Ruandan kansanmurha on myös tarina anteeksiannosta – Thomas Elfgren: ”Unohduksiin jäävät uhrit, joilla ei ole ketään, kenelle kertoa”
Marceline Mukakaberan perhe tapettiin Ruandan kansanmurhassa vuonna 1994. Vuosia myöhemmin hän kertoi joukkotuhoa tutkineelle rikosylikomisario Thomas Elfgrenille, miksi antoi anteeksi tappajille.
Kävelymatka pensaiden peittämälle rinteelle vei jonkin aikaa. Siellä, ilta-auringon välkehtiessä Nyakizu-vuoren takaa Marceline uskoi rikosylikomisario Thomakselle tarinan, joka muutti tämän ajatuksia oikeudenmukaisuudesta.
Oli jäähyväisten aika. Kesäkuussa vuonna 2012 rikosylikomisario Thomas Elfgren oli saanut päätökseen viisi vuotta kestäneen kansanmurhatutkinnan Ruandassa. Ennen Suomeen paluuta hän kiersi sanomassa näkemiin tutuksi tulleille paikallisille. Marceline Mukakabera, jonka perheen kansanmurha oli vienyt, oli kierroksen viimeinen.
Marceline pyysi Thomaksen kävelylle ja johdatti heidät vihreän, tiheän pensaikon peittämälle kukkulan rinteelle. Marceline ei kertonut syytä, mutta sanoi paikan olevan hänelle erityinen.
Vastakkaisen Nyakizu-vuoren takaa kimmelsivät ilta-auringon säteet, kun Marceline kertoi tarinansa. Se sai tuolloin yli 30 vuotta poliisina toimineen Thomaksen oivaltamaan, mitä oikeudenmukaisuus todella tarkoittaa.
Tappaminen alkoi 6. huhtikuuta 1994
Birambon torilla oli poikkeuksellinen väenpaljous, kun Marceline Mukakabera saapui sinne poliisin pillin vihellyksen kutsumana perjantaiaamuna 15. huhtikuuta 1994. Käskyn asukkaiden koolle kutsumiseen oli antanut paikalliseen eliittiin kuuluva François Bazaramba. Hän aloitti puheensa kello kymmenen.
Vihollinen on keskuudessamme, Bazaramba sanoi. Ainoa keino pelastua oli seurata vihollisia, tappaa heidät ja polttaa heidän talonsa.
Bazaramban puhe ei ollut yllätys.
Kahden suurimman väestöryhmän, tutsien ja hutujen, välinen kauna oli kytenyt pitkään. Vuoden 1994 keväällä radio syyti aamusta iltaan tutsien vastaista vihapuhetta.
Kansanmurhan katsotaan alkaneen, kun Ruandan presidentti Juvénal Habyarimanaa ja Burundin presidentti Cyprien Ntaryamiraa kuljettanut lentokone ammuttiin alas 6. huhtikuuta. Hutut oli saatu uskomaan eliitin mediassa syytämiin uhkakuviin tutseista. Siinä vaiheessa, kun kone putosi, he olivat kypsiä väkivaltaan.
Vieläkään ei tiedetä varmasti, kuka koneen pudotti. Yleinen käsitys ja virallinen totuus Ruandassa on, että sen tekivät sisällissodan rauhansopimukseen tyytymättömät äärihutut.
Tapahtuneen jälkeen radiossa kuitenkin kuulutettiin, että koneen ampuivat alas tutsit. Tappaminen alkoi muutama tunti lentokoneen putoamisen jälkeen.
Polun varrelta löytyi pienokainen
Pääkaupunki Kigalista alkanut verilöyly levisi muutamassa viikossa koko maahan. Sadan päivän aikana fanaattiset hutut teurastivat järjestelmällisesti pääasiassa viidakkoveitsillä, keihäillä ja nuijilla tutseja ja maltillisia hutuja. Maassa kuoli jopa miljoona ihmistä.
Marceline oli yksi tutseista, joka oli aavistanut tuhon lähestyvän. Birambon torilla Bazaramban puhetta kuunnellessaan hän tajusi, että oli kiire paeta. Hän riensi torin laidalla olevaan kotiinsa ja lähetti miehensä ja kolme lastaan matkaan kohti läheistä, yli 2 000 metrin korkeuteen kohoavaa Nyakizu-vuorta. Tarkoitus oli tavoittaa heidät myöhemmin, kun hän olisi saanut pakattua tarvikkeita mukaansa.
Pian myös Marceline kiirehti vuorta kohti. Rinnettä kavutessaan hän löysi polun varresta naapurissa asuneen ystävänsä. Viimeisillään raskaana ollut Dina oli kuollut. Hänen vatsansa oli leikattu auki ja sieltä esiin kaivettu vauva makasi äitinsä vieressä yhä elossa.
Marceline nosti vauvan syliinsä ja jatkoi pakoaan pienokaista kantaen.
Uhka oli läsnä jokaisena hetkenä
Nyakizu-vuorelle oli paennut tuhansia tutseja eikä Marceline löytänyt heidän joukosta perhettään. Puoliso ja kolme lasta oli tapettu. Enempää hän ei heistä Thomakselle kertonut. Ehkä muisto oli liian kipeä.
Kolmen päivän ajan vuorella olijat onnistuivat torjumaan vainoajien alhaalta päin suuntautuneet hyökkäykset kivillä ja kepeillä. He kuitenkin tiesivät, että oli vain ajan kysymys, milloin heidän kimppuunsa hyökättäisiin raskailla aseilla.
Neljäntenä yönä satakunta tutsia lähti laskeutumaan alas Nyakizun rinteitä tavoitteena päästä turvaan naapurimaahan Burundiin. Marceline liittyi lähtijöiden joukkoon vauva mukanaan.
Matkaa Burundiin oli vain muutama kilometri. Uhka oli läsnä joka hetki, sillä rinteiden tiheänä kasvavissa pensaikoissa piileskelleet kuolemanpartiot valvoivat kulkuväyliä. Tavoitettuja tutseja odotti varma kuolema.
Vauvan itku johti lohduttomaan tapahtumaan
Joukko kulki pimeydessä ja vaieten, naiset edellä, lapset keskellä, miehet ryhmän sivuilla ja takana. Kun he saavuttivat Burundiin johtavan Akanyarujoen uoman, Marcelinen vierellä kulkeneen naisen selässään kantama lapsi alkoi itkeä. Ehkä pienokainen heräsi joesta hohkaavaan kylmyyteen.
Nainen yritti turhaan hyssyttää lasta hiljenemään. Itku kiiri yön hiljaisuudessa ympäriinsä. Jokainen joukossa ymmärsi, että heidät löydettäisiin minä hetkenä hyvänsä.
Hetken päästä joukkoa johtanut mies käveli naisen luokse, otti pienokaisen ja laskeutui rantatörmältä veden rajaan.
Hän palasi ryhmän luokse ilman lasta.
Joukko jatkoi matkaansa ja pääsi turvaan Burundiin.
Uhrit ja syylliset kohtasivat toisensa
Kansanmurha Ruandassa päättyi, kun Ugandasta edennyt tutsijohtoinen vapautusliike Rwandan Patriotic Front eli RPF valtasi koko maan heinäkuussa 1994.
Vankilat täyttyivät kansanmurhasta epäillyistä, ja virallisen oikeuslaitoksen oli mahdotonta käsitellä kaikkia tapauksia. Ongelma ratkaistiin vuonna 2005 herättämällä henkiin perinteiset kansankäräjät, joita kutsuttiin nimellä gacaca.
Syytetyt vietiin kotikyliinsä, joissa he olivat yleensä tekonsa tehneetkin. Uhrit saivat osoittaa syyllisiä ja nämä puolestaan tunnustaa ja pyytää anteeksi tekojaan.
Kyläläisten keskuudestaan valitsemat maallikkotuomarit ja lautamiehet päättivät rangaistuksista. Yleensä ne olivat yhdyskuntapalvelua, mutta vain, jos syytetty tunnusti ja pyysi anteeksi. Suuri osa oli siihen mennessä istunut vankilassa jo toistakymmentä vuotta.
Viiden vuoden aikana gacacassa oli tuomiolla yli 800 000 joukkotuhontaan osalliseksi epäiltyä. Myös Biramboon palannut Marceline kohtasi perheensä tappaneet ja kuuli heidän anteeksipyyntönsä.
Kansanmurha johti työtehtävään
Thomas Elfgren matkusti Ruandaan ensimmäisen kerran kolmetoista vuotta kansanmurhan jälkeen.
Birambon torilla puheen pitänyt eliittiin kuuluva François Bazaramba oli saapunut Suomeen turvapaikanhakijana vuonna 2003. Ulkomaalaisviraston teettämässä taustaselvityksessä hänen nimensä löytyi Human Rights Watchin Ruanda-raportista.
Vuoden 2006 lopulla miehen menneisyyttä alkoi tutkia keskusrikospoliisi. Thomas lähetettiin Ruandaan hankkimaan aineistoa, jonka pohjalta valtakunnansyyttäjä voisi päättää, oliko Bazaramban mahdollista osuutta kansanmurhaan syytä tutkia.
Ensimmäisen vierailun Nyakizuun Thomas teki 18. maaliskuuta 2007. Tarkoitus oli tutustua alueeseen ja tehdä valkoihoisen läsnäolo tutuksi ennen kuin hän alkaisi kysellä menneisyyden tapahtumista.
Tyttö tien laidassa
Automatka Nyakizussa taittui hitaasti, kuoppaista hiekkatietä pitkin. Vähän ennen Birambon asutustaajamaa Thomas huomasi tien laidassa päänsä päällä jerrykannua kantavan tytön. Vieläkään hän ei tiedä, miksi hän halusi pysähtyä juttelemaan tytön kanssa.
”Se oli jokin hänen katseessaan.”
Tyttö vastaili kysymyksiin arkaillen ja lyhytsanaisesti. Kyllä, joo, tuolla. Nimi oli Angelique. Hän oli kolmetoistavuotias. Kättään heilauttaen hän osoitti kodikseen näköetäisyydellä olevan talon. Se oli yksi alueen harvoista paritaloista.
Vasta myöhemmin Thomas sai tietää, että Angelique oli Marcelinen tytär, vauva, jonka Marceline oli pelastanut kuolleen naisen viereltä pakomatkallaan kohti Nyakizun vuorta. He asuivat talossa, joka oli ollut Marcelinen perheen koti kansanmurhan alkaessa. Talon toisessa päädyssä oli asunut Bazaramban perhe.
”Marceline luotti minuun”
Virallinen tutkintapäätös Bazaramban osuudesta kansanmurhaan tehtiin 7. huhtikuuta. Thomas alkoi johtaa tutkintaa. Esitutkinta kesti kaksi vuotta ja käräjä- ja hovioikeudenkäsittelyt kolme vuotta.
Thomas ei muista, milloin tapasi Marcelinen ensimmäisen kerran, mutta hän muistaa katseen. Siinä oli kokemusta ja viisautta.
”Hänen olemuksensa herätti kaikkia hyviä viboja.”
Marceline tunsi Nyakizun asukkaat, ja hänestä tuli ensiarvoinen tietolähde. Hän ei empinyt kertoa mitään, toisin kuin osa kyläläisistä, jotka arkailivat yhä.
”Marceline ei tuntenut pelkoa. Hän oli käytännössä jo menettänyt kaiken.”
Tuliko heistä ystäviä? Thomas uskoo niin.
”Ainakin Marceline luotti minuun.”
Marcelinen tarina laittoi ajatukset uusiksi
Marceline kertoi tarinansa – ja Angeliquen tarinan – Thomakselle Nyakizu-vuorta vastapäätä olevan kukkulan rinteellä kesäkuussa 2012, kun Thomas oli palaamassa Suomeen.
Tuolloin Angelique uskoi olevansa Marcelinen biologinen tytär. Thomas ei tiedä, onko Marceline kertonut hänelle totuutta vieläkään.
Marceline kiitti Thomasta. Hän oli osallistunut gacacaan ja vertaistukiryhmiin. Suurimman avun hän kuitenkin tunsi saaneensa kertoessaan kokemuksensa jollekin, joka ei ollut kokenut joukkotuhontaa.
”Vain siten hän tuli todella kuulluksi.”
Marcelinen sanat saivat Thomaksen tarkastelemaan uudelleen poliisina tekemänsä työnsä merkitystä. Hän osasi ulkoa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman, jossa puhutaan oikeuden toteuttamisesta, syyllisen saattamisesta syytteeseen ja siitä, kuinka ihmiskunnan sivistyneisyyden nimissä on tärkeää toteuttaa oikeutta.
”Olin kuvitellut tekeväni merkittävää ja rikoksen uhreille hyödyllistä työtä. Niin varmasti olikin, mutta vain yksittäisissä tapauksissa.”
Marcelinen kertomus käänsi ajatukset uusille urille. Tuomiolle joutuvat pääasiassa sotilaalliset ja poliittiset johtajat. Tunne oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ei välity rivikansalaisille.
”Unohduksiin jäävät uhrit, joilla ei ole ketään, kenelle kertoa tarinansa.”
Anteeksiannon voima
François Bazaramba tuomittiin elinkautiseen vankeuteen osallisuudesta Ruandan kansanmurhaan Porvoon käräjäoikeudessa kesällä 2010. Helsingin hovioikeus piti tuomion voimassa vuonna 2012. Sen mukaan Bazaramba oli johtanut osaa tutseihin kohdistuneista hyökkäyksistä ja osallistunut niihin Cyahindan kirkolla ja Nyakizu-vuorella. Hän oli antanut surmiin johtaneita käskyjä ja itse surmannut lukuisia tutseja.
Marceline kertoi Thomakselle antaneensa anteeksi Bazaramballe ja kansanmurhaan osallistuneille, myös perheensä tappaneille. Gacaca-kansankäräjien jälkeen hän kohtasi heidät päivittäin, sillä he asuivat samassa kylässä vain muutaman kymmenen metrin päässä.
Oliko anteeksianto vilpitön? Lopulta sillä ei ole merkitystä. Gacaca valoi perustan sovinnolle.
”Marceline koki anteeksiantonsa johtaneen johonkin hyvään eli rauhaan. Se mahdollisti tutsien ja hutujen yhteiselon ruandalaisina.”
Kaikkea Marceline ei kuitenkaan kyennyt antamaan anteeksi.
”Hän ei koskaan ollut antanut anteeksi itselleen sitä, ettei tehnyt mitään pakomatkalla kohti Burundia jokeen hukutetun vauvan pelastamiseksi.”
Lähteet: Thomas Elfgrenin muistot keskusteluista Marceline Mukakaberan kanssa, Tuomion_perustelut_Bazaramba.pdf