Lastenkodista adoptoitu Jarmo Kujala on aina kokenut olevansa ulkopuolinen: ”Olen sivustakatsoja – en ole kotonani oikein missään”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Yksin viihtyvä Jarmo Kujala on löytänyt porukan, jonka kanssa on mukava tehdä harrastaja­teatteria. Teatterissa hänestä kuoriutuu huomiosta nauttiva esiintyjä.
Yksin viihtyvä Jarmo Kujala on löytänyt porukan, jonka kanssa on mukava tehdä harrastaja­teatteria. Teatterissa hänestä kuoriutuu huomiosta nauttiva esiintyjä. © Vesa Tyni
Jarmo Kujala joutui vauvana äitinsä hylkäämäksi ja päätyi adoptiolapseksi. Puolitoista vuotta sitten hän sai soiton, joka sysäsi hänet pohtimaan juuriaan ja identiteettiään uudella tavalla.

Aina hieman ulkopuolinen. Näin Jarmo Kujala, 60, on tuntenut läpi elämänsä.

Ei tarvitse ole kummoinenkaan köökkipsykologi, kun arvaa tunteen olevan seurausta lapsuuden kokemuksista.

Kujala aloitti elämänsä lastenkodissa, sillä oma äiti ei halunnut tai voinut pitää häntä.

”Minut vietiin suoraan synnytyslaitokselta lastenkotiin. Syytä siihen en tiedä. Voi olla, että viranomaisten tahdosta.”

Kaksi ja puolivuotiaana Jarmo Kujala pääsi lastenkodista. Hänet adoptoitiin toiselle paikkakunnalle.

Se oli tärkeä pala Kujalan elämän palapelissä. Niitä muita paloja hän on asetellut paikoilleen läpi elämänsä. Vuonna 2019 kuva alkoi hahmottua uudesta vinkkelistä.

”Jarmo on järkevä poika”

Jarmo Kujala sai adoptiopaperinsa luettavakseen jo lapsena. Siitä asti Kujala on tiennyt äitinsä ja sisarustensa nimet ja syntymäajat. Kujalan äiti ei ollut naimisissa, mutta hänellä oli kolme lasta ennestään.

”Minun jälkeeni hän sai vielä yhden, joka myös laitettiin lastenkotiin ja myöhemmin adoptoitiin. Kolme vanhinta kasvoivat äidinäidin luona.”

Kujalan isän nimi ei ole tiedossa. Sen hän kuitenkin tietää, että isä oli tahollaan naimisissa ja tällä oli omia lapsia.

”Isästä on kerrottu, että hän soitti torvisoittokunnassa. Se tarkoittaa, että hän on ollut paikkakunnalla vähän tunnetumpi henkilö. Hänellä oli äitini kanssa myös toinen lapsi.

Lastenkotiajasta Kujala ei muista mitään. Papereissa lukee, että ”Jarmo on järkevä poika”, osaa jo puhua eikä kastele enää sänkyä.

Adoptiota ei salailtu

Adoption myötä suomenkielinen Jarmo Kujala päätyi Kuusankoskelta ruotsinkieliseen ympäristöön Kemiöön. Adoptiovanhemmat olivat totuttua iäkkäämpiä, kumpikin oli syntynyt 1910-luvulla.

”Tiedän, että he olisivat halunneet ihan pienen lapsen ja tytön. Heidän ikänsä takia vauvaikäistä ei voitu antaa.”

Muutosta uuteen paikkaan eli tulevaan kotiin Kujalalla on vain muutama muistikuva.

”Minulla oli mukana lastenkodista lahjaksi saamani nalle sekä pieni laukku, jossa oli kaksi lelua ja vaatteet. Nalle on yhä tallella. Senkin muistan, että sain valkoisen paidan. Se päällä istuin uuden kodin keinutuolissa enkä halunnut mennä nukkumaan.”

Perheessä ei ollut muita lapsia. Syytä siihen Kujala ei tiedä. Näistä asioista ei kotona koskaan puhuttu.

Adoptiota sinänsä ei salailtu. Niinpä pikku Jarmolla oli vastaus valmiina, kun perhesuhteista kyseltiin koulussa.

”Sanoin, että mun isä ja äiti ei ole mun oma isä ja äiti, mutta kyllä he kuitenkin ovat. Jossain pohjalla oli aina ajatus siitä, etteivät he ole biologisia sukulaisia.”

Hyvä suhde adoptiovanhempiin

Kotona Kemiössä isä puhui ruotsia, äiti suomea. Koulu oli ruotsinkielinen. Kujalasta kasvoi kaksikielinen. Kiusaamista Kujala ei taustansa takia kokenut.

Sen hän huomasi, että oma koti oli köyhempi kuin monen luokkatoverin. Lisäksi omat nelikymppiset vanhemmat olivat ja myös tuntuivat muiden oppilaiden vanhempia iäkkäämmiltä.

Suhde adoptiovanhempiin oli hyvä. Kujala puhuu äidistä ja isästä ilman adoptioliitettä, mutta elämään liittyi omat ongelmansa.

”Sain adoptioäidiltä usein kuulla, että olen äpärä. Siinä mielessä tiesin paikkani ja pysyttelin taka-alalla.”

”Jos tuli vieraita, pysyttelin sivussa. Tulin pöytään, jos kutsuttiin. Aina ei kutsuttu. Joskus kuulin omaan huoneeseeni isän sanovan, eikö Jarmokin tule kahville. Isä oli se, joka oli hellä ja otti syliin.”

Isällä oli moottoripyörä, jolla hän vei poikaansa ajelulle. Muutenkin Kujala pääsi mukaan isän askareisiin.

”Äitisuhde oli vaikea, vaikka hyviäkin hetkiä oli. Oli huutamista ja riitelyä. Sitä en tiedä, mitä äiti sisimmässään ajatteli. Niistä asioista ei koskaan puhuttu.”

Ulkopuolisuuden tunne jatkui myöhemminkin elämässä.

”En tiedä, pääsenkö siitä koskaan eroon. Olen ehkä myös luonut sellaisen roolin ulospäin. Tilanteesta riippuen annan kuvan, että minulla on oma reviirini.”

Kiinnostus teatteriin

Tausta ei Jarmo Kujalaa nujertanut. Hän halusi lukioon, joka siihen aikaan oli maksullinen. Kujala sai paikan vapaaoppilaana. Opiskeluun kannusti varsinkin kansakoulunopettaja. Matka jatkui Åbo Akademiin opiskelemaan kirjastotiedettä. Akateeminen maailma ei kuitenkaan tuntunut omalta.

Kujala pääsi 1990-luvulla oppaaksi Kemiössä sijaitsevaan Sagalundin museoon. Siellä hän on töissä edelleen.

Yksin asuvan Kujalan vapaa-ajat on täyttänyt varhain alkanut teatteriharrastus. Juhlimassa tai tansseissa hän ei koskaan käynyt.

”Lapsena elin omassa maailmassani, mutta koulussa vedin jopa aamun­avauksia. Kiinnostuin myös teatterista. Se on jännä juttu: viihdyin omissa oloissani, mutta oli toinen maailma, johon liittyi esiintyminen.”

Jarmo Kujala

Kun korona­epidemia väistyy, Jarmo Kujala nähdään Kaarina-Teatterin lavalla Tove Janssonin novelleihin perustuvassa näytelmässä. © Vesa Tyni

Kujalan teatteriharrastus alkoi kotipaikkakunnalla, mutta viimeiset viisitoista vuotta hän on ollut mukana Kaarina-Teatterin toiminnassa.

”Tuntuu hyvältä, kun ihmiset aplodeeraavat. Yhdessä tekeminen ja valmistautuminen ovat kuitenkin niitä asioita, jotka antavat mielihyvää. On aika intiimiä tehdä yhdessä teatteria.”

Jarmo Kujalan adoptioisä kuoli 1990, äiti 1997.

”Äidin kuoltua koko kirkko kaikui, kun annoin itkun tulla. Itkin varmaan kaikkia kokemiani asioita.”

Hautajaisten jälkeen Kujala otti yhteyttä Pelastakaa Lapset ry:hyn, jonka kautta adoptio oli aikanaan toteutettu. Ajatuksena oli perehtyä omaan taustaan.

”Minulle sanottiin, että isän henkilöllisyys on mahdollista selvittää. Mutta jotenkin se sitten jäi tekemättä.”

Yhteys siskoon

Vuoden 2019 elokuussa Jarmo Kujala oli lähdössä töistä kotiin, kun puhelin soi.

”Soittaja oli tuntematon naishenkilö. Hän kysyi, tiedänkö olevani adoptiolapsi. Vastasin, että kyllä. Sitten hän kertoi olevansa serkkuni ja että yli yhdeksänkymppinen äitini on kuollut. Hän vielä lisäsi, että tässä vieressäni on vanhin siskosi.”

Kujala ja sisko juttelivat puhelimessa. He ovat soitelleet toisilleen senkin jälkeen.

Siskolta Kujala sai kuulla, että äiti ei koskaan halunnut puhua adoptioihin liittyneistä asioista.

Siskon ja veljen on ollut tarkoitus tavata, mutta korona on sen toistaiseksi estänyt. Puhelimessa he ovat taustoistaan keskustelleet. Kujala on ensi kertaa nähnyt valokuvia sisaruksistaan ja äidistään.

Kujala ei tiennyt, että äiti oli yhä ollut elossa. Äiti ei koskaan yrittänyt ottaa yhteyttä eikä Kujala liioin pyrkinyt selvittämään äidin olinpaikkaa.

”On ihmeellistä, että en koskaan puhunut biologisesta äidistä äitinä, mutta siskon soiton jälkeen olen niin tehnyt.”

Ikääntymisen myötä Jarmo Kujala on pohtinut menneisyyttään aiempaa enemmän. Siskon kautta Kujala on saanut tietää, että hän on eno ja että hänellä on serkkuja.

”Olen miettinyt, mistä tietyt asiat minussa tulevat. Nyt olisi mahdollisuus ottaa siitä selvää, mutta huomaankin, että se on ristiriitainen asia. Se voisi olla hienoa, mutta en haluaisi särkeä sitä maailmaa, jonka olen itselleni luonut.”

”Eniten kiinnostaa, millainen äidin elämä oli ja millainen oli biologinen isä. Mietin, onko äiti antanut minut lastenkotiin vapaaehtoisesti ja mitä hän on asiasta myöhemmin elämässään ajatellut. Sanotaan, ettei ole mitään kamalampaa kuin menettää oma lapsi.”

Katkeruutta Kujala ei ole koskaan tuntenut. Hän teki jo varhain päätöksen, että selviää elämässä.

”Adoptio kulkee aina mukana. Sen kanssa on oppinut elämään ihan hyvää ja rikasta elämää, mutta asian olemassaolo täytyy hyväksyä.”

”Olen sivustakatsoja, en ole kotonani oikein missään, vaikka on hyväkin olla.”

Jarmon ystävä Mikko Rantanen.

Jarmon ystävä Mikko Rantanen. © Vesa Tyni

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/21.

Lue myös: Pitkä matka isän luo – Adoptoitu Antti Rantakari janosi tietoa biologisista vanhemmistaan: ”Olen kaivanut ja kaivanut – ja olen saanut löytää”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X