Pitkä matka isän luo – Adoptoitu Antti Rantakari janosi tietoa biologisista vanhemmistaan: ”Olen kaivanut ja kaivanut – ja olen saanut löytää”

Jaa kaverilleTilaa Seura
”Adoptiosta tuli minulle eräänlainen tabu 35 vuodeksi. En puhunut siitä kenenkään muun kuin oman perheen kanssa, ja silloinkin vain harvoin”, Antti Rantakari sanoo.
”Adoptiosta tuli minulle eräänlainen tabu 35 vuodeksi. En puhunut siitä kenenkään muun kuin oman perheen kanssa, ja silloinkin vain harvoin”, Antti Rantakari sanoo. © Sampo Korhonen / Otavamedia
Adoptoitu Antti Rantakaria on vaivannut osittainen tyhjyyden tunne 35 vuotta, kunnes syljestä otettu DNA-testi johdatti biologisen isän jäljille.

Iso miehenköriläs levittää olohuoneen pöydälle pinkan haalistuneita valokuvia. Niissä poseeraa onnellinen perhe: isä, äiti ja vastasyntynyt, adoptoitu vauva, joka saa myöhemmin nimen Antti ja josta varttuu tämä sama miehenköriläs.

Kuvissa on toukokuu, 1976. Puut ovat jo hiirenkorvalla. Parikymppiset vanhemmat näyttävät melkein lapsilta itsekin. Iloisten ilmeiden takaa ei voi päätellä, millainen draama on juuri nähty: Kari ja Liisa Rantakari ovat matkustaneet Savonlinnaan hakemaan adoptiolasta, jonka äiti antoi pois suoraan synnytyslaitokselta.

Lasta, jonka päässä tulisi takomaan kysymys siitä, keitä hänen biologiset vanhempansa ovat.

”Kenenköhän nenä tai korvat minulla on? Onko minulla perimäni kautta vahvuuksia vaiko vain heikkouksia?”

Ja kysymyksistä suurin: Miksi isä ja äiti antoivat minut pois?

Kysymysten myötä pienen pojan mielessä alkoi kasvaa musta laatikko, jonka avaaminen kesti 35 vuotta.

Tänään Antti on luvannut avata laatikon.

”Jännittää. Pakko istua vähän aikaa tässä keinutuolissa.”

Adoptioperheen elämä oli rakastavaa ja lämminhenkistä.

Adoptoitu vauva ilahdutti adoptioperheen elämä, mikä oli rakastavaa ja lämminhenkistä. Antti Rantakarin kotialbumi

Rakkautta ja tappeluita

Tehdään yksi asia heti selväksi. Omassa adoptioperheessään Antti ei koskaan kokenut tulleensa poissuljetuksi. Päin vastoin, välit vanhempiin ja sisaruksiin pysyivät läheisinä ja rakastavina.

”Meidän perhe-elämä oli poikkeuksellisen lämminhenkistä. Ympärillä oli laaja suku, jolle yhteisöllisyys oli tärkeää”, Antti Rantakari kertoo.

Lapualaisessa Rantakarin perheessä adoptiosta puhuttiin avoimesti. Antti sai jo pienenä tietää, että hänet oli synnyttänyt joku muu. Että isä oli joku toinen mies. Että biologinen äiti oli ollut opiskelija, jolla ei ollut edes seurustelusuhdetta isään.

Mutta edes rakkaus ei voinut poistaa tunnetta, että hän on erilainen kuin muut.

Lue myös: Kaipaako adoptoitu lapsi biologista vanhempaansa?

Adoptoitu poika joutui kiusatuksi koulussa

Perheeseen syntyi pikkuveli, kun Antti oli kolmevuotias. Taapero marssi adoptioäidin puheille:

”Äiti, voi kun sä voisit nielaista mut ja synnyttää uudestaan, että musta tulisi samanlainen lapsi kuin pikkuveikasta.”

Antti (oik.) on vanhin Rantakarin veljeksistä.

Antti (oik.) on vanhin Rantakarin veljeksistä. Antti Rantakarin kotialbumi

Jälkikäteen Rantakarin perheessä on osattu nauraa tarinalle. On vain luonnollista, että lapset kysyvät erilaisuudesta.

”Ja on ollut upeaa, että adoptiovanhempani ovat osanneet selittää asiat lapsille.”

Mutta ei adoptoidun Antin lapsuus pelkkää onnea ollut.

Ongelmat alkoivat koulussa.

”Lapuan kokoisessa puukkojunkkaripitäjässä adoptiosta kiusattiin. Vastasin siihen nyrkein.”

Koskaan Antti ei kertonut aikuisille, mistä toistuvat tappelut saivat alkunsa. Ei, vaikka sydämessään hän tiesi, että vanhemmat ja muutkin aikuiset olisivat kyllä puolustaneet häntä.

”Adoptiosta tuli eräänlainen tabu 35 vuodeksi. En puhunut siitä kenenkään muun kuin oman perheen kanssa, ja silloinkin vain harvoin.”

Antin adoptiovanhemmat hakivat hänet suoraan Savonlinnan synnytyssairaalasta.

Antin adoptiovanhemmat hakivat hänet suoraan Savonlinnan synnytyssairaalasta. Antti Rantakarin kotialbumi

Puhelinluettelo

Kotona Antin saatavilla oli tietoa – kaikki se, mitä virallisiin asiakirjoihin oli kirjoitettu. Esimerkiksi oikeuden päätös adoptiosta.

Papereissa luki biologisen äidin tyttönimi. Ja se toinen nimi, jonka äiti oli ottanut erään kertoman mukaan paetessaan häpeäänsä raskausaikana ja muuttaessaan kesken opintojen pois Savonlinnasta, vieraalle paikkakunnalle.

Nimet olivat kuitenkin vain kirjaimia paperilla.

Miltä äiti näytti? Mitä hän teki tai ajatteli? Siitä Antilla ei ollut mitään käsitystä.
Teini-iässä kysymykset biologisista vanhemmista alkoivat vaivata Antin mieltä yhä enemmän. Hän matkusti rippikoululeirille Nilsiän Aholansaareen ja löysi leirikeskuksesta kasan itäsuomalaisia puhelinluetteloita. Niiden joukossa oli myös Etelä-Savon puhelinluettelo.

Paksu kirja poltteli pojan sormissa.

”Löysin sieltä ihmisiä, joilla oli sama sukunimi kuin biologisella äidilläni.”

Äidin nimeä luettelossa ei ollut. Ehkä hän oli mennyt naimisiin, muuttanut nimensä.

Kadonnut taas.

Hirveä yhteydenotto: Äiti ei halunnut tavata

Opiskeluvuosien jälkeen Antti Rantakari muutti pääkaupunkiseudulle, työskentelemään erityislasten ja -nuorten kanssa.

”Koin saaneeni adoption myötä niin paljon, että ajattelin olevani elämälle velkaa. Halusin kierrättää itse saamaani hyvyyttä.”

Omien juurien kaipuu ei kuitenkaan helpottanut.

Antti etsi vielä kerran käsiinsä vanhat adoptiopaperit. Niistä löytyi biologisen äidin henkilötunnus.

Antti soitti Savonlinnan sosiaalitoimeen.

”Viraston ihmiset löysivät äidin. He tarjoutuivat myös ottamaan häneen yhteyttä. Sanoin, että haluan tehdä sen itse.”

Antti muistaa yhä päivän, jolloin hän sai yhteyden biologiseen äitiinsä.

”En halunnut soittaa kerrostaloasunnostani. Ajattelin, että naapuri voi kuulla.”

Hän ajoi autollaan erämaajärven rantaan. Kiipesi kalliolle. Katseli järven tyyntä pintaa samalla kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Kädet tärisivät, kun hän piteli vanhaa kännykkää: Samperin akku, kestä nyt edes tämä.

Sitten hän näppäili numeron. Kun naisen ääni vastasi, Antti esittäytyi.

”Sanoin, että olemme kuulemma tavanneet 13. tai 14. päivä toukokuuta vuonna 1976. Aika tylysti kysyin, haluaisiko hän tavata.”

Linjan toisessa päässä oli hätääntynyt aikuinen nainen.

”Me ollaan tässä perheen kanssa juuri syömässä…”

Puhelu ei kestänyt edes viittä minuuttia.

”Näin jälkikäteen ajatellen se oli tosi heikko yhteydenotto, ihan hirveä suorastaan. Pohjalainen uho pilasi kaiken”, Antti sanoo.

Myöhemmin hän sai biologiselta äidiltään kirjeen, jossa tämä paljasti joitain osatotuuksia isästä. Tämä oli paljon iäkkäämpi. Äiti ei tiennyt, oliko isä edes hengissä.

Nimeä äiti ei kertonut.

”Kirjeen lopuksi hän sanoi, ettei halua olla minuun yhteydessä. Hän ei siihen kykene luopumisesta koituneen tuskan vuoksi.”

Niin kului 15 vuotta. Antti perusti perheen, mutta kotona ei koskaan puhuttu adoptiosta. Lapsille Antin adoptiovanhemmat olivat mumma ja paappa.

Vuonna 2016 Antti soitti äidilleen toisen kerran ja yritti selvittää isänsä henkilöllisyyden.

He vaihtoivat muutamia WhatsApp-viestejä. Sitten äiti esti poikansa viestit, ja yhteys katkesi.

”Silloin sisuunnuin. Nyt selvitän tämän asian!”

Biologisen isän mysteeri vaivasi Anttia kymmeniä vuosia. Lopulta vastaus selvisi DNA-testin avulla.

Biologisen isän mysteeri vaivasi Anttia kymmeniä vuosia. Lopulta vastaus selvisi DNA-testin avulla. Sampo Korhonen / Otavamedia

Sylkitesti antaa osuman

Antti oli tutustunut amerikkalaiseen My Heritage -sukututkimussivustoon. Sen kautta hän oli kerännyt tietoa biologisen äidin suvusta ja viestitellytkin heidän kanssaan, vaikka yhteydenpidot eivät johtaneet tapaamisiin.

Vuonna 2017 Antti huomasi, että My Heritagella oli tarjouksessa DNA-testi.

Voisiko se tuottaa tietoa biologisen isän suvusta?

DNA-näytteen ottaminen oli yllättävän helppo ja nopea toimenpide. Antti pyyhki poskistaan sylkeä vanupuikkoon. Sitten hän pakkasi näytteet ja lähetti Yhdysvaltoihin.
Vastaus tuli parin viikon kuluttua, ja se sai Antin vetämään syvään henkeä. Hänen DNA:nsa täsmäsi Italiassa asuvaan oopperalaulajaan.

”DNA-vastaavuus viittasi siihen, että hän voisi olla minun serkkuni.”

Antti otti yhteyttä Italiaan. Laulaja oli suomalainen. Hän kertoi omasta suvustaan ja sen vanhasta kaartista, johon kuului seitsemän veljestä ja kaksi siskosta.

Antin syntymän aikoihin kaikki veljekset olivat olleet naimisissa kahta lukuun ottamatta.
Antti sai kaksi nimeä.

Hän löysi miesten puhelinnumerot ja osoitteet numerotiedustelusta. Lähetti kaksi tekstiviestiä Sulkavalle.

Ei mennyt viikkoakaan, kun puhelin soi.

”Hän on minun isäni”

Sinä tammikuisena päivänä Antti Rantakari ajoi autoa. Kyydissä oli kaksi nuorta, joiden tukihenkilönä hän toimi. Kun soittaja esittäytyi, Antti tunsi pulssinsa kiihtyvän.

”Voinko soittaa takaisin?”

Antti vei nuoret koteihinsa. Sitten hän nappasi puhelimen kouraansa ja näppäili numeron.

”78-vuotias mies alkoi ääni vapisten kertoa, että hän on minun isäni. Hän sanoi, että on ristinyt elämänsä jokaisena iltana kätensä ja toivonut, että minulla olisi kaikki hyvin.”

Antti tajusi, että tämä on se hetki, jota hän on odottanut koko elämänsä.

”Taisin sanoa jotain naivia: Hienoa, että tunnustat.”

Samana iltana Antti sai pitkän sähköpostin biologisen isänsä vaimolta. Kirjeessä luki, että he ovat aina odottaneet yhteydenottoa ja pelänneet, ettei sitä koskaan tulisi. Että Antti olisi aina tervetullut heidän kotiinsa.

Sinä yönä uni ei tullut Antin silmään.

”En ole koskaan menettänyt yöuniani hyvänolon tunteen vuoksi, en edes omien lasten syntymän hetkellä. Mutta tuolloin valvoin. Naureskelin, kirjoitin runoa ja polttelin tupakkaa ihan huolella.”

Musta laatikko särkyy

Seuraavien kuukausien aikana Antti ja hänen isänsä puhuivat monta kertaa puhelimessa, kokosivat elämänsä palapeliä.

Isä kertoi, että Antti oli yhden illan romanssin seuraus. Kun isä oli kuullut raskaudesta, hän oli tarjoutunut kihlaamaan Antin biologisen äidin. Isä oli jopa tarjoutunut huolehtimaan pojasta.

Äidille tämä ei sopinut. Hän ei suostunut kertomaan biologiselle isälle, minne poika sijoitettiin. Poika katosi isän elämästä jättämättä jälkeäkään.

Antti sanoo miettineensä paljon, miksi niin kävi.

”En keksi muuta selitystä kuin sen, että äiti oli oman perheensä ainoa lapsi, johon ehkä kohdistui paljon odotuksia. Ehkä hän joutui omien vanhempiensa painostamaksi. Hänhän joutui vaihtamaan nimensä ja muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Sen ajan maailmassa tuo kaikki on täysin inhimillistä.”

Biologisen isän yhteydenoton jälkeen kaikki padot aukesivat. Äkkiä Antin Facebook-tilille ilmestyi lukuisia kaveripyyntöjä uusilta sukulaisilta.

”Kuulin, että biologinen isä oli kailottanut Sulkavan S-Marketin kassalla iloissaan, että hänellä on toinenkin poika.”

Antti kirjoitti vanhoille kavereilleen isästään.

Ystävät ihmettelivät: ”Karihan on sinun isäsi?”

”Joo, niin on. Mutta sitten on vielä tällainen kombo.”

”No mikset oo kertonut?”

”En ole saanut itseäni auki aiemmin. Kun lapsena kiusattiin.”

”No mutta eihän tämä mitään muuta.”

”Ei muutakaan. Me ollaan kavereita edelleen.”

Isä ja poika tapasivat parin kuukauden kuluttua

Isä ja poika tapasivat pari kuukautta ensimmäisen yhteydenoton jälkeen. Antin sisarpuoli oli juuri synnyttänyt esikoisensa Helsingissä. Antin biologinen isä saapui Sulkavalta vaimonsa kanssa tervehdyskäynnille.

Neljä tuntia ennen sairaalaan menoa he tapasivat Antin helsinkiläisessä ravintolassa.

”Ei me alettu pillittää huolella. Annettiin vaan kyynelten valua poskilla ja syötiin samalla. Ja puhuttiin asioista.”

Sitten kolmikko lähti yhdessä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa.

Uusi perhe otti Antin heti omakseen. Antin sisarpuolet jopa syyttivät isäänsä siitä, ettei tämä ollut kertonut pojasta aiemmin.

”Me keskustelimme asiasta. Sanoin, että älkää nyt alkako vanhaa miestä kiusaamaan. Hänellehän on tehty periaatteellista henkistä väkivaltaa salaamalla joitain asioita, joiden avulla hän olisi voinut kertoa tämän tarinan.”

Biologisen isän löytyminen oli Antille valtava helpotus, joka avasi vuosikymmenien tunnelukot.

Biologisen isän löytyminen oli Antille valtava helpotus, joka avasi vuosikymmenien tunnelukot. Sampo Korhonen / Otavamedia

”Nyt pidetään sun ristiäiset, tässä on kastemekko”

Vuoden 2018 kesällä Antin omalle perheelle tarjoutui tilaisuus tutustua biologisen isän puoleiseen sukuun. He saivat kutsun mökkeilemään Sulkavalle.

”Lapset tekivät hirveästi huomioita. He ihastelivat, että minussa ja biosukulaisissani on samaa näköä. Sitten he lähtivät uusien serkkujensa kanssa uimaan.”

Kun lapset oli saatu sinä iltana nukkumaan, isä toi pöytään konjakkipullon, jonka Antti oli antanut hänelle lahjaksi ensitapaamisella.

Isä kaatoi lasilliset.

”Menimme isän kanssa saunaan. Sen illan aikana tuli juotua vähän enemmänkin. Uimme ja puhuimme, itkimme ja nauroimme.”

Seuraavana aamuna Antin täti pyöräili paikalle.

”Terve, sä oot varmaan Antti. Ota sukat pois.”

Täti tarkisti, että pojalla on suvun varpaat. Sitten hän kaivoi hymyillen kassista XXXL-kokoisen Sulkavan Suursoudut t-paidan.

”Nyt pidetään sun ristiäiset, tässä on kastemekko.”

Ikimuistoisen mökkireissun päätteeksi Sulkavan Alanteen uimarannalla järjestettiin epävirallinen sukutapaaminen, joihin tuli kymmeniä Antin sukulaisia. Biologinen isä tarjoili suuresta laatikosta jäätelöä.

Etsivä löytää – merkityksellistä myös adoptiovanhemmille

Tieto Antin biologisen isän löytymisestä oli merkityksellinen hetki myös adoptiovanhemmille, Kari ja Liisa Rantakarille. Ensimmäisen puhelun aikana Antti sai vain vaivoin kerrottua uutiset liikutukseltaan.

”Sen jälkeen tästä kaikesta on puhuttu paljon.”

Viime kesänä Antti osallistui yhdessä biologisten sukulaistensa kanssa Sulkavan soutuihin. Kari ja Liisa Rantakari kannustivat katsomossa. Kisan jälkeen Antin kaksi isää puolisoineen tapasivat ensi kertaa. Tapaamiseen osallistuivat myös Antin kolme vanhinta lasta ja sisarpuolet perheineen.

”Ohjasin oman poikani grillaamaan niin, että molemmat isät saivat ensin vähän opastaa häntä. Pian olin siinä grillillä minäkin.”

Palapelin palaset loksahtelivat paikoilleen.

”Helpotus, rikkaus, onnellisuus. Ne sanat tulevat mieleen. Olen päässyt tien päähän. Olen kaivanut ja kaivanut. Ja olen saanut löytää. Minulla on nyt monta sukua. Serkkuja on 53, valtava joukko ihmisiä ilona ja tukena kaikessa.”

Tarinansa Antti haluaa kertoa, koska hän toivoo sen auttavan muita, jotka ovat samassa tilanteessa.

Hän antaa vinkin niille, jotka ovat tekemisissä adoptiolasten kanssa.

”Näitä asioita kannattaa lähestyä varovasti, mutta täysin avoimesti. Jos on omia adoptoituja tuttuja, niin vertaistukea on hyvä kokeilla. Ja Suomen Adoptioperheillä on mentoritoimintaa, jossa on mukana todella osaavia ihmisiä.”

Erityisesti Antti toivoo, etteivät adoptoidut lapset ja nuoret jäisi omine pohdintoineen yksin.

”Että heillä olisi halua ja uskoa siihen, että asioita voi selvittää. Nykykeinoilla moni asia on mahdollista.”

Antin omassa palapelissä on vielä yksi ratkaisematon palanen. Yhteys biologiseen äitiin on edelleen poikki.

”En ole menettänyt toivoani sen suhteen. Jos kyseinen henkilö sattuisi vaikka lukemaan tämän jutun, niin kauniisti pyydän vielä kerran harkitsemaan.”

X