Tunturin armoille päiväkausiksi eksyneet Liisa ja Tuomo pelastuivat lopulta päättäväisyydellä varmalta paleltumiselta – ”Varpaiden päät olivat mustia, tyvestä nahattomia ja punaisia”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Liisa ja Tuomo Peltola
”Vanhenin monta vuotta kerralla”, Tuomo Peltola sanoo. ”Mutta Haltille menemme vielä joskus.” © Suvi Elo
Huippusuunnistajien Liisa ja Tuomo Peltolan taidoista ei ollut apua, kun he eksyivät lumipyryssä tuttuihin maisemiin Lapissa. Liisan oli jätettävä uupunut Tuomo lumikuoppaan ja hiihdettävä yksin etsimään apua.

Liisa hiihtää. Eletään kevättä vähän ennen pääsiäistä 2015.

On yö. Hän ei näe eteensä kuin muutaman metrin. Uusi otsalamppu on osoittautunut toimimattomaksi.

Hän hiihtää kuun valossa Suomen ja Norjan rajalla, Kilpisjärven ja Haltin puolivälissä.

Hän on hiihtänyt jo 30 tuntia. Pysähtyä ei voi, väsyä ei saa. Silloin paleltuu.

Takana on kolme vuorokautta hiihtoa pyryssä, sumussa, pilvessä, maitomaisessa varjottomassa valossa, eksyksissä.

Jossakin lumikuopassa, makuupussissa rinkkojen suojassa, lepää hänen umpiväsynyt aviomiehensä Tuomo puolitiedottomana, jo vaikeasti paleltuneena.

Ellei Liisa nyt hiihdä, he eivät pelastu.

Luonto haastaa

Liisa ei jossittele, ei pohdi, millaista oli eilen, millainen tilanne mahtaa olla huomenna.

Hän ei arvuuttele, löytääkö koskaan majaa tai ihmistä, tai selviääkö Tuomo hengissä.

Liisa on aina osannut elää hetkessä. Hiihtäessään hän jopa välillä nauttii siitä, miten kauniiksi kuunvalo luo lumisen maiseman. Luonto on suunnistajalle tärkeä elementti, mutta Liisalle se on vielä enemmän.

Hän nauttii luonnon hiljaisuudesta ja rauhasta, vaikka luonto on pistänyt hänet myös monta kertaa koville.

Kun luonnonvoimat ovat olleet häntä vastaan, hän on yrittänyt muistaa, että jokainen metri, jonka hän taistelee eteenpäin, on metri kohti voittamista. Se, joka pisimpään pystyy piinaamaan itseään, on lähimpänä voittoa.

MM-suunnistaja

Neljä vuotta myöhemmin Peltolan pariskunta odottaa jälleen pääsiäistä, nyt kotonaan Liedossa, Turun naapurissa.

Kupeissa höyryää haudutettu tee Liisan, 68, keräämistä ja kuivaamista kasveista: mustaherukkaa, mesiangervoa, viherminttua.

Tuomo, 73, on vastikään julkaissut omakustanteena kirjan Insinöörivaellus Haltille ja takaisin?. Liisasta ja Tuomosta tehty dokumenttielokuva Vaeltajat nähdään televisiossa 15.6. Jukolan viestin avajaispäivänä.

Liisa tunnettiin 1970-luvulla vielä sukunimellä Veijalainen. Silloin hän hämmästytti maailman voittamalla suunnistuksen henkilökohtaisen maailmanmestaruuden Skotlannissa 1976 ollessaan raskaana.

Pitkälettistä Suomi-neidon näköistä suunnistajaa kutsuttiin ”tytöksi, jolla on metsä hiuksissaan”.

Liisa Peltola

Liisa Peltola (ent. Veijalainen, o.s. Liukkonen) voitti ensimmäisenä suomalaisena suunnistuksen henkilökohtaisen maailmanmestaruuden 1976 Aviemoressa, Skotlannissa. Urheilumuseo

Liisa avioitui Tuomon kanssa kuusi vuotta sitten. Toisensa he ovat tunteneet vuodesta 1969 lähtien ja seurakavereita olleet vuodesta 1983.

”Liisa on aina ollut sellainen Peppi Pitkätossu”, Tuomo sanoo.

”Tuomo oli niin insinööri, etten olisi ikinä kuvitellut olevani sellaisen kanssa joskus naimisissa”, Liisa sanoo.

”Mutta hän olikin lopulta kehityskelpoinen nuori mies”, Liisa naurahtaa ja istahtaa lähemmäs Tuomoa, aivan kylkeen, silittää miehen hiuksia.

Liisa oli lopulta se, joka kosi, karkauspäivän iltana, kaksi minuuttia vaille puoliyön.

”En antanut Tuomolle paljon miettimisaikaa.”

Yö lumikuopassa

Didnojohkan laaksolla, jossa pariskunta eksyi, ei ole selvää muotoa. Se nousee kaakkoon lukemattomien pitkittäisten ja poikittaisten kallionharjanteitten myötä.

Talvella kaikki on samaa valkoista. Kartasta ei etenemisessä ole mitään käyttöä.

Silloin neljä vuotta sitten, sunnuntaina 29. maaliskuuta, lentävän lumen alkuperästä ei saanut selvää. Irtosiko se lumen pinnasta tuulen mukana vai tuliko taivaalta pyrynä?

Välillä se täytti maiseman, välillä vain virtasi pitkin hangen pintaa. Tuuli tuli puuskina.

Liisa ja Tuomo olivat hiihtäen matkalla Lossujärvelle 12 kilometrin päähän lähtöpaikasta. Matkaan olisi pitänyt kulua vain kolme neljä tuntia, mutta ilta hämärtyi, eikä tupaa näkynyt.

Tuomo oli kerran joutunut yöpymään hiihtoretkellä lumikuopassa. Silloin hänellä oli sentään apuvälineenä kenttälapio ja tuulensuojana ahkio. Kokemuksen uudistaminen ei innostanut, vaan mikäs auttoi. Nyt ei ollut lapiotakaan, vaan kuoppa oli kaivettava käsin.

Liisa nukahti makuupussiinsa. Tuomo makasi kiinni lumiseinässä ja tunsi, miten kattona olevaan suojapeitteeseen tiivistyi hengityksestä pisaroita, jotka tippuivat kasvoille.

Liisa ja Tuomo Peltola

Tuomo menetti seikkailussa varpaitaan. Liisan peukalo paleltui, mutta sitä ei tarvinnut amputoida. Suvi Elo

Uupuminen

Seuraavana aamuna hiihtämään lähtiessä maisema oli utuinen. Liisa hiihti edeltä, Tuomo huuteli häntä hiljentämään vauhtia.

Välillä Liisa ehti hiihtää näkymättömiin, eikä vastannut Tuomon vihellyksiin. Sitten Liisa lasketteli miehensä luokse pelästyneenä.

He hiihtivät poroaidan vartta. Tuomo alkoi olla täysin uupunut. Hän piti taukoa kymmenen metrin välein, nojasi sauvoihin ja roikotti päätään.

Kun hän alamäessä kaatui, Liisa hiihti apuun irrottamaan rinkan ja sukset, nosti miehensä sivulta kauluksesta pystyyn.

He hiihtivät välillä jäällä, välillä lumella, kunnes kaikki lakkasi sopimasta karttaan.

He hiihtivät kuutamossa, kunnes valmista ei enää tullut.

”Hakkasimme ja leikkasimme suksen kannoilla sopivia kuutioita, joista rakensimme vallin kuopan ympärille. Vallin varaan viritimme suojapeitteen katoksi.”

Eväitä riitti, mutta vesipullot olivat jäässä. Yö oli kylmempi kuin edellinen, uni katkonaista.

Koko maailma oli tasaisen valkoista, kaikki muu oli hävinnyt. Lapissa sitä kutsutaan nimellä murku, Kanadassa termillä white out.

Sisällä usvassa

”Ei oikeastaan ollut sellaista hetkeä, että olisin huolestunut”, Liisa sanoo.

”Olemme vaeltaneet niin monta kertaa, että tilanne ei ollut ennen kokematon.”

Kun on sisällä valkeassa usvassa, tasapaino muuttuu huteraksi.

”Se voi olla henkisesti ja fyysisesti ahdistavaa, ja pienikin epätasaisuus kallistaa tasapainon. Luulet hiihtäväsi tasaisella, mutta yhtäkkiä oletkin alamäessä”, Tuomo kuvaa.

Liisa toistaa, ettei häntä missään vaiheessa alkanut huolestuttaa.

”Kolme ensimmäistä päivää olimme selkeästi menossa kämppää kohti. Tiesin, että se oli edessäpäin.”

Tuomon muisti alkoi katkoa. Hän oli kuulevinaan helikopterin ja sivuvaunullisen moottoripyörän ja joutui selittämään itselleen, ettei moottoripyöriä kulje sellaisessa maastossa. Hänestä ei enää ollut hiihtäjäksi.

Tuomo kömpi makuupussiin. Häntä ei palellut.

”Ajattelin, että kun kyllin väsyneenä nukahtaa, kohta Liisa palaa ratkaisun kanssa. Olimme yhdessä sitoutuneet tähän asiaan: minä hoidan nukkumisen, Liisa hoitaa muun.”

Liisa ja Tuomo Peltola

Liisa menetti jossain vaiheessa uskonsa kompassiin. Ainoa tapa pelastaa Tuomo oli hiihtää ja pysyä itse sulana. Suvi Elo

Liisa kiertää kehää

Liisa hiihti viimeisen yön ilman rinkkaa ja karttaa. Luottamuksen kompassiinsa hän oli jo edellisinä päivinä menettänyt. Hän hiihti ensin lähellä olevalle rajapyykille ja siitä sitten eri suuntiin.

Illan pimetessä Liisa yritti palata Tuomon luo, muttei löytänyt enää paikkaa. Hereillä ja lämpimänä pysyäkseen hän alkoi kiertää lenkkiä.

”Minulla oli aivan rauhallinen olo. Alueella oli erikokoisia lumen peittämiä kiviä. Se oli kuin taikamaisema. En toivonut, että voi, kunpa aika kulkisi nopeammin, enkä hätäillyt Tuomosta. Luotin, että hän klaaraa. Minusta ei olisi ollut hänelle apua. Tärkeämpää oli pysyä itse sulana.”

Hengenvaarassa

Aamulla sää oli monen päivän jälkeen seljennyt. Nouseva aurinko valaisi maisemaa, joka oli kuin postikortista.

Liisan rintataskussa oli murentuneita keksejä, joita hän söi. Lumi riitti kuivan suun kostukkeeksi.

Runsaan tunnin kuluttua Liisa löysi hailakan punakeltaisen porokämpän.

Hän etsi sieltä vettä, ja samassa pihaan ajoi norjaa puhuva lapinmies moottorikelkalla.

Liisa sai kerrottua, että Tuomo oli jäänyt tunturiin. Mies käynnisti kelkkansa ja lähti jäljittämään Liisan latu-uraa.

Liisakin yritti hiihtää vielä tunturiin, mutta kääntyi takaisin. Hän paneutui pitkäkseen ja nukahti. Siitä nukkumasta Norjan pelastuspalvelun kelkkapartio hänet löysi.

”Ei minua mikään vaivannut. Hämmästelin, että miksi minua pitää kuskata ambulanssilla.”

Keskivaikea

Liisalta paleltui peukalonpää mustaksi. Tuomolle oli käynyt vakavammin.

Helikopterikyydin alkaessa hänen ruumiinlämpönsä oli 22 astetta. Noin pahasta hypotermiasta selviytyy vain 40 prosenttia.

Tuomolla oli akuutti verenkiertohäiriö suolistossa, munuaisten toimintavajaus, hengityshäiriö, paleltumis- ja verenkiertohäiriöitä nilkoissa, jaloissa, käsissä ja käsivarsissa. Lääkäreiden mukaan ne voivat kaikki erikseenkin olla hengenvaarallisia.

”Myönnän olleeni hyväkuntoinen, vahvasydäminen ja palelemiseen tottunut. Hypotermian jäljiltä en olisi kuitenkaan palautunut ilman Tromssan sairaalan osaamista.”

Tuomolta poistettiin pätkä paleltuneesta suolesta ja amputoitiin varpaita.

”Varpaiden päät olivat mustia, tyvestä nahattomia ja punaisia ja muistuttivat kuorittuja katkarapuja.”

Henkisesti hän arvioi pärjänneensä hyvin, mitä nyt välillä ”posttraumaattinen keskivaikea vitutus” on vaivannut. Lääkäri on verrannut tilannetta karhun heräämiseen talviunesta.

Liisa ja Tuomo Peltola

”Emme oikeastaan olleet eksyksissä. Emme vain löytäneet perille.” Suvi Elo

Jatkoajan porukka

”Jos ei tiedä, mistä lähtee, eikä tiedä, minne on menossa, voiko löytää perille?” Tuomo heittää kysymyksen ja vastaa samassa:

”Liisa voi! Se oli ihmeteko.”

”Varmaan Betlehemin tähti johdatti minut tuvalle. Arvostan entistä enemmän elämän jokaista hetkeä”, Liisa sanoo. ”Kun kaikki on hyvin, niin miksi panikoisin mennyttä jälkeenpäin? En ole kärsinyt painajaisista, enkä kaivele menneitä.”

Hän sanoo olleensa aina oman tien kulkija. Vaellus Lapissa osoitti sen konkreettisesti.

”Olen spontaani. Juttelen vieraille ihmisille, ja kiipeilen ja lasken leikkipuistossa liukumäkeä lasten kanssa. En käyttäydy hienostuneesti, kuten ikäiseni vanhuksen kuuluisi.”

Vanhus-sanan Liisa lausuu lievän ironisesti. Tuomo on päässyt jatkoajalla elävien porukkaan.

”Se on hieno ryhmä. Kovia kokeneet ihmiset tunnistavat toisensa. Minun on nyt helppo kysyä toiselta, että miltä susta tuntuu. Uskallan kokea tunnepitoisia asioita ilman pelkoa.”

Hänen silmänsä kyyneltyvät.

”Herkistyminen ei ole sama asia kuin pehmeneminen”, hän sanoo.

Liisa ottaa Tuomoa kädestä.

He ovat lähdössä taas yhteiselle matkalle Lappiin.

Mikään ei voi voittaa luonnossa hiihtämistä – paitsi rakkaus.

”Huomisen totuus on harhaa,

eilisen vei yö mennessään.

Elämä on itse tämä päivä.

Toinen jalkani on vielä eilisessä,

toinen astuu jo huomisen kynnyksen yli.

Harva rohkenee avata itsensä tähän päivään,

elää ja kokea sen aidosti kuin lapsi.”

Liisa Veijalaisen runo vuodelta 1980

X