Roskapostilta vaikuttanut salaperäinen yhteydenotto vei Nina Sarellin odottamattomalle matkalle hylättyyn autiotaloon – ja omaan alkoholinhuuruiseen lapsuuteen

”Minun isäni oli kunnioitettu muurari, kova työmies. Sitten hänestä tuli ihmisroska”, kirjoittaa toimittaja, sairaanhoitaja Nina Sarell.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Hylätystä autiotalosta Urbanex Ninja löysi vinkin alkoholinhuuruista elämää viettäneen asukkaan läheisistä – Sijaisperheessä kasvanut Nina Sarell palasi viimeisen kerran pimeään, hiljaiseen taloon.

”Minun isäni oli kunnioitettu muurari, kova työmies. Sitten hänestä tuli ihmisroska”, kirjoittaa toimittaja, sairaanhoitaja Nina Sarell.
(Päivitetty: )
Teksti: Nina Sarell

Surrrr.

Värinähälytys ilmoittaa saapuneesta viestistä, kun avaan puhelimen. Olen herännyt kuudelta aamulla ja suoritan ripeää lähtöä töihin: puen takkia ja pesen hampaita samalla, kun vasen silmäni toteaa, että olen saanut yön aikana kolme sähköpostia. Loma- ja hotellimainoksen.

Ja yhden, joka vaikuttaa roskapostilta. Sen lähettäjä on Urbanex Ninja ja aiheena Yhteydenotto. Olen jo poistamassa viestiä, mutta klikkaan sen sitten auki.

Hei!
Laitan viestiä hieman epäröiden, sillä en tiedä oletko viestilleni oikea henkilö tai onko aihe liian rankka. Toivottavasti oikeaan ihmiseen osuessani en pahoita mieltäsi. Se ei ole tarkoitukseni.

Sammutan ärhäkkäänä surisevan hammasharjan. Äkillinen hiljaisuus nielaisee minut. Luen eteenpäin.

Aidot tarinat kiinnostavat ihmisiä ja tänään saatoin törmätä sellaiseen. Autiotalon oveen oli ilmestynyt aukko, josta mahtui hyvin sisään. Talon sisällä ei todennäköisesti ollut kukaan vieraillut kymmeneen vuoteen, sillä vinkin talon sijainnista sain kaupungin työntekijältä, joka laudoitti talon umpeen. Talo oli lähes tyhjä, mutta vaatekomerosta löysin jotain, joka todella pysäytti.

Varovaisesti kysyn, että asuiko isäsi 80-luvulla Espoossa?

Olisin kiinnostunut kuulemaan elämäntarinasi. Tiedän, että aihe saattaa olla arka. Pyydän anteeksi, jos viestin sanoma on täysin epäselvä. Tällöin lähetin viestin vikaosoitteeseen.
Terveisin: Tuomo/Urbanex Ninja

Isä

Isä. Se on käynyt isän talossa.

Sydämeni alkaa hakata. On jo kiire töihin, mutta nakutan vimmaisesti vastausviestin.

Moi! Kyllä asui, ja todella kiinnostaa kuulla mitä löysit. Ihanaa että otit yhteyttä.

Töihin hölkätessä ehdin googlettaa Urbanex Ninjan.

Selviää, että nimimerkki Tuomo on löytöretkeilijä, joka harrastaa hylättyjen rakennusten ja paikkojen tutkimista. Ja nyt tällainen urbaanininja on pelmahtanut löytöretkillään isäni hylättyyn asuinsijaan.

Hukutan hämmentyneet tunteeni rivakkaan työntekoon sairaalassa. Ehdin hoitaa kevyesti aamun lääke- ja antibioottikierrokset, ennen kuin taskussa surahtaa.

Voin näyttää sulle mielelläni mitä tuolta löysin.

Löytämäni materiaali sisältää sen verran henkilökohtaista tietoa, että haluaisin vielä varmistaa että olet todellakin oikea henkilö. Mikä oli isäsi etunimi? Vinkki: nimen alkukirjain on P.

P niin kuin Pena. Kuolintodistuksessa minun isälleni palautettiin takaisin hänen syntymänimensä Pentti Juhani, mutta viimeiseen hengenvetoonsa saakka hän oli Pena.

Hänen ikäisillään itseään kunnioittavilla työläisillä oli työläisten nimet, ja minun isäni oli duunari, luuhun asti.

Nina ja Pena 80-luvun alussa

Nina ja Pena 80-luvun alussa. Nina oli ”isän typykkä”. © NINA SARELLIN KOTIALBUMI

Hän oli kunnioitettu muurari, kova työmies. Sitten hänestä tuli ihmisroska. Vielä sittenkin hän muurasi: joka ikinen seinä, jonka hän sai urallaan valmiiksi, nousi hänen humalaisissa tarinoissaan harjakorkeuteen yhä uudelleen ja uudelleen.

Vastaan Tuomolle:
En tiedä mikä kohtalo meidät on johdattanut tämän asian äärellä tapaamaan, mutta ehdotan että otamme siitä selvää.

Tuomo ehdottaa tapaamista heti seuraavaksi sunnuntaiksi. Hän haluaa viedä minut isäni kotiin.

Itku tulee kesken kahvitauon. Kerron työkavereille viestistä ja isästä, lapsuudestani, joka ei mennyt yhtään niin kuin piti.

Tauko venähtää pitkäksi – meitä on tässäkin tiimissä monta. Tuntuu sekä surulliselta että helpottavalta: olen rivikansalainen. Ihan tavallinen pala suomalaista alkoholikulttuurin historiaa.

Minulla oli perhe

Kun olin aivan pieni, minulla oli hetken aikaa perhe: äitini, isäni, veljeni, siskoni ja minä.

Olin perheemme kuopus, isäni silmäterä. Minä rakastin isää.

Isän typykkä, hän sanoi minulle ja hieroi leuallaan poskeeni parransiemeniä.

Nina vauvana

© NINA SARELLIN KOTIALBUMI

Äitini oli tyylikäs ja puhui hiljaisella äänellä, muuta en oikein muista. En voinut viettää vanhempieni kanssa kovin paljon aikaa, koska he olivat useimmiten joko töissä tai ryyppäämässä.

Meillä oli lapsenvahteja: isompia serkkuja, naapurin tyttöjä, ketä milloinkin. Muistan naapurin muijan epäuskoisen huudon: ”Taasko toi pentu on täällä?”

Välillä lapsenvahdit loppuivat kesken, ja silloin oli pärjättävä itsekseen, jos ei päässyt mukaan.

Isä ja äiti jättivät kolme vuotta vanhemman siskoni ja minut yksin kotiin ja lähtivät pubiin. Siskoni näkee vieläkin painajaisia siitä, että on yö, minä itken täyttä kurkkua pinnasängyssä, ja hän ei tiedä mitä tehdä.

Koska yöhuudoista tuli sanomista ja visiitti lastenkotiin, oli muutettava taktiikkaa ja otettava ainakin pienin mukaan.

Muistan juopot, kauhean mölinän ja sen, kun naputtelin nälissäni kananmunia pöytää vasten, mutta en voinut syödä niitäkään koska yksikään ei ollut keitetty.

Muistan hässäkän, joka syntyi niissä epämääräisissä, tupakansavuisissa puutaloissa, kun isä tuli meitä hakemaan. Muistan tappelua, hakkaamista ja sen, miten kovaa äiti huusi kivusta.

Huostaanotto

Kun meidät oli huostaan otettu väliaikaisesti muutaman kerran, piti tehdä ratkaisuja. Vain veljeni, joka oli jo niin iso että sai päättää, jäi kotiin. Siskoni lähetettiin mummolaan. Minut vietiin tätini luo Helsinkiin eikä tultu koskaan hakemaan.

Aika usein iltaisin olohuoneen ikkunaan ropisi pikkukiviä. Isoveljeni oli tullut pakoon, kun kotona oli liikaa kaikkea: juoppoja, tappeluita, puukkoja, huutoa. Jos veljeni ei jaksanut hypätä junaan, hän nukkui kellarin kanakopissa.

Äitikin lähti, päätyi kuljeksimaan kadulle, putosi turvaverkon läpi kuin kuollut pääskynen. Hänet löydettiin marraskuun pakkasilla hankeen paleltuneena.

Vielä silloin, kun äiti oli selvin päin, hän ompeli meille uskomattoman upeita hörhelöhameita. Osa niistä kulki mukanani, kun minua vietiin humalaisen itkua sopertavan tädin luota taas kerran lastenkotiin ja sieltä Pohjois-Karjalaan sijaisperheeseen.

Hameet olivat jo liian pieniä, mutta otin ne mukaan. Ainoat muistoni äidistä.

Jäämistöstä löytyi kuva herra Karvisesta, kissasta, jolta ei puuttunut mitään

Jäämistöstä löytyi kuva herra Karvisesta, kissasta, jolta ei puuttunut mitään. Samaan aikaan, kun kissaan hoivattiin, Nina yritti toipua sijaisperheen luona. © NINA SARELLIN KOTIALBUMI

Uralille

Odotan Urbanex Ninjaa eli Tuomoa Kauklahden asemalla. Olen ottanut hyvän ystäväni turvaksi.

”Onko se tuo? Ei näytä yhtään ninjalta”, hän kuikuilee.

Miehellä on musta ulkoilutakki ja ketterään liikkumiseen sopivat kengät. Hänen liikkeensä ja ilmeensä ovat sellaiset, joista tietää ihmisen etsivän jotakuta tuntematonta. Hän katsoo minua hiukan pidempään kuin tavallinen ohikulkija, silmiin nousee kysyvä hymyntapainen.

Olemme löytäneet Tuomon.

Kävelemme Kauklahden asemalta parin kilometrin matkan ja saavumme suuren, vihreän taitekattoisen kasarmirakennuksen pihamaalle.

Talo on rakennettu 20- tai 30-luvulla Kauklahden lasitehtaan työntekijöiden asunnoiksi. Taloa kutsuttiin kansanomaisesti ”Uraliksi” vanhan protestirallin mukaan. Sopivaa isän imagolle.

Isän vuokra-aunto sijaitsi Kauklahdessa, Espoossa

Isän vuokra-aunto sijaitsi Kauklahdessa, Espoossa. Tähän taloon isä katosi kuin maan nielemänä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Olen käynyt täällä kerran. Olin silloin kymmenvuotias, ja isääni oli yritetty tavoitella vuosikaudet. Häntä ei tuntunut kiinnostavan, miten voin.

Olin nähnyt hänet edellisen kerran kuusi vuotta aiemmin, kun äitini kannettiin hautaan valkoisessa arkussa vuonna 1982. Isä syytti kaikesta itseään, eikä ihan syyttäkään.

Hautajaisissa hän oli selvin päin. Sain istua hänen sylissään, olin hetken onnellinen. Sen jälkeen en enää koskaan nähnyt häntä kokonaisena: jokin osa isästä kuoli pois ja putosi äidin kanssa samaan kuoppaan.

Veljeni muutti omilleen, ja isä muutti pakoon koko maailmaa.

Pena lähti Uralille, kuulin aikuisten sukulaisteni puhuvan. Vasta nyt tajuan, että hän siirtyi vain toiselle puolelle junarataa. Se tuntuu käsittämättömältä: minun muistoissani isä putosi mustaan aukkoon. Ja siellä hän alkoi hitaasti, mutta tinkimättömällä määrätietoisuudella juoda itseään hengiltä.

Kun hän oli toteuttanut itsetuhoviettiään noin kuusi vuotta, minut tuotiin tämän talon pihaan.

Isäni tuli ovesta tuntemattomaksi partasuuksi muuttuneena, mutta selvin päin. Oli kulunut vuosia siitä, kun näin hänet viimeksi. Emme osanneet oikein puhua, mutta isä rohkaistui tapaamisestani.

Hän alkoi lähettää minulle syntymäpäiväkortteja, jotka hän signeerasi huutomerkillä kuin huikean spektaakkelin: toivoo isä!

Sisälle taloon

Talon ovi on laudoitettu umpeen, mutta joku on rikkonut laudoituksen. Aukko on niin suuri, että sisälle pääsee helposti. On vain kumarruttava kunnolla ja osattava luikerrella niin, että vaatteet eivät takerru.

Minä ja ystäväni astumme pimeään hieman kömpelösti, Tuomo luiskahtaa maatuvalta puulta tuoksuvaan eteiseen sulavasti kuin vaskitsa.

Urbaanit löytöretkeilijät eivät murtaudu taloihin.

Urbaanit löytöretkeilijät eivät murtaudu taloihin. On löydettävä aukko, josta pääsee sisälle. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kun Tuomo sytyttää mukanaan tuomansa lampun, näen alkeellisen keittiön, tupakan kellastamat seinät ja pienen kammarin. Ja sen ruudullisen sohvan, jolla istun lapsuuteni valokuvissa.

Likaisen sohvan käsinoja on irronnut, tyynyt ovat pinossa lattialla. Sohvan selkänojaa vasten kenottaa tuulimyllytaulu, jonka olen nähnyt lapsuuskuvissani sata kertaa.

Isä otti sen tänne – kaunistamaan uutta kotiaan vai siksi, että ei hennonut heittää sitä poiskaan?

Kakluunin pesässä on isän ryttäämä norttiaski ja tupakantumpit. Kaapista löytyy lehtileike: jonkun minulle vieraan nuoren miehen kuolinilmoitus.

Täällä hän siis asui kaikki ne vuodet. Minä olen nähnyt enimmäkseen kuvia, joita oli albumillinen isäni jäämistössä. Kuvat ovat kuin mosaiikki, joista yritän rakentaa tarinaa.

Iso porukka, pöytä täynnä viinaa. Päät nuokkuvat. Kasvot vaihtuvat, asetelma pysyy. Isä makaa sammuneena sillä samalla sohvalla, jossa toisessa kuvassa istun vauvana nauraen kuin aurinko.

Isän kasvot turpoavat. Joku silpaisee puukolla hänen korvanlehtensä keskeltä katki.

Hänelle kasvaa paksu, pitkä parta, kuin läpipääsemätön risukko, jonka taakse minun isäni katoaa ja lakkaa melkein kokonaan olemasta.

Kuvien ihmishaamut takertuvat epätoivoisesti kiinni mihin tahansa kauniiseen ja tavalliseen. Kannetaan puita saunaan, grillataan. Nainen on punonut päähänsä voikukkaseppeleen. Isä pitää sylissään valtavaa kissaa.

Asunnossa oli tuttuja esineitä

Asunnossa oli tuttuja esineitä: tuulimyllytaulu ja sohva Ninan lapsuudenkodista. Tuolla samalla sohvalla Nina istuu lapsuuskuvassa. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kuulin myöhemmin tarinoita herra Karvisesta, jota hoidettiin ja hellittiin yhdessä. Siinä talossa, jossa ihmiset menettivät viimeisenkin otteensa elämään, kissalta ei koskaan puuttunut mitään.

Sillä välin, kun isäni ruokki herra Karvista, sijaisäitini Pohjois-Karjalassa parsi minua vimmaisesti kasaan kuin Lemminkäisen äiti. Olin housuuni pissaava, sikiöasennossa nukkuva laitoslapsi, jolla oli joka päivälle kerrottavanaan uusi hiuksia nostattava muisto.

Istuin porkkanapenkin päässä ja muistelin.

Marja-äiti enimmäkseen kitki ja kuunteli. Hyväntuulinen, traktoria ajava Aaro täytti vanhan ajan kansanmiehen mutkattomuudella sen paikan, jonka isäni oli jättänyt tyhjäksi; minulla oli vihdoin joku, jolle askarrella isänpäiväkortti.

Kun kesä kääntyi syksyyn, kävin jo vessassa kun pissatti ja nukuin kaikki raajat sikin sokin valtoimenaan kuin meritähti.

Viestejä menneisyydestä

Kaapista löytyy kasa papereita – ne, joista Tuomo oli puhunut.

Näiden perusteella hän siis minut jäljitti. Isäni on säästänyt nämä kaikki. Siskoni kunniakirja Kultapossukerhosta, vakuutuspapereita. Lastensuojelun raportteja, joissa kerrotaan minun ja siskoni voinnista ja hoitosuunnitelmasta. Isää on yritetty tavoittaa, paperi toisensa jälkeen toteaa silminnähden turhautuneena.

Mutta ei hätää. Nyt isä on taas läsnä, ja hänen partainen, laiha hahmonsa nostaa kätensä tervehdykseen aikojen takaa.

Hei isä, kuiskaan mielessäni. Toivon, että sinulla on vihdoinkin kaikki hyvin. Täällä pärjätään kyllä.

Minun elämäni pelasti sijaisperhe. Ja se, että minua kaikesta huolimatta rakastettiin.

Minulla oli serkkuja, täti, sisko, mummo, ukki. Minusta tuli ehkä hiukan risoista ja vänkyröistä paloista koottu, mutta ehjä omalla rikkinäisellä tavallani. Mutta minun lapseni suukottavat, halaavat, hoivaavat pehmoleluja ja nukkeja.

Se antaa minulle toivoa. Minä en osannut.

Nina Sarell

Isä oli lukossa ja kykenemätön kohtaamaan epäonnistumisensa. Hän piilotti kipunsa. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Sain lopulta takaisin myös isäni, sillä tämä talo ei kaikista yrityksistään huolimatta onnistunut tappamaan häntä. Hän sai 2000-luvun taitteessa keuhkotuberkuloosin.

Sytytysnesteiden marinoima maksa ei kestänyt lääkityksiä. Isä taisteli kuukausikaupalla hengestään. Kävin katsomassa häntä sairaalassa, ja löysimme uuden yhteyden.

Isä paransi juoksuaan: hän pääsi päihdeongelmaisten tukiyksikköön ja kuntoutui tavallisen kerrostaloyksiön asukkaaksi, vaikka tissuttelikin elämänsä loppuun saakka.

Hän piti minuun yhteyttä: soitti kerran viikossa, kyseli kuulumiset ja kertoi blondivitsin. Vielä vanhoilla päivillään hän opetteli takeltelemaan puhelimeen, että olen hänelle rakas.

Isäni kuoli kolme vuotta sitten Jorvin sairaalassa. Kumma kyllä, häntä ei lopulta vienyt rajan taakse viina, vaan tupakan aiheuttama keuhkoahtaumatauti.

Hän oli kuollessaan 38-kiloinen, hauras kuin lintu.

Ilman katkeruutta

Teemme lähtöä. Tuomo mittailee vielä katseellaan pikku yksityiskohtia. Ei malttaisi lähteä.

”Kurkkaan vielä kaapin ylähyllyt, sinne jää usein jotain tavaraa muuttokiireissä”, hän vetkuttelee.

Tuomo kapuaa vaatekomeron hyllyjä pitkin. Kohta kuuluu innostunut hihkaisu.

”Täällä on joku pussi”, hän ilmoittaa.

Nostamme pussin tiskipöydälle. Pujotan käteni pussiin ja vedän. Pöydälle liukuu rautalankahäkkyrä. Se on ruttuinen ja rapistunut, mutta tunnistan sen heti: se on Vaaleanpunainen Pantteri muuraamassa tiiliseinää. Lahja, jonka isä sai työtovereiltaan.

Yksi hänen rakkaimpia muistojaan, josta hän puhui kuolemaansa saakka.

Asunnosta löytyi kaksi lasten talvilakkia

Asunnosta löytyi kaksi lasten talvilakkia, joita isä oli säästänyt piilossa kaikki vuodet. Lakit olivat omien lasten. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Pöydälle putoaa muutakin. Kaksi pientä hännällistä karvalakkia. Meidän lasten lakit. Karva tuntuu käteen pehmeältä, kuin uudelta. Isä on tuonut ne salaa mukanaan, muistona meistä. Piti niitä suljetussa pussissa kaapin ylähyllyllä tallessa kaikki ne pitkät, pimeät vuodet.

Pujahdan oven aukosta valoisaan sunnuntai-iltapäivään.

Pimeään, hiljaiseen taloon jätän jotakin itsestäni: viimeiset kysymykseni, viimeisen hitusen katkeruutta. Ja ne kaksi pientä lakkia, jotka käärimme hellävaraisesti muovipussiin ja asetimme takaisin hyllyyn, omalle paikalleen.

Kotimatkalla junassa tunne liukuu rintaa pitkin kuin puseron kauluksesta sisään livahtanut jääpala: minulla on ikävä isää. Minulla on ikävä hänen soittojaan, viikoittaista blondivitsiä, mykkiä kysymyksiämme, joita kumpikin välttelimme.

Tunne on yhtä aikaa rakas ja pistelevä.

Kuin joku hieroisi parransiemeniä poskeen. Mutta se on tunne, jonka kanssa olen oppinut tulemaan toimeen jo kauan sitten. Siihen voi sukeltaa kuin makuupussiin, pää edellä. Kietoutua tukahduttavaan pimeänpehmeään. Tai sen voi ottaa matkalle mukaan, huolellisesti pakattuna.

Tämä on minun kipuni. Tästä asti keveämpi kantaa.

X