reijon tarina osoittaa myös, että vanhanakin voi vielä muuttua ja kasvaa. Reijo on kertonut elävänsä nyt elämänsä parasta aikaa.

Hänellä on naisystävä, jonka kanssa hän käy Lapissa hiihtelemässä.

Jonkinlaisen sovinnon merkkinä hän on istuttanut kukkia vanhempiensa haudoille.

Ja joka joulu Reijo käy Ristiinassa Parikanniemen lastenkodissa. Se on Reijon mielestä sellainen kuin lastenkodin kuuluu olla.

Lastenkodin jouluvaelluksella hän näkee onnellisia lapsia. Hän näkee, että heitä rakastetaan. Se tekee hänet hiukan kateelliseksi.

Mutta enimmäkseen kuitenkin onnelliseksi.

X