Saattokodin saunassa tehdään tiliä koko elämästä: ”Kuolema pelottaa ja moni rohkaistuu puhumaan juuri löylyissä”, kertoo saattohoitaja Päivi Nyberg, joka on kuullut muistoja sodasta ja mallimaailmasta

Sitä hymyä saattohoitaja Päivi Nybergin, 36, on mahdotonta unohtaa.

Viisikymppinen miespotilas makasi hiljaa pesualustalla. Hän oli juuri ollut ensimmäistä kertaa saunassa hoitokodissa. Mies oli vakavasti sairas eikä pystynyt puhumaan.

Hoitokoti tulisi olemaan hänen viimeinen osoitteensa.

Nyberg oli löylytellyt ja pessyt miehen, ja kysyi sen jälkeen, maistuisiko saunaolut. Mies nauroi epäuskoisesti. Tuskinpa sellainen olisi mahdollista? Kyllä oli.

Talosta löytyi ykkösolutta ja Nyberg kaatoi sitä nokkamukiin. Sen jälkeen hän pani soimaan Dire Straitsia. Kyseessä oli miehen lempibändi, joka soi hänen potilashuoneessaan usein.

Päivi Nyberg on saattohoitaja. Työ on raskasta, ja yhden vuoron aikana voi kuolla useampikin potilas. Menetyksistä huolimatta myös saa.

Musiikkia kuuntelevaa ja pilsneriä nokkamukista hörppivää miestä katsellessaan Nyberg ymmärsi, mitä tarkoittaa yhteys ihmisten välillä – ja miksi hän rakastaa työtään.

Saattohoitaja Päivi Nyberg juttelee hoidettavansa kanssa, haluaako hän tänään saunaan. Ja kyllä hän haluaa. Pekka Nieminen / Otavamedia

Sauna lämpiää

On toukokuinen aamu. Lämpimänä alkanut kevät on vaihtunut viileyteen, mutta Pirkanmaan Hoitokodissa riittää silti lämpöä: torstai on saunapäivä.

Hoitokodin saunatiimiin kuuluu kaksi osastolla työskentelevää hoitajaa ja joukko vapaaehtoisia. Hoitajat saunottavat potilaita aamuyhdeksästä iltapäivään. Vapaaehtoiset kuskaavat potilaan saunalle ja pitävät vuoroaan odottavalle seuraa.

Tänään Päivi Nyberg ei ole pesuvuorossa, vaan hän koordinoi saunottamista ja kuuntelee toiveita. Yksi potilas on lähdössä kotihoitoon, joten hänen on päästävä saunaan hyvissä ajoin.

Sauna lämpenee kahtena päivänä viikossa. Potilaita on alle parikymmentä, joten jokaisen on mahdollista päästä löylyihin kerran viikossa. Jos kuumuus on liikaa, pelkkä pesu riittää.

Saunalla hoidetaan myös potilaiden haavaumia. Elämän loppuvaiheessa iho ei toimi enää kunnolla, joten haavaumia ei aina pysty estämään kääntelyllä eikä edes vaihtuvapaineisella kipupatjalla.

”Ilpo on nyt herännyt. Haen kansliasta lääkkeet ja vien ne hänelle. Ilpo on ollut meillä viikon ja on nyt menossa ensimmäisen kerran saunaan”, Nyberg sanoo.

Yli kahdeksankymppinen Ilpo istuu sängyn laidalla ja puhuu puhelimeensa. Yö on ollut katkonainen, mutta eiköhän tämäkin päivä tästä mene, hän sanoo.

Ilpolle etsitään tossuja, jotta sukkasillaan ei liukastuisi. Hänet autetaan pyörätuoliin. Aamiaistarjottimelle jää reunoista nakerrettu pyöreä ruisleipä.

”Ennakkoon voidaan antaa kipulääkettä, esimerkiksi morfiinia, jotta saunassa ei tulisi kipuja tai hengenahdistusta”, Nyberg kertoo ja pyytää harjoittelijaa laittamaan Ilpolle vaatteet valmiiksi.

Ilpo on menossa ensimmäistä kertaa saattokodin saunaan. Hän tuli Pirkanmaan Hoitokotiin viikkoa aikaisemmin. Pekka Nieminen / Otavamedia

Kehdosta hautaan

Hoitoala ei ollut Nybergin haaveissa lapsena. Hän kertoo ajautuneensa sille. Miten ihmeessä joku voi ajautua saattohoitajaksi?

Lukion jälkeen Nyberg piti välivuoden ja muutti Nokialta Helsinkiin. Siellä hän teki keikkatöitä eri päiväkodeissa. Palattuaan kotiinsa Nokialle hän piti toisen välivuoden ja teki työmarkkinatukijaksot kehitysvammaisten toimintakeskuksessa sekä Nokian terveyskeskuksessa.

”Kehitysvammaisten kanssa olin tehnyt aiemmin muutaman kesäleirin ja lähihoitajakaverini kautta pääsin terveyskeskuksen vuodeosastolle hoitajan pariksi.”

Sen jälkeen hän päätti alkaa opiskella alaa.

”Se vähän niin kuin vei mukanaan.”

Nyberg teki keikkatöitä Tampereen yliopistollisen keskussairaalassa vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla. Hän naurahtaa opiskelleensa pitkän kaavan mukaan.

Vauhtiin vaikutti myös se, että hän sai molemmat lapsensa opiskelujen aikana.

Vaikka Nyberg aluksi ajatteli tekevänsä töitä lasten kanssa, hän vaihtoi aikuisten puolelle. Nyberg teki vielä vuoden sisätautikirurgiseen suuntaavat opinnot ja valmistui sairaanhoitajaksi.

Hän oli harjoittelussa syöpätautien osastolla ja siirtyi sieltä ”luontevana jatkona” Pirkanmaan Hoitokotiin, jossa työskenteli hänen entinen esimiehensä.

”Ihmisläheisyys on aina ollut mun juttu. Olen aina tykännyt tehdä töitä ihmisten kanssa.”

Pirkanmaan Hoitokoti on Syöpäpotilaiden Hoitokotisäätiön ylläpitämä ja Pohjoismaiden ensimmäinen saattohoitokoti. Se on toiminut Tampereella vuodesta 1988 lähtien.

Suomessa on tällä hetkellä kolme saattohoitokotia. Turussa toimiva Karinakoti lopetti juuri toimintansa kesäkuun lopussa.

Kynttilä syttyy jokaiselle

Nybergin vuoro on alkanut saunapäivän aamuna seitsemältä. Ensimmäinen tehtävä oli lukea yövuoron raportti koneelta.

”Viime yönä kuoli kaksi potilasta. Lisäksi yhdelle aloitettiin illalla kipujen takia jatkuva sedaatio eli nukutus”, Nyberg kertoo.

Kuulostaa hurjalta, mutta täällä se on arkipäivää: potilaita kuolee noin 300 vuodessa.

Kuolemaan on pakko tottua, sanoo Nyberg, mutta siihen ei saa ikinä turtua. Jokainen on oma tapauksensa, johon vaikuttaa potilaan lisäksi hänen perheensä.

”Vaikka toiset kuolemat ovat rutiininomaisia ja rauhallisia, toisia jää miettimään ja ne lähtevät kotiin mukaan”, Nyberg sanoo.

Jokaisen saattokodin asukkaan muistolle sytytetään kynttilä kuoleman jälkeen. Pekka Nieminen / Otavamedia

Kuolleet potilaat ovat vielä huoneissaan. Hoitajien huoneen vieressä käytävällä on muistopöytä, johon tuodaan aina kynttilä, kun joku kuolee. Muistokynttilän sytyttää lähes poikkeuksetta läheinen.

Toinen kuolleista oli ehtinyt olla talossa viisi kuukautta. Se on Nybergin mukaan pitkä aika – jopa liian pitkä.

”Tavallisesti meillä ollaan pari viikkoa ja se on ideaali aika. Ei ole hyvä asia, jos saattohoito kestää kovin kauan. Se on potilaalle erittäin raskasta, koska silloin hän ehtii nähdä paljon vierestä kuolevia. Tilanne koettelee myös läheisiä.”

Vaikka kuolemaa osaa saattohoidossa odottaa, työhön mahtuu Nybergin mukaan aina yllätyksiä.

”Potilas voi mennä parissa tunnissa kävelevästä kuolemaan.”

Nybergin mukaan potilaat ovat yleensä asennoituneet tulevaan. Tilanne on vaikeampi perheille. Hoitokodin kautta läheisten on mahdollista saada vertaistukea. Paikalla on kaksi kertaa viikossa myös pappi, jolla on psykoterapeutin koulutus.

Makkaran tuttu tuoksu

Ilpo odottelee saunavuoroaan viereisessä takkahuoneessa ja juttelee vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Tämä kaataa Ilpolle limsaa. Ennen saunaa pitää tankata.

Pöydällä on Fazerin Sininen -konvehteja ja erilaisia keksejä. Takka ei ole ilmanvaihtosyistä käytössä, mutta pesään on aseteltu kynttilöitä. Takan virkaa hoitaa pöytägrilli, jossa parhaillaan sihisee makkara.

Nybergin mukaan grillimakkara on keskeinen osa saunapäivän viehätystä. Sitä ei ole vaikea uskoa. Jo pelkkä tuoksu tuo varmasti monen mieleen miellyttäviä muistoja.

Nybergin taskussa soi puhelin. Se on Ilpon tytär, joka oli huolestunut, kun ei ollut saanut isäänsä kiinni. Nyt hän on mielissään, kun isä on jaksanut lähteä saunaa.

Ristolta sairaus on vienyt molemmat jalat, mutta hän käy saunassa hoitajien ja apuvälineiden avulla. Pekka Nieminen / Otavamedia

Ensimmäinen saunoja, Risto, tuodaan takkahuoneen puolelle. Häntä kehutaan kovaksi löyly- ja makkaramieheksi. ”Nyt on löylynlyömä mies”, Nyberg nauraa.

Sairaus on vienyt Riston molemmat jalat, mutta ei huumorintajua. Kun Risto näkee vieraita, hän haroo hiuksiaan paremmin ja haluaa varmistua, että myös kello näkyy.

Tanja föönaa hiukset lopulliseen kuntoon.

Muovipussissa on papiljotteja myöhemmin tuleville naissaunojille. Moni arvostaa kauneutta elämänsä loppuun asti.

Toisinaan elämä voi loppua myös saunassa.

”Minun saunavuorokerroillani on tapahtunut kaksi kuolemaa. Molemmat potilaista olivat rakastaneet saunaa aina yli kaiken. Toisen potilaan lapsi saatiin mukaan kuolinhetkeen, ja se oli hyvin koskettavaa. Hän kertoi, että isä oli myös syntynyt saunassa.”

Nyberg kertoo, että löylyyn pääsee vaikkei pystyisi puhumaan, tahdon voi ilmaista nyökkäämällä. Lauteille ei tarvitse nousta, koska pesulaverin saa nostettua melkein ylälauteen tasolle.

Jos kuolema on lähellä, kysytään vielä omaisilta lupa saunaan viemiselle. Yleensä sitä ei kielletä.

”Tällaisessa tilanteessa omaiset voivat tulla mukaan takkahuoneelle.”

Takkahuoneessa on tarjolla myös papiljotteja, sillä moni nainen haluaa pitää huolta itsestään elämän viimeisilläkin askeleilla. Pekka Nieminen / Otavamedia

Saunassa voi puhua

Sauna on saattohoitaja Päivi Nybergin kokemuksen mukaan paikka, jossa erityisesti iäkkäät miehet haluavat puhua, vaikka olisivat muuten vaienneet vuosikymmeniä. Kuoleman läheisyys nostaa tunteita pintaan.

”Kuolema pelottaa ja moni rohkaistuu puhumaan juuri löylyissä. Saunassa on yksi hoitaja kerrallaan yhtä potilasta varten juuri siinä hetkessä. Se on turvallinen ja rauhallinen paikka.”

Saunassa Nyberg kertoo kuulleensa tarinoita muun muassa sodista ja Pariisin mallimaailmasta. Samoin kuin käsittelemättömistä menneisyyden tapahtumista ja ikivanhoista riidoista. Kun aika on loppumassa, ihminen alkaa usein pohtia, miten on sen käyttänyt.

Kuoleman läheisyyteen voi suhtautua hyvin eri tavoin.

Sauna on saattokodissa turvallinen paikka, jossa moni haluaa puhua hyvin henkilökohtaisiakin muistoja elämän varrelta. Saattohoitaja Päivi Nyberg. Pekka Nieminen / Otavamedia

Nyberg kertoo kolmekymppisestä pojasta, joka kertoi tyynesti olevansa valmis kuolemaan. Hän oli omasta mielestään saanut tehdä jo paljon asioita, matkustella ja mennä naimisiin.

”Sitten oli liki 100-vuotias rouva, joka ilmoitti katkerana, ettei ole valmis kuolemaan, koska elämä on jäänyt elämättä. Hän oli elänyt ensin miestään ja sitten lapsiaan varten, eikä ollut tehnyt omia juttuja. Se oli pysäyttävää kuultavaa.”

Yksi asia tarinoissa korostuu Nybergin mukaan usein. Se, että elämää olisi pitänyt elää eikä lykätä tärkeitä asioita. Moni säästää eläkettä varten tai odottaa sitä kuuluisaa parempaa hetkeä – eikä ehdi nähdä kumpaakaan. Tuleekin aggressiivinen sairaus, viimeiset löylyt ja sitten sytytetään kynttilä.

”Sen olen iskostanut omaan päähäni, että koitan elää elämää tässä hetkessä.”

Saattohoito ei katso ikää

Käytävän muistopöydälle on tuotu kaksi kynttilää.

Vähän matkan päässä kävelee paikan oma kissa, 7-vuotias Karvisen värinen Niksu. Se on tuotu taloon ihan pienenä. Ihmisten liikkeistä se ei ole moksiskaan, mutta koirat arveluttavat. Ja nyt yhdellä vieraalla on mukanaan kaksi koiraa.

Reviiristään tarkka Niksu on selvästi sähköistynyt. Lopulta se asettuu käytävän päähän tarkkailemaan tilannetta koirien mentyä ohi.

Nyberg menee huoneeseen katsomaan, onko ensimmäisellä saunojalla Ilpolla kaikki hyvin. Ilpolla on sylissään foliossa viipaloitu makkara, jota hän kehuu herkulliseksi.

Kaikki on hyvin, tai melkein, sillä Jaffa-pullon viheliäisen tiukka kierrekorkki pitäisi vielä saada auki.

Kiitos likat, Ilpo sanoo saunottajilleen.

Niksu on saattokodin vakiasukas. Se on nyt jo seitsemänvuotias. Pekka Nieminen / Otavamedia

Seuraavana saunavuorossa oleva nainen ei haluaisi vielä lähteä. Televisiosta tulee lempisarja Sydämen asialla. Nyberg neuvoo hoitajia hakemaan toisen kylpijän. Sen jälkeen hän käy tarkastamassa kahden muun potilaan voinnin. Toinen on hyvin huonona, ja Nyberg arvelee, ettei päiviä ole jäljellä enää kovin monta.

Nyberg on on ollut saattohoitajana yli neljä vuotta. Milloin kuolema vielä koskettaa häntä erityisen voimakkaasti?

”Jos potilas kuolee yksin, tai jos hoitosuhde on ollut intensiivinen ja kestänyt pidempään ja siihen on mahtunut erilaisia vaiheita. Silloin kuoleman hetki voi olla hyvin kuormittava.”

Eivätkä kaikki kuolemat saattohoitokodissakaan ole odotettuja, levollisia ja kauniita.

Kuolema voi tulla äkillisenä ja rajuna, esimerkiksi verensyöksyn kautta.

”Moni mieltää saattohoidon olevan yhtä kuin vanhustenhoito. Meillä nuorin potilas on tällä hetkellä päälle 40-vuotias, ja nuorin on ollut juuri täysi-ikäinen. Kyllä se ihan eri tavalla koskettaa, kun kuoleva on minun ikäinen ja hänellä on vielä saman ikäisiä lapsia kuin itsellä on.”

”Kuolemaan on pakko tottua saattohoitotyössä, mutta siihen ei koskaan saa turtua”, saattohoitaja Päivi Nyberg pohtii. Pekka Nieminen / Otavamedia

Pienet suuret asiat

Vaikka saattohoidossa ei odoteta potilaan paranemista, on mahdollista tehdä pieniä asioita parantamaan oloa. Ja juuri pienet onnistumisen hetket ovat Nybergille niitä, joista hän nauttii.

Hän käyttää työssään mielellään musiikkia, koska se herättää lähes poikkeuksetta tunteita. Ja kun Tampereella ollaan, tunteita herättää aina ja varmasti jääkiekko.

”Yksi potilas kehui minun pelastaneen hänen päivänsä, kun vein hänelle kaksi Tapparan paitaa potilasvaatteeksi. Erityisesti nuoret tykkäävät, kun saavat usein niin kammottavien sairaalavaatteiden sijaan jotain muuta.”

Pirkanmaan Hoitokodissa moni ilahtuu, jos saa potilasasukseen suosikkijoukkueensa paidan. Pekka Nieminen / Otavamedia

Viime vuonna sekä Ilveksen että Tapparan joukkueiden kapteenit kävivät luovuttamassa paitoja. Osasta muokattiin myös vuodepotilaille sopivia avaamalla selkä ja panemalla sinne nauhat.

”Vaikka itse olen Tapparan nainen, pystyn pukemaan potilaalle Ilveksen paidan”, Nyberg nauraa tapaamisen lopuksi.

Hänen on jatkettava pysyäkseen aikataulussa. Puolet tämän päivän saunotettavista on vielä löylyjä vailla, ja Sydämen asialla taisi juuri loppua.

Kello lähestyy yhtätoista. Hoitokodin kappelista tuodaan takaisin tyhjää sänkyä, jolla yöllä kuollut potilas vietiin kylmiöön.

Niksu-kissa nukkuu rauhallisesti omalla paikallaan käpälä kuononsa päällä.

Muistopöydällä toinen kynttilä palaa, toinen odottaa sytyttämistä.