Leskeksi jäänyt Lauri haluaisi vähitellen muuttaa suuren surun rakkaiksi muistoiksi: ”Pitäisi olla kiitollinen eikä surullinen, mutta vaikeaa se on – suru ei häviä mihinkään”
Suru valtasi Lauri Kankaan, kun hänen vaimonsa kuoli äkillisesti toissa keväänä. Pikkuhiljaa Lauri haluaisi päästää irti surusta, antaa sen muuttua hyviksi muistoiksi.
Ystävien kanssa käydyt keskustelut ovat olleet Lauri Kankaalle korvaaton apu surun keskellä.
Sinä aamuna Lauri Kankaan elämä muuttui. Hän oli istunut vaimonsa Eevan kanssa keittiön pöydän ääressä. Yhtäkkiä vaimo putosi tuolilta. Kangas soitti heti hätänumeroon.
”Sekunnissa elämä muuttui toisenlaiseksi. Ambulanssi tuli tosi nopeasti. Siinä vaiheessa ei tiedetty mistä oli kyse”, Lauri Kangas, 72, kertoo.
Sairaalassa selvisi, että vaimolla oli keuhkoveritulppa. Siihen yhdistyi kaksi sydänpysähdystä. Lääkäri neuvoi Kangasta varautumaan, että vaimo ei selviä.
”Yllättäen Eeva alkoi toipua paremmin kuin oli odotettu. Siinä vaiheessa olimme toiveikkaita. Sitten elimistö petti muualta. Pahin oli sisäinen verenvuoto. Vaikka Eeva sai uusia punasoluja, hemoglobiini laski.”
Tällä kertaa ihmettä ei tapahtunut.
Äkillinen sairastuminen
Koskaan ei selvinnyt, mistä lääkärin mainitsemat ”massiiviset veritulpat” tulivat Eeva Kankaan kumpaankin keuhkoon huhtikuussa 2017. Ehkä niitä ennusti jatkuva jalkasärky, ehkä ei.
Äkillistä sairastumista oli edeltänyt kauan jatkunut korkea verenpaine sekä 2000-luvun alun munuaissyöpä. Se oli johtanut toisen munuaisen poistamiseen. Eeva oli toipunut hyvin leikkauksesta, mutta keuhkoista löytyi pieniä etäispesäkkeitä, joiden kasvua seurattiin.
Tapahtui ihme: eräässä kontrollissa pesäkkeet olivat kadonneet. Lääkäri totesi, ettei tapahtunut ole ainutkertaista maailmanhistoriassa, mutta toki äärimmäisen harvinaista.
Tällä kertaa, toukokuussa 2017, Eeva nukkui pois kuuden sairaalassa vietetyn viikon jälkeen.
”Katkeruutta en kokenut. Välillemme ei jäänyt epäselvyyksiä. Hoitavan lääkärin kanssa kävimme jälkikäteen läpi hoitotoimenpiteet. Se oli erittäin hyödyllinen keskustelu. Enempää ei voitu tehdä.”
Olohuoneessa on valokuva Eeva-vaimosta. Vesa Tyni
Raskas työ
Eeva ja Lauri olivat tunteneet toisensa jo kouluaikana Vihannissa. Varhaisessa teini-iässä pari vuotta kului jopa samalla luokalla.
”Emme varsinaisesti seurustelleet. Eihän sitä maaseudulla siihen aikaan”, Kangas hymähtää.
Ylioppilaaksi päästyään Kangas lähti Turkuun opiskelemaan. Hän valmistui biokemistiksi. Elämäntyönsä Kangas teki sittemmin lääkekehityksen parissa: ensin tutkijana, sitten lääkeyhtiön palveluksessa.
”Maailmaa näin niin paljon, että en enää halua ulkomaanmatkoille. Riittävästi sain lentää ja olla hotelleissa. Tykkäsin työstä, vaikka se oli raskasta. Oli siinä maalaispojalla ihmettelemistä, kun vietti päivän Pekingissä tai Tokiossa.”
Työ oli hektistä, eikä elämään mahtunut parisuhdetta. Kunnes Pirkkalassa asuneen Eevan ja lietolaistuneen Laurin tiet kohtasivat uudelleen 1990-luvun alussa.
Kuorolaulua ikänsä harrastanut Kangas oli Kamarikuoro Meloksen riveissä keikalla Tampereella. Eeva tuli kuuntelemaan ja keikan jälkeen juttelemaan. Alkoi kirjeenvaihto, sillä elettiin aikaa ennen internetiä.
”Eeva lähetti kirjeitä, muisteli vanhoja ja ehdotteli uusia. Sitten Eeva kutsui käymään kotonaan.”
Vuosituhannen vaihteessa Eeva muutti Kankaan luokse Lietoon. Vuonna 2002 pariskunta meni naimisiin.
Yhteistä aikaa suotiin lopulta pari vuosikymmentä.
Surun kohtaaminen
Tuli aika, jolloin suru vyöryi vaimonsa menettäneen Kankaan ylle kuin kaiken alleen peittävä usva.
”Kun suru iskee, se on hyvin voimakas. Meillä ei ole lapsia, joten oman perheen tukea ei ole.”
Onneksi oli hyviä ystäviä.
”Ystävien kanssa käydyt keskustelut olivat korvaamattomia. Ylipäätään muiden läsnäolo on avuksi.”
Aiemmin Kangas oli kohdannut surun äitinsä kuollessa.
”Kun äitini kuoli, oli töitä ja kiireitä. Suru pysyi töitä tehdessä poissa. Kiireiden helpottaessa suru iski aina, mutta joka kerta se palasi hieman pienempänä.”
”Eevan menetyksen kohdallakin on pitänyt pyrkiä tekemään jotain.”
Lauri on huomannut, että surun kohdatessa kotona voi olla vähän aikaa. Silloin pitää selvitellä ja pohtia, miten tästä eteenpäin. Mutta sitten olisi hyvä päästä seuraavaan vaiheeseen.
”Täytyy löytää jokin pidemmän tähtäimen suunnitelma, että tulevaisuuteen saa jotain valoa.”
Kangasta on auttanut surutyössä hänen kuoroharrastuksensa. Kotona taas pianonsoitto ja laulaminen tuovat lohtua.
Henkilökohtainen suru
Ensimmäinen askel eteenpäin on Kankaan mukaan tosiasioiden hyväksyminen. Menetettyä ei saa takaisin.
”Sen hyväksyminen on joskus vaikeaa. Pitää tehdä ajatustyötä, että asian ymmärtää. Suru on henkilökohtainen, minun suruni. Sitä ei tarvitse poismennyt eikä kukaan muukaan. Suru on vain minussa itsessäni. Siksi se pitäisi saada kontrolliin ja muutettua hyviksi muistoiksi.”
Asiasta puhuminen tuo kyyneleet Kankaan silmiin. Hän sanoo olevansa onnellinen siitä, että aviopari pystyi sairasvuoteen ääressä jättämään jäähyväiset toisilleen.
”Pitäisi oikeastaan olla kiitollinen eikä surullinen, mutta vaikeaa se on. Fakta on, ettei suru mihinkään häviä. Sairausaika oli kova koulu. Se pakotti ajattelemaan, että on taas pärjättävä yksin.”
Virkakoneisto ei tunne suruaikaa. Perunkirjoitus ja muut puolison poismenoon liittyvät käytännön asiat on hoidettava, oli suru miten syvää tahansa. Kangas sanoo selvinneensä niistä kohtuullisen vähällä vaivalla, koska asioihin ei liittynyt vaikeita lakikiemuroita.
Kangas huomasi surun iskevän etenkin silloin, kun kiire helpotti. Vesa Tyni
Mahdollisuus uuteen
Olisiko Kangas tulevaisuudessa valmis ottamaan rinnalleen uuden elämänkumppanin? Tuntuisiko se hänestä uskottomuudelta menetettyä puolisoa kohtaan?
Lauri Kangas ei ole vielä uutta suhdetta pohtinut, mutta kaukaa viisas vihkipappi antoi hänelle neuvon pyytämättä.
”Kun Eeva on mennyt pois, vihkimisessä annettua lupausta ei enää ole. Minusta se oli kovasti sanottu, mutta tottahan se on. Voi elää niin, ettei katsele ympärilleen tai voi etsiä uutta kaveria.”
Kangas näkee papin sanoissa viisautta.
”Ne vievät pois syyllisyyden.”
Kankaan tuttavapiirissä on leskiä, jotka ovat lähteneet etsimään uutta suhdetta suruajan jälkeen: toiset lyhyen, toiset pitkän.
”Eivät he kovin huonosti tunnu voivan uuden kaverin löydettyään. Itse ajattelen papin sanoista, että ainakin sellainen mahdollisuus on.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/19.
Rahapalkinto hoitotyölle
Lauri Kangas on perustanut hoitotyön palkinnon. Se jaetaan kerran vuodessa Varsinais-Suomen alueella hoitajalle tai hoitoryhmälle hyvästä hoidosta.
Palkintosumma on 3 000 euroa. Sen Kangas on luvannut ainakin kolmen ensimmäisen vuoden ajan maksaa omasta kukkarostaan.
Palkinnon ideointi on ollut Laurille yksi tapa tehdä surutyötä.
Ajatus palkinnosta tuli hautajaisten jälkeen.
”Eeva oli aina avulias sairauksistaan huolimatta. Ajattelen palkinnosta, että se on Eevan esimerkin soveltamista. Hyvä palkitaan hyvällä.”
Kun Lauri Kangas kävi päivittäin vaimonsa luona sairaalassa, hän seurasi tämän saamaa hoitoa.
”Siinä kuuli ja näki väkisinkin kaikenlaista. Oli ilkeää sanomista ja sitä, että sairaanhoitaja osoitti, kuka määrää. Onhan se tietysti totta, mutta ei sitä tarvitsisi potilaalle rumasti sanoa.”
Kankaan mielestä vaimo ei kuitenkaan saanut huonoa hoitoa.
Hyvä hoito on Kankaan mielestä koulutus-, mutta myös ilmapiiriasia. Moittiminen ja vastakkainasettelu eivät johda muutokseen.
”Hoito oli asiallista, usein kuitenkin välinpitämätöntä. Annettiin lääkärin määräämät lääkkeet. Enemmän katseltiin papereita kuin potilasta. Jotkut hoitajat taas olivat aivan loistavia.”
Eeva Kangas ei hengityslaitteen vuoksi pystynyt puhumaan, mutta kylläkin kirjoittamaan. Pariskunta kommunikoi näin keskenään, kunnes eräs lääkäri kiinnostui asiasta ja kutsui neurologin paikalle.
Lääkärit huomasivat, että kommunikointi todellakin on mahdollista.