Seura Ukrainassa: Donetskista paennut Tamara, 82, kohtaa sodan jo kolmannen kerran – ”Sille, mitä venäläiset nyt tekevät, ei ole edes sanoja”
Kuolemaa ja tuhottuja koteja. Venäjän julma ja järjetön hyökkäyssota on aiheuttanut ääretöntä kärsimystä ukrainalaisille. Seura kohtasi Donetskista paenneet Tamara Kazbanovan Tšernihivin kylässä Pohjois-Ukrainassa sekä tämän Vlad-pojan perheen Kiovassa. ”Venäläiset luulevat, että me ukrainalaiset annamme periksi, mutta emme tee sitä ikinä.”
Pahinta on ollut nähdä venäläisten julmuus siviilejä kohtaan, sanoo Tamara Kazbanova, 82.
Ilmahälytyssireeni alkaa soida heinäkuun viimeisen päivän iltana Tšernihivin kaupungissa. Me hätkähdämme. Kuulemme sen ensimmäistä kertaa elämässämme.
Meidät kotiinsa majoittanut Tamara Kazbanova, 82, jatkaa borssikeiton hämmentämistä kerrostaloasuntonsa keittiössä. Sireenin ääni on hänelle arkipäivää. Pelottaa, mutta hän sanoo saaneensa jo elää.
Jos haluamme, voimme mennä hälytyksen ajaksi vessaan, Tamara neuvoo. Siellä kaksi seinää erottaa meidät sinkoilevista sirpaleista, jos pommi osuu lähelle. Sitä, että se osuu kohdalle, ei kannata miettiä. Silloin mitään ei olisi tehtävissä.
Sota on Tamaralle jo kolmas ja kokemuksista vaikein. Pahinta on ollut nähdä venäläisten julmuus siviilejä kohtaan. Siitä kertoessaan hän ryöpsähtää itkuun.
”Sotilas sotilasta vastaan on sotaa. Sille, mitä venäläiset nyt tekevät, ei ole edes sanoja.”
Tamara Kazbanova ihmettelee, miksi venäläismieliset eivät ole muuttaneet Venäjälle vaan haluavat tuoda Venäjän Ukrainaan. ”Mitä ajattelen nyt venäläisistä? He eivät ole kehittämässä tai tekemässä työtä oman maansa hyväksi. Venäläiset ovat valinneet työkseen tappamisen.” © Miska Puumala
Tamara kattaa ruokapöytään myös snapsilasit ja nostaa esille vodkapullon. Hän neuvoo, että ukrainalaiseen tapaan vain yksi pöydässä istujista kaataa tilkkaset ja aina samalla kädellä, vasemmalla tai oikealla. Muuten voisi aiheuttaa pahaa onnea.
Ruokaryyppyä skoolatessa sanotaan ”budmo”. Vapaasti käännettynä se tarkoittaa ”olkaamme”, joten lausetta voi jatkaa kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Toivoa vaikka terveyttä tai onnellisuutta.
Tai Ukrainan voittoa ja sodan pikaista päättymistä.
Venäläiset tuhosivat ilmaiskulla Tšernihivin keskustassa olevan hotelli Ukrainen maaliskuussa. © Miska Puumala
”Kukaan ei voi kuvitella venäläisten julmuutta”
Tamara Kazbanova | Tšernihiv
”Synnyin Borovychin kylässä, 20 kilometriä Valko-Venäjän rajalta. Toisen maailmansodan aikaan olin pieni lapsi, mutta muistan sen ja sodan jälkeisen ajan.
Muutin Donetskiin vuonna 1967. Alueella oli paljon raskasta teollisuutta ja sen myötä venäläisiä. Elimme sovussa keskenämme, eikä kansallisuuksia kyselty tai edes ajateltu.
Sitten tuli vuosi 2014, ja Venäjä aloitti sodan Itä-Ukrainassa. Elämä muuttui täydellisesti.
Ensin otettiin käyttöön ruplat, ja pian vain ne kelpasivat maksuvälineeksi. Kauppoihin ilmestyivät venäläiset tuotteet, ja kännyköissä toimivat vain heidän liittymänsä. Ryhdyttiin jakamaan Venäjän passeja ja maailmalle ilmoitettiin, että Venäjän on suojeltava kansalaisiaan.
Jotkut ukrainalaiset vaihtoivat passinsa venäläiseen, koska heille luvattiin suurempi palkka tai heitä uhkailtiin, ajettiin nurkkaan. Ihmiset jakaantuivat puolesta ja vastaan. Minä olin täydellisesti vastaan.
© Pirjo Kemppinen
Monet pakenivat, kuten nyt Kiovassa asuva poikani Vlad Kazbanovin perhe. Jäin hoitamaan syöpää sairastavaa veljenpoikaani. Hän kuoli helmikuussa 2016, mutta en voinut lähteä heti, koska ortodoksisen uskon mukaan kuolleen sielu on maan päällä vielä 40 päivää ennen taivaaseen siirtymistä. Huhtikuussa muutin Donetskista Tšernihiviin.
Tämän vuoden helmikuussa historia toistui. Venäläiset hyökkäsivät myös Tšernihiviin. 40 päivää olimme ilman sähköä, vettä tai yhteyttä ulkomaailmaan. Ympäri kaupunkia kaivettiin vessoiksi telttojen sisälle kuoppia.
Minulla oli kotona jauhoja ja eräs sukulainen toi jotain syötävää aina välillä. Kerran pyysin leipää tarkistuspisteellä olevilta sotilailta. He toivat myös maitoa.
Olen yksin, en tarvinnut paljon. Perheillä oli vaikeinta.
Sota jatkuu. Kun ilmahälytys alkaa, minua pelottaa, mutta olen saanut elää jo kauan.
Itken joka päivä katsoessani television uutisia. Kukaan ei voi kuvitella venäläisten julmuutta, joista niissä kerrotaan. Venäläisiä ei voi kutsua ihmisiksi eikä edes eläimiksi. En ymmärrä, miksi he tekevät niin hirveitä asioita, raiskaavat jopa lapsia.
Venäläiset luulevat, että me ukrainalaiset annamme periksi, mutta emme tee sitä ikinä. Olemme vahvoja, koska rakastamme maatamme.”
© Miska Puumala
Vladin perhe pakeni Donetskista Kiovaan
Kiovalaisen kerrostaloasunnon keittiön pöydälle katetaan meitä varten ruusukuvioin koristellut kahvikupit. Ne ovat yksi Tamara Kazbanovan pojan, Vlad Kazbanovin perheen aarteista. Lähes kaiken muun omaisuutensa he joutuivat jättämään paetessaan Itä-Ukrainassa alkanutta sotaa.
Kahdeksan vuotta myöhemmin venäläiset hyökkäävät heidän kimppuunsa jälleen.
Tällä kerralla perhe ei aio lähteä.
”Liika on liikaa”, sanoo Vlad Kazbanov.
Natalia Kazbanova sekä Vlad ja Danylo Kazbanov ovat tehneet vapaaehtoistyötä sodan alusta. He ovat kuljettaneet ihmisiä turvaan Irpinistä ja Butšasta sekä valmistaneet ja toimittaneet ruokaa uhreille. © Miska Puumala
”Vuonna 2014 olimme yksin”
Vlad Kazbanov | Kiova
”Ongelmat Donetskissa alkoivat vuonna 2010 presidentiksi valitun, alueelta kotoisin olevan venäjämielisen Viktor Janukovytšin valtakaudella.
Perheelläni oli huonekalujen suunnittelutoimisto. Eräänä aamuna vuonna 2012, kun menimme töihin, näyttelytilamme oli tyhjennetty. Tavaraa oli varastettu noin 80 000 euron arvosta. Teimme rikosilmoituksen, mutta saimme vastaukseksi virallisen kirjeen, jonka mukaan rikosta ei ollut tapahtunut.
Vähitellen alueelta poistuivat ukrainalaiset viranomaiset ja jäljelle jäivät vain venäläiset.
Nyt, kun sotaa käydään koko Ukrainassa, presidentti Volodymyr Zelenskyi kertoo joka päivä, mikä on tilanne ja miten siihen pitää reagoida. Se yhdistää.
Vuonna 2014 olimme Donetskissa yksin. Yhteydet muuhun maailmaan katkaistiin, ja saimme vain venäläisten informaatiota. Se oli massiivista propagandaa.
On vaikea kuvitella, kuinka vahva vaikutus sillä on, että yhtäkkiä kaikki saamasi tieto on tietynlaista. Ystävätkin saattoivat muuttua vihollisiksi yhdessä yössä. Keneenkään ei voinut luottaa.
Kaupunkiin tuli tarkka-ampujia, jotka ottivat kohteikseen tavallisia ihmisiä. Koskaan ei voinut olla varma, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu. Koskaan ei voinut rentoutua. Pelossa eläminen on rankkaa.
Butšasta paljastui keväällä karmiva tuho venäläisjoukkojen jäljiltä. Siviilien asuinalueet ovat yhä järkyttävä näky. © Miska Puumala
Venäläiset iskivät taloihin, pakenivat, ja parin minuutin päästä paikalle tuli kuvausryhmä. Seuraavissa uutisissa näytettiin filmi ja kerrottiin, että ukrainalaiset tappavat ihmisiä. Jopa raitiovaunuissa kuulutettiin, että ukrainalaiset ovat tulossa tappamaan.
Eräänä päivänä ystävämme soitti ja kertoi, että hänen 17-vuotias poikansa oli kidnapattu kauppareissulla. Pojasta vaadittiin lunnaita ja odotusaikana hänet oli pakotettu kaivamaan juoksuhautoja.
Butšasta on löydetty joukkohautoja venäläisten tämänvuotisen hyökkäyksen jäljiltä. Jos Donetskia joskus päästään tutkimaan, löydetään sieltä vielä järkyttävämpiä asioita. Venäläisillä on ollut jo kahdeksan vuotta aikaa hirmuteoilleen.”
Butšassa asunut Samoylenkon perhe oli pakenemassa näillä autoilla miehitetyltä alueelta, kun Venäjän joukot ampuivat autoja. Kyydissä oli kolme aikuista ja kuusi lasta. Kaksi aikuista loukkaantui vakavasti. © Miska Puumala
© Pirjo Kemppinen
”Näin sotilaat, jotka osoittivat minua aseillaan”
Natalia Kazbanova | Kiova
”Kun sota Donetskissa alkoi, halusin mieheni Vladin kanssa pelastaa lapset. Muutimme äitini luokse kaupungin ulkopuolelle, koska hänen talossaan on kellari, jonne saattoi mennä suojaan.
Eräänä päivänä seisoessani puutarhassa laskeutui venäläisten helikopteri matalalle pääni yläpuolelle. Näin sotilaat, jotka osoittivat minua aseillaan.
En kyennyt liikkumaan. Ainoa ajatus oli, että missä lapseni ovat. Luojan kiitos, helikopteri lensi matkoihinsa hetken päästä.
Alueelta ei päästetty poistumaan 18–55-vuotiaita. Pakenimme Kiovaan heinäkuussa 2014, kymmenen päivää ennen poikamme Danylonin 18-vuotispäivää. Tyttäremme Sofia oli tuolloin 10-vuotias. Pelkäsimme kuollaksemme venäläisten tarkistuspisteillä ja teeskentelimme olevamme matkalla meren rantaan. Jotkut sotilaista olivat humalassa ja leikkivät aseilla, jotka olisivat voineet laueta millä hetkellä hyvänsä.
En pysty kuvailemaan, kuinka huojentuneita olimme, kun pääsimme ukrainalaisten hallitsemalle maaperälle.
Joitain vuosia lähtömme jälkeen Sofia kaipasi takaisin ja veimme hänet käymään Donetskissa. Pihalla lapsuudenystävät juoksivat häntä karkuun. Onko totta, että kaikki Kiovassa ovat pahoja, he kysyivät.
Päivittäin kuului ampumista ja oli ulkonaliikkumiskieltoja. Raitiovaunuissa ihmiset tuijottivat lasittunein silmin tyhjyyteen.
Kuulutukset kehottivat vanhempia vahtimaan lapsiaan. Maasta ei saisi poimia mitään, sillä mikä tahansa voisi sisältää räjähteitä. Sofia sanoi haluavansa takaisin kotiin Kiovaan.”
Elämä Kiovassa näyttää päällisin puolin normaalilta. Kaupungin kaduille asetellaan kuitenkin tankkiesteitä ja hiekkasäkkejä mahdollisten tulevien hyökkäysten varalle. © Miska Puumala
”Mikään ei ole muuttunut kahdeksassa vuodessa”
Danylo Kazbanov | Kiova
”Asettuminen Kiovaan ei ollut kivutonta. Oli vaikea saada asuntoa ja töitä, koska tulimme Donetskista. Siihen aikaan uskottiin, että kaikki sieltä tulijat ovat separatisteja. Meidät, jotka pakenimme kuolemaa ja menetimme kotimme, jätettiin oman onnemme nojaan. Onneksi oli tavallisia ihmisiä, jotka auttoivat.
Jatkoin vuotta aiemmin aloittamiani opintoja Kiovan yliopistossa, mutta helppoa se ei ollut. Opiskelin päivisin ja tein töitä baarimikkona öisin. Kun vaihdoin päivätöihin, tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, teki puolestani luennoilla muistiinpanot, joiden avulla suoritin tentit.
Kolmantena vuonna minua oltiin erottamassa yliopistosta poissaolojen takia. En missään tapauksessa hyväksy korruptiota, mutta silloin ostin sairauslomatodistuksen kolmen kuukauden ajalle.
Nyt olen valmistunut ja töissä.
Varhain aamulla 24. helmikuuta anoppini soitti ja kertoi sodan alkaneen koko Ukrainassa. Voi paska, ajattelin, taas se alkaa. En tunne vihaa, mutta olen turhautunut. Mikään ei ole muuttunut kahdeksassa vuodessa.
Ajattelin joskus, että on olemassa myös hyviä venäläisiä, mutta ei heitä ole.
Perheemme on entistä yhtenäisempi kaikkien kokemusten jälkeen. Tiedän, että voimme aina luottaa toistemme apuun.
Olemme selviytyjiä.”
Arjen onnen hetki Kiovassa. Läheisten ihmissuhteiden merkitys kirkastuu ja korostuu sodan keskellä. © Miska Puumala
Lue myös: Seura Pohjois-Ukrainassa: Kuolemaa ja tuhottuja koteja Novoselivkan kylässä