Kun elämän käsikirjoitus muuttuu - Kirjailija Matti J. Kuronen toimii Tellervo-vaimonsa omaishoitajana: ”Rakkaus alkaa, kun ei ole enää yhtään syytä rakastaa”

Syyskuussa 2012 Matti J. Kuronen oli jokasyksyisellä Valamon-matkallaan. Tällä kertaa hänet oli vienyt luostariin Tolstoi – Dostojevski -seminaari. Matin lähtiessä kotiin elokuvaohjaaja Kalle Holmberg ohjeisti häntä: ”Muista, että elämää ei voi esittää. Sitä pitää elää.”

Matkalta Matti soitti vaimolleen Tellervo Kuroselle, mutta tämä ei vastannut. Kun Matti tuli kotiin, hän löysi vaimonsa lattialta tiedottomana.

Sairaalassa kävi ilmi, että Tellervo oli saanut aivoinfarktin useita tunteja aiemmin, eikä liuotushoito enää auttanut. Hän oli menettänyt puhekykynsä ja liikuntakykynsä osittain.
Eläkkeellä olevan rovastin, perheneuvojan ja kirjailijan Matti J. Kurosen ja hänen vaimonsa Tellervon elämän käsikirjoitus oli muuttunut.

Oma arvo olemisessa

Lappeenrantalaisen tiilitalon olohuoneessa kerrostuvat vuosikymmenet: sohvatyynyjen kuvissa hymyilevät Matti ja Tellervo, valokuvakehyksistä katselevat lapset puolisoineen ja lastenlapset. Seiniä kiertävät täydet kirjahyllyt.

On keskiviikko, Tellervon kerhopäivä. Viiden tunnin ajan omaishoitaja Matti voi tehdä, mitä huvittaa.

”Usein käyn pidemmällä kävelylenkillä tai sitten vain olen. Kun on ikänsä ollut työhullu, olen alkanut tykätä olemisesta. Ihminen voi olla human doing tai human being. Siinä olemisessa on oma arvonsa.”

Kun Tellervo oli aivoinfarktin jälkeen pääsemässä sairaalasta kotiin, sairaalasta neuvottiin Mattia hoitamaan omaishoitajuus heti virallisesti kuntoon. Näin hän saisi omaishoidon tuen hoitopalkkioineen, vapaineen ja tukipalveluineen.

Matti J. Kuroselle ja Tellervo Kuroselle (kuva oik.) kävi se, mistä Tellervo oli aiemmin puhunut yleisölle: ”Parhaimmillaan parisuhde on pitkä keskustelu, jonka kumpikin tietää joskus päättyvän kesken lauseen.” Mikko Nikkinen

Enää Matti ei liehu maailmalla, vaan koti on kaiken keskiössä. Päivät toistuvat samanlaisina aamusta iltaan ja täyttyvät rutiineista: heräämisestä, pukeutumisesta, ruoan laittamisesta. Tellervo kuluttaa aikaansa katsomalla televisiota. Matti lukee ja tutkii itseään kiinnostavia teemoja, kuten surua ja kuolemaa.

Kotihoitajien päivittäiset käynnit rikkovat hiljaisuuden.

”On hyvä, että meillä käy säännöllisesti ulkopuolisia. Heidän kanssaan tulee juteltua, ja joskus myös valitettua. Heidän käyntinsä tuo myös yhden ammatillisen jämän omaishoitajan laattoihin, kun he pyytävät vaikkapa laittamaan paineet ylös”, Matti hymähtää.

Matti kokee, että osa hänen kavereistaan alkoi vältellä heitä Tellervon sairastuttua. Hän pohtii, että ehkä torjunnan taustalla on pelko siitä, että vastaava kriisi tulee omalle kohdalle. Tellervon sydänystävät sen sijaan osasivat toimia. Eräskin toi lohisoppaa ja hääti Matin pois talosta.

”Käytännön apu on paras apu, eivät voivottelut ja voimien toivottelut.”

Viestintää ja ymmärtämistä

Tellervon sairastuminen mullisti 1950-luvun puolivälistä yhdessä olleen pariskunnan dynamiikan ja arjen. Vaikka kaikki on paikoillaan, mikään ei ole kohdallaan. Kumppani vierellä on edelleen se sama, mutta ei kuitenkaan.

Matin sanoin ”Tellervo on evakossa Afasiassa”. Kommunikointi on muuttunut aistimiseksi ja arvailuksi. Tellervo voi kommunikoida ikonien avulla, mutta kaikki jää valitettavasti hyvin pinnalliseksi ja hämäräksi.

Kirjoittaminen ei häneltä suju, eikä oikein piirtäminenkään.

”Usein Tellervo osoittaa rannekelloaan. Se voi tarkoittaa sitä, että johonkin pitää mennä, se voi olla kysymys, että mitä tapahtuu huomenna – tai sitten se ei merkitse kumpaakaan. Ottelukestävyys alkaa hävitä, kun ei ymmärrä. Aikoinaan opetimme Tellervon kanssa paljon parisuhteen viestintää ja suhteen jalostamista. Nyt ymmärtämisestä on tullut meidän jalostamiskohteemme.”

Rakkauskin muuttaa muotoaan.

”Parisuhteen juju on se, että toinen vastaa sinun tarpeeseesi. Tellervon sairastuminen ja omaishoitajuus ovat muuttaneet rakkauden kaveruudeksi. Eikä kaveria jätetä. Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus alkaa siitä, kun ei ole enää yhtään syytä rakastaa. Tylysti voisi sanoa, että suurinta on sietäminen.”

Matti on joskus saanut asiakkailtaan huoneentaulun, jossa lukee ”Pusu päivässä pitää Kurosen loitolla”. Nyt ne pusut pitävät Kurosen lähellä. Hän antaa joka aamu ja ilta vaimolleen suukon. Se suukko päivittää tilanteen: näillä korteilla mennään.

Kirjailijan ja eläkkeellä olevan rovastin Matti J. Kurosen elämänpiiri supistui, kun hänestä tuli vaimonsa Tellervo Kurosen omaishoitaja. Mikko Nikkinen

Huumorilla jaksaa

Mikä auttaa Mattia jaksamaan? Hän on usein puhunut siitä, että elämässä tarvitaan kolmea tajua – huumorintajua, suhteellisuudentajua ja armontajua. Tämä kolminaisuus tuo hänelle toivoa nytkin.

”Huumorintaju tarkoittaa ihmisen kykyä nauraa itselleen. Olen lainannut logoterapian kehittäjältä Viktor Franklilta ajatuksen siitä, että suurempi kuin kohtalo on ihmisen kyky nauraa sille. Suhteellisuudentaju tarkoittaa sitä, että kaikki on enemmän tai vähemmän vaaka- tai pystysuorassa, eivätkä tuulet tuule aina sieltä, mistä laivat toivoisivat. Armo on taas ajatus siitä, että loppujen lopuksi meille käy kuitenkin hyvin. Armo ei korjaa mitään, mutta se auttaa elämään pirstaleiden kanssa. Sen vähän kanssa, mitä paljosta on jäänyt jäljelle.”

Matti jatkaa pohtimalla, että ehkä hän kääntää turhankin paljon asioita huumoriksi. Kuten näin: Ehkä omaishoitajat pääsevät suoraan taivaaseen – ja saavat siellä oman omaishoitajan.

Jos huumorilla tukahduttaa kipeitä asioita liiaksi, on vaarana, että katkeruuspankki alkaa kasvaa. Pahimmillaan katkeruus voi sairastuttaa, parhaimmillaan se on kasvun paikka.

Jotta auttaja ei uuvu, tarvitaan myös tukiverkostoja. Mattia auttavat lapset ja lastenlapset, ystävät ja vertaistuki. Omaishoitajien kahvitilaisuuksiin hän ei pääse, mutta hänellä on muutamia ystäviä, jotka myös hoitavat puolisojaan.

”Yksi hyvä ystävä riittää. Minulla on sellainen vuosikymmenten takaa. Hänen kanssaan olemme jakaneet ajatuksia jo aikoinaan luistelukentän laidalla – ja nyt sairaalan poliklinikalla vuoroa odotellessa.”

Voimia ja virtaa tuo myös se, että elämä on muutakin kuin omaishoitajuutta.

Omaishoitajan vapaapäivien ja Tiina-tyttären avun turvin Matti pystyy toteuttamaan myös muita roolejaan.

Kerran kuukaudessa hän vetää Tuonen tupaa, jossa keskustellaan elävästi kuolemasta. Haastattelua seuraavalla viikolla hän on lähdössä Tampereelle Surukonferenssiin.

Lisäksi hän on edelleen hyvin kysytty pappi siunaustilaisuuksiin.

”Kiitos Tiinan. Ilman häntä se ei olisi mahdollista.”

Kun Matilla on omaa aikaa, hän tutkii itseään kiinnostavia aiheita, kuten surua ja kuolemaa. Mikko Nikkinen

Elämän merkityksellisyys

Matti J. Kurosen kanssa jutellessa ei tylsää hetkeä olekaan. Kiteytyneitä ajatelmia hän ripottelee puheen sekaan kuin huomaamatta.

Usein tarina alkaa jostain kaukaa, kuten vaikkapa elokuvasta Panssarikenraali Patton.

Matti kertoo, miten elokuvan alussa kenraali Patton pitää puheen toisessa maailmansodassa taisteleville amerikkalaisille sotilaille. Matin mukaan omaishoitaja ei taistele sankarillisesti rintamalla vaan ”lapioi paskaa Louisianassa”.

Mutta juuri siinä on kaiken ydin ja merkitys.

”Se, että elämä olisi mukavaa, ei ole enää se pointti, vaan elämän merkityksellisyys. Koen, että saan tehdä oikeaa työtä, jossa en voi paeta strategioihin ja suunnitelmiin enkä pyrkiä mihinkään.”

”Omaishoitajat ovat arjen alkemisteja. Aivan kuin muinaiset alkemistit, jotka pohtivat sitä, miten tehdä jostain vähemmän jalosta metallista kultaa, on omaishoitajienkin löydettävä sotkuisesta arjesta jotain arvokasta.”

Arvotkin asettuvat uusiin asemiin. Kun kaverit kertovat Thaimaan-matkoistaan, Matin ei tee mieli mihinkään. Tai jos tekee, hän torjuu sen tunteen.

Omaishoitajan arjessa hyviä hetkiä on vähän, eikä toivoa paremmasta ole.

”Kuin juoksisi viimeistä kierrosta, mutta ei tiedä, kuinka pitkä se on.”

Mutta toisaalta: ”Tässä on kaikki, millä on väliä. Tätä ei voi esittää, tämä on elettävä.”

”Jos Tellervo joutuu olemaan pidempiä jaksoja sairaalassa, olen nauttinut yksinolosta. Mutta silti – hyvä hetki on se, kun hän tulee takaisin ja jatkamme siitä, mihin jäimme. Silloin ollaan keskellä sitä, mikä on totta.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 6/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti