Kuin parsisi sukkaa umpeen – Marjalle sota oli kuin salaisuus: ”Sota jäi mustaksi aukoksi, josta ei saanut puhua”
Helsinkiläinen Marja Toivanen ei saanut lapsena kysyä tai puhua sodasta. Vasta viime vuosina hän on saanut kurottua umpeen perhehistoriaan sotavuosina syntynyttä suurta aukkoa.
”Historiaan perehtyminen on antanut aivan valtavasti! Suomalaiset ovat osallistuneet monenlaiseen, mutta olemme aina pitäneet puolemme”, Marja Toivanen sanoo.
Marja Toivanen kertoo, ettei hänen kotonaan puhuttu lasten kuullen sodasta – ei, vaikka molemmat vanhemmat osallistuivat siihen. Sota on kuitenkin aina häntä kiinnostanut.
”Tiedonjanoni ei sammunut”
”Muistan, että katsoin 12-vuotiaana salaa valokuva-albumeita ja kirjahyllyssä ollutta Kuvia sodasta -kuvateosta. Teoksen kuvat järkyttivät niin, että näin niistä vuosien ajan painajaisia.
Silti tiedonjanoni ei sammunut. Yritin kysyä, varsinkin äidiltäni, sota-ajan asioista. Sain aina vastaukseksi, ettei näistä asioista saa puhua.
Koko sota jäi mustaksi aukoksi, josta ei saanut puhua, mutta joka silti oli ollut olemassa ja oli yhä läsnä. Koulussakaan ei historian tunneilla käyty 1900-luvun alkua pidemmälle.”
”Sota oli suuri salaisuus”
”Muistan, miten erikoiselta tuntui, kun kavereiden kotona oli sotavalokuvia piirongin päällä. Minulle sota oli suuri salaisuus.
Kuulin siitä oikeastaan vain silloin, kun vanhemmilleni tuli vieraita kylään ja he istuivat iltaa. Silloin oltiin puheissa aina Syvärillä ja Äänislinnassa. Kuulin tarinanpätkiä sieltä ja toisia täältä, mutta kokonaiskuvaa en pystynyt muodostamaan.
Sotakokemuksia käytettiin kuitenkin vertauskuvana. Esimerkiksi Kennedyn ampuminen oli meidän sukupolvellemme valtava järkytys. Itkin sitä ihan kauheasti ja pelkäsin kolmannen maailmansodan syttyvän.
Silloin äiti sanoi, että eihän se ollut mitään siihen verrattuna, mitä he kokivat sodassa. Emme me tienneet, mitä he siellä kokivat. Se tuntui vähättelyltä, kuin meidän elämällämme ei olisi mitään arvoa.”
Marja Toivanen perehtyi aikuisena Suomen vaiheisiin historiankirjoituksen kautta ja onnistui täyttämään perhehistoriansa aukkoja. Sampo Korhonen / Otavamedia
Omat lapset innostuivat isoäidin sotatarinoista
”Tuntui todella hämmentävältä, kun vanhempani alkoivat isovanhemmiksi tultuaan kertoa sotatarinoita lapsilleni. Olin aivan ihmeissäni, aluksi jopa vihainen.
Miksi ette ole kertoneet minulle mitään? Mutta lapset olivat innoissaan. Siitä tuli heidän juttunsa, isovanhempien ja lastenlasten yhteinen asia, jota minä kuuntelin sivusta.
Vanhempani osallistuivat innokkaasti veteraanitapahtumiin. Niiltä vuosilta on paljon hienoja muistoja, kun kävimme yhdessä konserteissa ja veteraanikuorojen esiintymisissä. Lapsetkin nauttivat hienoista tilaisuuksista.
Vielä silloinkaan vanhempani eivät jakaneet muistoja. Veteraanitapahtumat pitivät heidät niin kiireisinä, etteivät he yleensä muistaneet edes kysellä kuulumisiamme.”
Vanhempien koti täynnä sotakirjoja, valokuvia, kunniamerkkejä
”Kun äitini kuoleman jälkeen tyhjensimme vanhempieni kotia, hämmästyin, miten täynnä sotakirjoja, kunniamerkkejä ja valokuvia koti oli. Näytti siltä, ettei heillä ollut mitään muuta elämää.
Muistan silloin sanoneeni ääneen, että ”nyt se sota on ohi.”
Sen jälkeen minulla meni pari vuotta, ennen kuin pystyin katsomaan vanhempieni valokuvia sotavuosilta. Niistä tuli kummallisen huono olo. En vieläkään tiedä, mikä se tunne oli.
Samoihin aikoihin alkoi televisiosta tulla hyviä dokumentteja toisesta maailmansodasta. Päätin yrittää katsoa, enhän tiennyt sodasta juuri mitään. Ensimmäisen dokumentin jälkeen tuli tunne, että tätä täytyy saada lisää.”
Sota-ajan valokuvien taakse kätkeytyy monta kertomatta jäänyttä tarinaa. Sampo Korhonen / Otavamedia
Aloin lukea kirjoja ja vähitellen ymmärtää, miten asiat liittyivät toisiinsa. Olen lukenut paljon myös historiaa ja kuvitteellisia romaaneja tuolta ajalta, erityisesti Enni Mustosen ja Kjell Westön romaanit ovat olleet loistavia.
Olen käynyt läpi Suomen historiaa 1600-luvulta lähtien, ja prosessi on ollut kuin olisin parsinut sukasta reikää umpeen.
Suuri ammottava aukko on vähitellen täyttynyt.”
Isänmaallisuus äidinmaidossa
”Ymmärrän myös jotenkin vanhempiani, olihan äiti vasta 16- ja isä 18-vuotias, kun sota alkoi. Mutta olen itse halunnut tehdä toisin, ja puhunut lapsilleni aina avoimesti lapsuudestani ja vanhempieni vaiheista.
Olen nyt myös kirjoittanut lapsilleni kirjeitä omasta historiastani. Luulen, että heillä on paljon eheämpi kuva kaikesta.
Isänmaallisuus ja suomalaisuus ovat tulleet heille äidinmaidossa. He ovatkin hyvin ylpeitä suomalaisia.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 12/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti