Saattohoitaja Nina Sarell säästää kuolevan kivuilta: ”Kuoleman lähestyessä ihminen tuntee myös kärsimystä, jota kipulääkkeillä ei voi turruttaa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Saattohoitaja Nina Sarell
Saattohoitaja kohtaa päivittäin kuolevia ja heidän omaisiaan. ”Ei tämä oikeastaan tunnu työltä. On etuoikeus olla ihmisen vierellä hänen viimeisinä elinpäivinään”, Nina Sarell sanoo. © Sara Pihlaja / Otavamedia
Saattohoitajana työskentelevä Nina Sarell on huomannut, että suomalaiset ovat etääntyneet kuolemasta. Hänelle kuolema on arkinen asia, mikä on muuttanut hänen suhtautumistaan myös elämään.

Tiukkaa teki, että Nina Sarell, 40, ehti tänään töihin varttia vaille seitsemäksi. Molemmat lapset ovat flunssassa, ja Nina nukkui yönsä 20 minuutin pätkissä. Kolmivuotias Ida oli kuumeessa ja piti äitiä hereillä. Kun Ida nukahti, viisivuotias Yali alkoi yskiä.

Ninan mies Erick Cabrera nousi aamuhämärissä ja lähti töihin kolmeksi, jotta ehtisi kotiin päästämään Ninan töihin.

”Onneksi miehen työ joustaa. Minulla on tosi korkea kynnys jäädä pois töistä yhtään mistään syystä. Jos olen edellisenä iltana sanonut potilaan omaisille, että nähdään huomenna, pidän lupaukseni. Minä todellakin olen paikalla seuraavana päivänä, koska se päivä voi olla potilaan viimeinen.”

Kipua ei tarvitse tuntea

Sairaanhoitaja Nina Sarell on töissä Seinäjoen kaupunginsairaalassa. Hän tekee kolmivuorotyötä osastolla H3, jossa on yhdeksän paikkaa saattohoitopotilaille. Samalla osastolla on myös kuntoutuspotilaita sekä akuuttia hoitoa tarvitsevia potilaita.

Huoneita on kahdella pitkällä käytävällä yhteensä 22. Kumpaakin käytävää reunustavat ruskeat, numeroidut ovet. Osa niistä on avoinna käytävälle. Joissakin huoneissa potilaan omainen istuu sängyn laidalla, toisissa huoneen nurkassa tuolissa.

Saattohoitopotilaiden huoneista ensimmäinen on numero 13 oikean käytävän puolivälissä, kanslian lähellä.

Saattohoitoon potilas otetaan silloin, kun sairaus, kuten syöpä, on edennyt niin pitkälle, ettei parantavaa hoitokeinoa enää ole. Saattohoito on palliatiivista eli oireita lievittävää hoitoa: sen avulla helpotetaan potilaan oloa, lääkitään kipua ja kärsimystä.

Tai ainakin kipua. Ninan mielestä kärsimystä pitäisi hoitaa vielä paljon enemmän.

”Tällä osastolla meille on kunnia-asia, että potilas saa kipulääkettä riittävästi. Kipua ei tarvitse tuntea. Mutta kuoleman lähestyessä ihminen tuntee myös kärsimystä, jota kipulääkkeillä ei voi turruttaa. Kärsimys voi olla paitsi fyysistä myös henkistä tai hengellistä.”

Saattohoitaja Nina Sarell

Lääkkeet jaetaan potilaille neljästi vuorokaudessa. Lisäksi saattohoitopotilaat saavat kipulääkitystä tarpeen mukaan. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Lääkearsenaali on valtava. Nina näyttää kaapistoa, jossa vahvimmat kipulääkkeet ovat kahden lukon takana. Henkiseen tai hengelliseen kärsimykseen lääkkeeksi osastolla on tarjota yhtä sairaalapastoria. Tämä on hyvin paneutunut saattohoitoon ja käynnistänyt osastolla äskettäin myös vapaaehtoistoiminnan. Mutta tuskin pastorikaan kaikkialle ehtii?

Eikö tarvetta olisi psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka tukisi sekä potilaita että heidän omaisiaan ahdistavassa tilanteessa?

”Niin, sellaista meillä ei ole. Joissakin paikoissa varmaankin on.”

Tästä asti aikaa

Tänään osasto on täynnä. Yleensä arkisin paikalla on lääkäri, mutta nyt hän on puhelimen päässä.

Iltapäivällä hänelle olisikin tippa-asiaa. Iltavuorolainen on tullut töihin 12:ksi, ja Nina päivittää hänelle tilanteen. Omaiset toivovat tippaa potilaalle, joka juuri pari päivää aiemmin repi sen itse pois, Nina kertoo kollegalleen. Lääkäri saa päättää, mitä tehdään.

Hoitajille tilanne on vaikea. Kuoleman lähestyessä on luonnollista, että ihmiseltä katoaa nälän ja janon tunne. Siinä vaiheessa omaiset saattavat vaatia kuolemansairaan laittamista tiputukseen.

Neste voi kuitenkin kertyä kudoksiin ja keuhkoihin, mikä on erittäin tuskallista.

”Käymme keskustelua tippa-asioista omaisten kanssa todella usein, mutta ehkä vieläkin enemmän asiasta voisi puhua. Ihmisiltä on kadonnut tieto siitä, miten kuolema luonnollisesti tapahtuu.”

Yksi tapa vaikuttaa on tehdä oma hoitotahto ajoissa. Hoitotahto on potilaan tahto, jota omaiset eivät voi ohittaa.

Nesteytyksen lisäksi hoitotahtoon voi listata muutakin tärkeää, kuten toivemusiikin. Ei ole samantekevää, mikä radiokanava soi silloin, kun ei pysty tekemään muuta kuin makaamaan paikallaan silmät suljettuina.

Musiikilla on tutkitusti myös kipua lievittäviä vaikutuksia. Nina aikoo hankkia osastolle lisää levyjä.

”Cd-soittimia meillä jo on, mutta levykokoelma puuttuu. Naisten suosikki on Juha Tapio, ehkä osittain siksi, että hän on tältä seudulta kotoisin. Vesku Loiriakin toivotaan joskus, erityisesti hänen tulkintaansa Kolmannen naisen Tästä asti aikaa -kappaleesta.”

Nina alkaa hyräillä kappaleen alkua. Ikävöimästä itseni yllätin, poikavuosien kavereita kaipailin…

Enkelit

”Enkelin valitseminen on välillä vaikeaa, mutta aina sopiva on löytynyt”, Nina kertoo. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Olemme pienessä huoneessa, jonne on varastoitu cd-soitinten lisäksi muutakin tarpeellista. Nina avaa valkoisen kaapin. Hyllyllä on kokoelma erikokoisia posliinienkeleitä. Kultasiipinen soittaa harppua. Yksi enkeleistä on nostanut kasvonsa kohti taivasta.

”Kun potilas kuolee, viemme pöydälle enkelin, liinan ja kynttilän. Ja vaikka uskontokuntia on monia, kukaan omainen ei ole vielä loukkaantunut tästä eleestä.”

Saattohoitaja Nina Sarell

Puolen päivän jälkeen Nina antaa raportin Suvi Kujanpäälle, joka on tullut iltavuoroon. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Empatiaa ja maalaisjärkeä

Käytävällä siivooja kuljettaa moppiaan pitkin vahattua pintaa. Hoitaja sujahtaa huoneesta toiseen. Kahvikärry pysähtyy jokaisen huoneen eteen.

Kanslian vieressä katon rajassa summeri pärähtää soimaan parin minuutin välein. Viereinen näyttö kertoo, missä huoneessa tarvitaan apua.

On harvinaisen lämmin toukokuun päivä. Matalassa 1970-luvun rakennuksessa ilma seisoo paikallaan.

Nina istuu kansliassa ja käy ruudulta läpi potilaiden tilannetta. Ovelle tulee erään potilaan omainen katkennut hälytysranneke kädessään. Toki Nina korjaa rannekkeen.

Osasto H3 on perustettu kolmisen vuotta sitten. Samankaltaisia saattohoito-osastoja on viime vuosina noussut eri puolille Suomea, ja niitä tulee yhä lisää. Saattohoitokoteja on vain muutama, joten usein ne ovat kaukana. Monille potilaille on tärkeää olla lähellä omaisia.

Koulutus laahaa perässä. Palliatiiviseen hoitoon perehtyneitä lääkäreitä ei ole tarpeeksi, ja monesti saattohoitajatkin toimivat kokemuksen ja maalaisjärjen varassa.

Tämänkään osaston kaikilla hoitajilla ei ole koulutusta saattohoitoon, mutta empatiakykyä ja maalaisjärkeä sitäkin enemmän, Nina toteaa.

Hän aikoo kouluttautua lisää ja on muuttamassa perheineen Tampereelle, jotta pääsee keskittymään opintoihinsa – gradun aiheena tulee olemaan saattohoito ja lääkkeetön kivunlievitys. Nina toivoo, että tulevaisuudessa hän voisi olla kouluttamassa muita ja kehittämässä alaa.

”Mieheni kotimaassa Nicaraguassa kuolemaan suhtaudutaan eri tavalla kuin täällä. Meillä voisi olla jotain opittavaa sieltä. Nicaraguassa ei ole kipulääkkeitä saatavilla, mutta kenenkään ei tarvitse kuolla yksin. Aina on perhettä ympärillä”, Nina kertoo.

Omaisten läsnäolo lohduttaa kuolevaa monella tapaa. Tutut äänet ja läheisen kosketus ovat tärkeitä silloin, kun paljon muuta ei ole jäljellä.

”Toisaalta täällä Pohjanmaalla on vähän samanlainen kulttuuri kuin Nicaraguassa. Perheet pitävät yhtä.”

Nina Sarell

© SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Omaiselle lohtua

Hoitajille tuttu nainen kävelee kohti omaisten taukohuonetta. Hänen puolisollaan on aivokasvain, jolle ei voida tehdä enää mitään.

”Syöpä todettiin viime vuoden puolella, jolloin hoidotkin aloitettiin, mutta kevät on mennyt ilman hoitoja”, keski-ikäinen nainen sanoo.

Nyt hän on töistä lomalla, sitä ennen hän on ollut virkavapaalla ja kokeillut lyhyempää työpäivää. Palkallista saattohoitovapaata laki ei tunne.

”Välillä olen hoitanut miestäni kotona, mutta olemme päässeet tänne osastolle takaisin, jos kotihoito on mennyt liian vaikeaksi. Tänne on hyvä tulla. Osasto on tuki ja turvani. Minun ei tarvitse olla yksin”, nainen kertoo.

Mutta nyt on tulossa pari ystävää käymään, ja hänen on palattava huoneeseen.

Ninalla on enää tunnin verran vuoroa jäljellä, joten hän lähtee kierrokselle. Kaikki potilaat eivät ole tajuissaan eivätkä vastaa puhutteluun, mutta jokaiselle Nina puhuu. Matalalla, rauhallisella äänellä. Onko kaikki hyvin? Vaikutatte väsyneeltä. Erään rouvan ohimon alta hän korjaa pyyhkeen pois, on ollut pesupäivä.

Joissakin huoneissa hän istahtaa sängynlaidalle ja kumartuu eteenpäin. Eräs jo kuukausia osastolla ollut potilas toivoo lisää kipulääkettä. Sen jälkeen potilas purskahtaa itkuun ja kertoo, että häntä ahdistaa se, ettei parantavaa hoitoa ole. Nina lupaa, että kipulääkettä kyllä saa. Pois huoneesta hän ei lähde vaan jää kuuntelemaan. Vastailee hiljakseen.

Huone hiljentymiselle

Osastolla on huone, jossa omaiset voivat hiljentyä arkun äärellä ennen kuin se nostetaan hautaustoimiston autoon. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Sydänystävät odottavat toisella puolella

Huoneesta tullessaan Nina kertoo, että hänellä on aina mahdollisuus jäädä vaihtamaan muutama sana, niin minuuttiaikataulutettua työ ei ole. Pisimmät keskustelut potilaiden kanssa hän käy yleensä yövuoron aikana.

”Täällä mennään todella nopeasti syvään päähän. Kun aikaa ei ole paljon jäljellä, puhutaan siitä, mikä on merkityksellistä. Olenkin ystävystynyt monien potilaiden kanssa.”

Kuolemaa Nina ei ajattele menettämisenä vaan uskoo, että hänellä on ”siellä toisella puolella” sydänystäviä odottamassa. Eikä kuolema aina ole paha asia.

”Olen jutellut monien potilaiden kanssa, joilla on rajakokemuksia. He ovat nähneet, millaista toisella puolella on, ja kertoneet, ettei se ole lainkaan pelottavaa.”

Silloin kun fyysinen kunto on hyvin heikko, kuolema voi olla helpotus.

”Potilaalla voi olla hengitysvaikeuksia ja vatsa täynnä kudosnestettä. Silloin ei ole enää ruokahalua eikä kykyä liikkua, ei kykyä nauttia tästä elämästä.”

Seuraavasta huoneesta ulos astuessaan Nina kaivaa nenäliinan taskustaan. Hän pyyhkii silmiään ja niistää. Potilaalla on kova koti-ikävä, hän kertoo.

”Jo kauan sitten päätin, etten patoa itkua sisälleni. Joskus tunteiden näyttämistä pidettiin epäammattimaisena, mutta nykyään ymmärretään, että niiden peittelystä seuraa uupumusta. Täällä saa itkeä muiden nähden.”

Se, mitä ei saa tehdä, on toivon vieminen potilaalta. Kotiinsa ikävöivälle liikuntakyvyttömälle miehelle Nina kertoi, miten pahoillaan on tämän puolesta. Ja että toivoo asioiden järjestyvän.

Vaipan- ja vuoronvaihto

Vielä yksi vaipanvaihto ja kierros on ohi. Kello on pian kolme. ”Joko leimasin itseni ulos?” Nina tarkistaa laitteesta. Jo. Hän kävelee pukuhuoneen kautta ulko-oville ja parkkipaikalle. Kun Nina kääntää autossa virran päälle, Radio Classic alkaa soida. Kanava on jäänyt paikalleen aamusta.

”Ennen työpäivää virittäydyn tunnelmaan kuuntelemalla autossa rauhoittavaa musiikkia. En pysty enkä voi kantaa työssäni omia murheita mukanani, koska siinä olisi liikaa painolastia niin potilaille kuin heidän omaisilleenkin. Työpäivän aikana keskityn vain heidän murheisiinsa.”

Tämän työpäivän aikana ei kukaan kuollut. Joskus on kuitenkin niitäkin päiviä, jolloin on pitänyt saatella ihminen sinne toiselle puolelle. Niidenkin jälkeen on astuttava ulos parkkipaikalle, käynnistettävä auto ja huristettava kohti päiväkotia.

”Automatkan aikana pitää pystyä vaihtamaan mielentilaa, koska päiväkodin portille ei voi mennä itku silmässä. Lapset odottavat innoissaan sitä hetkeä, kun tulen hakemaan.”

Nyt päiväkodin kautta ei tarvitse ajaa, koska lapset ovat isänsä kanssa kotona. Suoraan kotiin siis. Parin viikon päästä on muutto edessä ja vielä on paljon pakattavaa.

Saattohoitaja Nina Sarell ja Ida

Ida oli kovasti odottanut äitiä. Hän on joskus käynyt äidin työpaikalla ja haluaa isona lääkäriksi. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Oma lauma koossa

Kymmenessä minuutissa olemme vehreällä pienkerrostalojen reunustamalla pihalla. Äitiiii! raikaa raollaan olevasta tuuletusikkunasta.

Väliovi lennähtää auki, ja Ida hyppelehtii kuraeteisen kenkäkokoelman yli äidin syliin pelkät sukkahousut yllään ja hiukset pörröllään. Samalla tyttö huolehtii siitä, ettei Ada-kissa vain pääse karkuun.

Sisällä Yali nostaa housunlahkeitaan ja esittelee pipejä polvissaan. Hän on kaatunut potkulaudalla. Pian hän jo kiskoo eteisessä tarralenkkareita jalkaansa ja kypärää päähänsä. Mennään pihalle, minä näytän temppuja! Minä olen sirkuspelle!

Lasten isä Erick väistelee muuttolaatikoita, kirjakasoja ja olohuoneessa marsuhäkkiä. Hän järjestelee tavarakaaosta hieman ponnettomasti. Radion espanjankielinen selostus kaikaa läpi huoneiston. Nicaraguassa on meneillään mielenosoituksia, ja Erickin huoli ystävistä ja perheestä on kova. Hallitus on käyttänyt kovia otteita mielenosoittajia vastaan.

Huoli on siitäkin, voiko maahan ylipäätään matkustaa. Nina ja Erick ovat ostaneet kalliit lentoliput kesäkuulle, jotta lapset pääsisivät käymään mummolassa.

Saattohoitaja Nina Sarell ja lapset

Perhe on muuttamassa toiselle paikkakunnalle, ja osa tavaroista on jo pakattu. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Pariskunta tapasi kahdeksan vuotta sitten, kun Nina oli luotsaamassa kehitysapuprojektia Nicaraguassa. Hänen oli tarkoitus olla maassa vain kahdeksan kuukautta ja kiertää äitiysklinikoita puhumassa raskauden aikaisesta ravitsemuksesta ja äidinmaidon tärkeydestä.

Visiitti kuitenkin venähti, ja hän kohtasi elämänsä miehen. Takaisin Suomeen hän palasi yhdessä Erickin kanssa kuopusta odottaessaan.

anhempainvapaan jälkeen löytyi nykyinen työpaikka.

”Tuntuu siltä, että olen löytänyt oman juttuni. Voisin tehdä tätä aina. Ehkä kuolema on siksi kiinnostanut minua, että olen menettänyt niin monia läheisiäni.”

Yali ja Nina

Yalin lempileikit ovat vauhdikkaita. Äiti ei ehdi sohvalle lepäilemään työpäivän jälkeen. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Ninan ollessa viiden vanha hänen äitinsä kuoli pitkällisen alkoholinkäytön seurauksena. Hetken Nina asui tätinsä luona, kunnes hänet siirrettiin lastenkotiin ja sieltä sijaisperheeseen.

Rakkaan sijaisäitinsä Nina menetti, kun tämä kuoli syöpään kymmenisen vuotta sitten. Nina olisi ollut valmis saattamaan hänet, mutta ei ehtinyt sitä tehdä. Kuolema tuli nopeammin kuin kukaan arvasi.

Erilainen elämä

Katsellessaan lasten leikkiä pihamaalla Nina myöntää, että työ on muuttanut häntä.

”Yritän keskittyä siihen, mikä on tärkeää. On tärkeää olla kiltti muille, jottei tarvitse myöhemmin katua mitään. Ja on pidettävä huolta itsestä. Minulle esimerkiksi jooga ja riittävä uni ovat tärkeitä. Meillä ei tosiaankaan vietetä parisuhdekynttiläillallisia, vaan menemme yleensä samaan aikaan nukkumaan kuin lapsetkin.”

Jokunen vuosi sitten Ninan potilaana oli kolmikymppinen pienten lasten äiti, jonka syöpä oli levinnyt.

”Tajusin, että se olisin voinut olla minä.”

Sen ymmärtäminen tekee elämästä erilaista.

”Ei ole itsestään selvää, että voin tehdä suunnitelmia. Tietoisuus siitä, että jotain voi sattua, vaikuttaa siihen, millaisia päätöksiä teen.”

Mutta kun ymmärtää elämän luonteen, on helppoa olla onnellinen.

Ja nurmikolla Ida näyttää itse kehittämänsä joogaliikkeen, lohisoppa-asanan. Nina alkaa kertoa, millainen Ida oli vauvana. Niin valmis elämään, yksi hammaskin suussa jo syntyessään.

X