Koti on paikka, jossa Tarja Tuovinen lepää.
Koti on paikka, jossa Tarja Tuovinen lepää ja kerää taas voimia lähteäkseen: “Se on myös paikka, jossa kirjoitan ja tämän vuoden olenkin omistanut kirjoittamiselle.”

Lastenkotilapsesta kasvoi auttaja maailman kriisialueille

Jaa artikkeliTilaa Seura
Lastenkodin johtaja valoi Tarja Tuoviseen uskoa siihen, että hän pärjää. Sen osoitti viimeistään työ erikoissairaanhoitajana maailman kriisipesäkkeissä. Koti Lieksan erämaassa antaa Tarjalle voimia yhä uusiin lähtöihin.

Kun keskikesä on Lieksan Pankakoskella kauneimmillaan, erikoissairaanhoitaja Tarja Tuovinen, 66, lukitsee kotiovensa takanaan. Hän antaa katseensa kiertää rintamamiestalon vehreää pihaa, astuu portaat kotitielle ja lähtee maailmalle.

Tällä kertaa suuntana on Yliopistollinen keskussairaala Tromssassa, Pohjois-Norjassa.

”Olen eläkkeellä, mutta eläke on niin pieni, että sillä ei elä. On vielä pakko lähteä kuukaudeksi Tromssaan, jossa työskentelin viimeksi vuonna 1998”, Tarja kertoo.

Ensimmäisen kerran Tarja Tuovinen lähti Norjaan 30-vuotiaana erikoistuttuaan Turussa leikkausosaston sairaanhoitoon. Myöhemmin paikallisten ihmisten hätä vei hänet konfliktien äärelle 30 vuodeksi.

Tarja Tuovinen asuu Lieksassa Pankakoskella, upean Patvinsuon naapurissa.

Tarja Tuovinen asuu Lieksassa Pankakoskella, upean Patvinsuon naapurissa. © Jyrki Suikkanen

Feministit opettivat, millainen on nainen

Musiikki sai Tarja Tuovisen lapsena aina varpailleen – hän halusi balettitanssijaksi. Unelma jäi haaveeksi, sillä elämä kasvattikin Nurmeksessa syntyneen lapsen periksiantamattomaksi pärjääjäksi.

Vanhempien työt veivät nelihenkisen perheen Pohjois-Karjalasta etelään 1950-luvulla. Asuinpaikka, koulut ja kaverit vaihtuivat lähes joka vuosi. Vapaa-ajalla isä valitsi seurakseen alkoholin ja vieraat naiset.

Elämä muuttui Tarjan ollessa 11-vuotias.

”Sinä aamuna äiti lähetti meidät kouluun. Itsemurhasta kuulin vasta 40-vuotiaana isäni silloiselta puolisolta. En koskaan anna anteeksi, että koko suku valehteli veljelleni ja minulle vuosikymmeniä äidin kuolemasta.”

Arki vaihtui Nurmeksen iäkkäiden sukulaisten kotiin ja sieltä lastenkotiin.

”Lastenkodissa oli ensin hyväsydäminen johtaja. Jos oli kipeä, sai mennä kainaloon. Hän neuloi meille vaatteita, tenttasi läksyt, preppasi kokeisiin, kannusti lukemaan ja ostamaan kirjoja, jos sukulaiset joskus antoivat rahaa.”

Lastenkodin kirjahyllyssä oli Anni Polvan teoksia, jotka Tarja ahmi. Koulu sujui, hän sai stipendinkin.

”Sitten johtajaksi tuli mielisairaanhoitaja, joka käsitteli meitä kuin potilaita. Lastenkoti muuttui laitokseksi.”

Tarjan tie vei Mikkeliin tädin luokse.

”Kukaan ei koskaan kertonut mitään tytöksi kasvamisesta. Bertta-täti vain varoitteli pojista eikä viittä metriä lähemmäksi päässyt, kun sekin oli jo syntiä.”

Tietoa ja tarinoita nuori nainen etsikin kirjoista. Omia ajatuksiaan hän puntaroi päiväkirjoissaan.

”Opin feministisestä kirjallisuudesta, millainen on nainen. Simone de Beauvoir opetti miehistä, Erica Jong neuvoi seksissä ja Wirginia Woolf opetti luottamaan itseensä.”

Matkakirjoista Robyn Davidsonin Tracks rohkaisi kulkemaan omaa tietä.

”Se myös kannusti menemään kohti päämäärää ja tekemään asioita oman itsensä takia.”

Tarja Tuovisen lempikirjat Kuva: Jyrki Suikkanen

Maailmalle avustustyöntekijäksi

Ensimmäisestä parisuhteesta syntyi lapsi, kun Tarja oli 22-vuotias.

”Kun tyttäreni Nina syntyi, alkoi elämäni onnellisin aika. Raskaus oli ollut ihanaa aikaa, lapsi oli ihme. Tytär toi elämään paljon iloa ja hyvää oloa.”

Tyttärestä tuli Tarjan elämän tärkein ihminen. Tämän ollessa nelivuotias hän aloitti sairaanhoitajaopintonsa Tampereella.

Sitten maailma kutsui pelotonta ja ahkeraa hoitajaa. Vuonna 1989 Tarja 35-vuotiaana lähti avustustyöntekijäksi ensimmäiselle komennukselleen. Se vei hänet Keniaan, Lochichokioon leikkausosaston sairaanhoitajaksi.

”Lähdin kenttäsairaaloihin seikkailumielellä, oli upea päästä Afrikkaan. Sain käyttää osaamistani laajasti.”

Tarja pärjäsi työssään. Tuntui hyvältä olla avuksi karuissa oloissa.

Monet ihmiskohtalot jäivät mieleen.

”Ei sitä pahuutta kannata ajatella, kirjoitan ne päiväkirjoihin.”

Tarja Tuovinen päiväkirja Kuva: Jyrki Suikkanen

Lukemisesta ja päiväkirjojen kirjoittamisesta tuli henkireikä. Päiväkirjamerkinnöistä syntyivät myös kirjat: Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa – Naisena kriisipesäkkeissä (Like 2013) sekä Hermeksen siivet (Kirjokansi 2016).

Niissä myös humanitaarisen työn säröt avautuvat kuvitteellisissa teksteissä työyhteisön arjen kautta.

”Kun kärsimystä näkee loputtomasti, karaistuminen tekee työntekijästä kalsean toimijan. Avustustyöstä tulee rutiinia ja se vie voiton silloinkin, kun tunneälyä tarvitaan ja asiakas tulisi ottaa yksilönä”, Tarja summaa.

Myös korruptio on osa arkea.

”Korruptio on niin yleistä, että ei sitä aina edes ymmärrä. Paikalliset työntekijät, jopa omat, yhteistyökumppanit, avustettavat ja ennen kaikkea viranomaiset käyttävät asemaansa väärin.”

Pakistanissa lapset keräävät sairaalasta saadut roskat ja etsivät joukosta myytäväksi kelpaavaa.

Pakistanissa lapset keräävät sairaalasta saadut roskat ja etsivät joukosta myytäväksi kelpaavaa. © Tarja Tuovisen kotialbumi

”Koska minulla oli rahat, päätin maksaa hänelle vain sairaalassa tehdystä työstä”

Korruption Tarja Tuovinen koki elävästi komennuksellaan Afganistanissa vuosina 1998-99. Hän teki Kabulissa yhteistyötä Karte-Sehin sairaalan johtoryhmän kanssa ja vastasi muun muassa taloudesta sekä lääke- ja materiaaliavun perillemenosta.

Siellä hän rohkaistui tekemään avustustyön parissa tinkimättä ja jääräpäisesti sen, mitä pystyi.

”Sairaalan johtajana toimi taleban-komentaja, jonka olisi pitänyt olla päivisin kanssani papereita allekirjoittamassa – ilman niitä mikään ei sairaalassa edennyt. Komentajalla oli käytössään avustusjärjestön auto ja polttoaineet. Koska minulla oli rahat, päätin maksaa hänelle vain sairaalassa tehdystä työstä”, Tarja muistelee.

Tästä monet paikalliset työntekijät olivat kauhuissaan. Taleban-komentaja kuitenkin hyväksyi tilanteen.

”Olimme tehneet sopimuksen. Jos olisin livennyt, hänen ei olisi tarvinnut tulla töihin lainkaan.”

Muisto komennuksilta Kuva: Jyrki Suikkanen

Ollessaan komennuksella Sri Lankassa syksyllä 2010 Tarja Tuovinen turhautui. Hän toimi puoli vuotta Vavuniyan aluesairaalan leikkausosaston ja vuodeosaston johtavana hoitajana.

”Maan hallitus esti järjestön toimintaa eri tavoin. Arki oli räpiköintiä.”

Kun Tarja sai vierailulle järjestön ylimmän esimiehen, hän antoi sairaalan toiminnasta tilannekatsauksen ja listasi epäkohdat. Esimiehen reaktio oli tyrmäävä.

”Hän nauroi ja sanoi, että tämmöistä meillä aina on – ei meillä ole työntekijöitä eikä me saada tarvikkeita. Järkytyin vähättelystä.”

Tarja pettyi ja menetti uskonsa avustustyön mielekkyyteen.

”Mietin, että tämä on viimeinen kerta.”

Kirjoissaan hän on tuonut avustusjärjestöjen toiminnan epäkohtia esiin.

”Kaikkea ei tarvitse kertoa, kun kukaan ei kysy. Pitäisi kuitenkin kysyä, mitä olette saaneet aikaan, montako ihmistä autoitte ja millä tavalla.”

Komennukset veivät useasti Thaimaahan 1990-luvun alussa. Oli juhlahetki, kun potilaita palautettiin ambulanssilla YK:n aseistetun saattueen kanssa kotikyliin Kambutsean puolelle.

Komennukset veivät useasti Thaimaahan 1990-luvun alussa. Oli juhlahetki, kun potilaita palautettiin ambulanssilla YK:n aseistetun saattueen kanssa kotikyliin Kambutsean puolelle. © Tarja Tuovisen kotialbumi

Maailmalta löytyy ystäviä. Thaimaalaisen Dares tarjoaa hoitajakollegalle majapaikan Bangkokissa.

Maailmalta löytyy ystäviä. Thaimaalainen Dares tarjoaa nyt entiselle hoitajakollegalle majapaikan Bangkokissa. © Tarja Tuovisen kotialbumi

Voimanlähteinä potilaiden hyvät hetket

Työ lasten parissa on antanut Tarjalle aina paljon, myös kriisialueilla.

Keväällä 2017 hän palasi avustustyöhön ja toimi leikkausosaston esimiehenä Quayaarahin sairaalassa, Pohjois-Irakissa. Koska läheinen Raqqa oli vapautunut, paikalliset palasivat kotiensa raunioihin.

”Meillä oli lapsipotilaita, jotka olivat menettäneet kätensä. Isis-taistelijat olivat jättäneet jälkeensä ansoja, jotka räjähtivät.”

Vaikka leikkaustoiminnasta vastaaminen oli raskasta, ilon pilkahdukset löytyivät pienten potilaiden hyvistä hetkistä.

”Erään Ibrahim-pojan alaraajat olivat palaneet ja hänen hoitosuhteensa kesti pitkään. Puhun hiukan arabiaa ja Ibrahim oppi sairaalassa englantia. Hän kertoikin yhtenä päivänä haluavansa lääkäriksi.”

Tarja Tuovinen ja Ibrahim Quayaarahin sairaalassa, Irakissa.

Tarja Tuovinen ja Ibrahim Quayaarahin sairaalassa, Irakissa. © Tarja Tuovisen kotialbumi

Sota-alueella kuului välillä konekivääritulitusta ja pommien räjähtelyjä. Työntekijöiden majapaikka oli 40 kilometrien päässä sairaalasta. Ruuhkaisen työmatkan varrella oli tarkastus- ja valvontapisteitä, Tigris-joki piti ylittää ponttonisiltaa pitkin.

”Olin 63-vuotias, vain yksi kirurgi oli vanhempi. Olin iltaisin väsynyt, vapaapäiviä ei juuri ollut. Päätin, etten anna periksi. Iltaisin lepäsin ja kirjoitin.”

Voimaannuttavina hetkinä Tarja muistaakin illat, jolloin työkavereiden kanssa kokoonnuttiin majatalon kokin päivällisen ääreen.

Toinen tärkeä voimavara sota- ja kriisialueilla on usein ollut työyhteisö.

”Yhdessäolo on henkireikä, joka helpottaa arkea vaikeissa oloissa. Tehdään ruokaa, järjestetään juhlia, tanssitaan ja vietetään syntymäpäiviä yhdessä.”

Työntekijöiden välille syntynyt rakkaussuhde on kantanut poikkeusoloissa.

”Seksi on ollut pakoa arjen ankeudesta – jotakin hellää ja hyvää.”

Toisaalta työyhteisöstä on löytynyt myös suurimmat haasteet ja arvomaailmojen eroavaisuudet.

”Olen tullut aina hyvin paikallisten kanssa toimeen, sillä arvostin heitä ja halusin nostaa heidän osaamistaan esille. Tämä ei ole aina ollut kaikkien avustustyöntekijöiden mieleen. Paikalliset jäävät kuitenkin jatkamaan usein sairaalan toimintaa, kun lähdemme.”

Omia tunteita on osattava käsitellä monikulttuurisessa työyhteisössä.

”Kaikkihan komennuksella ahdistuvat tavalla tai toisella, vastoinkäymisiähän on elämä täynnä. On osa ammattitaitoa purkaa tunteita.”

Naisen aseman Tarja koki voimakkaimmin toimiessaan keväällä 2018 leikkaussalin esimiehenä Syyrian Tal Abiadissa. Kirurgit ja sairaanhoitajat olivat miehiä, eivätkä kaikki halunneet työskennellä lainkaan naisen kanssa.

”Koska se oli paikallinen sairaala, oli vain sopeuduttava. Sain tukea työntekijöiltä, jotka ymmärsivät, että olen kehittämässä heidän toimintaansa.”

 Musiikki sai Tarjan lapsena aina nousemaan varpailleen, hän haaveili balettitanssijan urasta. Elämä päätti toisin.

Musiikki sai Tarjan lapsena nousemaan varpailleen, hän haaveili balettitanssijan urasta. Elämä päätti toisin. © Jyrki Suikkanen

Periksiantamaton pohjoiskarjalainen

Mitä kauemmas Tarja Tuovinen on Pohjois-Karjalasta mennyt, sitä vahvemmin hän on juurensa tuntenut.

”Koti on paikka, jossa lepään ja kerään voimia lähteäkseni.”

Pohjoiskarjalainen luonto, vedet ja metsät vaaroineen ovat olleet rakkainta sielunmaisemaa, jossa mieli leppyy, kun voi vaeltaa, hiihtää, kerätä marjat ja sienet.

Tätä Tarja halusi jakaa Nurmeksen Lipinlahden kylässä, kun hän vuonna 2002 ryhtyi matkailuyrittäjäksi silloisen sveitsiläisen aviomiehensä kanssa. He kunnostivat vanhan kansakoulun ja perustivat Majatalo Koivu & Kuun.

”Se oli ihanin paikka, missä olen ikinä asunut. Siellä oli kaikki, mitä elämältä tarvitsin. Sain toteuttaa luovuuttani ja sisustin tilat kauniisti.”

Viidessä vuodessa pariskunta paloi loppuun. Mies lähti palaamatta.

Eron jälkeen Tarja Tuovinen osti itselleen nykyisen kotinsa Lieksan Pankakoskelta.

”Remontoin vanhaa taloa, se oli mielenterveystyötäni. Toivuin, keräsin voimia ja palasin myös komennuksille.”

”En ole koskaan antanut periksi enkä tullut kyyniseksi. Olen aina jaksanut heittäytyä uuteen.”

Onnelliseksi hänet tekevät tytär perheineen, lapsenlapset sekä miesystävä.

”Elämässä on paljon kivoja juttuja. Saan tehdä työtä, vaikka olen eläkkeellä. Ja saan myös kirjoittaa.”

Tarja on ylpeä itsestään ja elämästä, minkä valitsi.

”En ole antanut periksi enkä ole tullut kyyniseksi. Olen aina jaksanut heittäytyä uuteen.”

Tarja Tuovinen aloittaa joka vuosi uuden harrastuksen. Tänä vuonna se on ollut avantouinti. Kuva: Jyrki SuikkanenKun erikoissairaanhoitajan pesti syyskuussa Tromssassa päättyy, Pankakoskella Reposuon luontoalue alkaa hehkua ruskan upeissa sävyissä. Lähimetsissä kypsyvät puolukka- ja sienisadot.

”En tiedä, mitä teen sen jälkeen, kun olen käynyt Tromssassa.”

Tarja Tuovinen ei suunnittele elämäänsä eteenpäin. Helpotusta on kuitenkin luvassa taloudellisesti, sillä joulukuussa hän täyttää 67 vuotta. Silloin hänelle maksetaan eläkettä myös Norjassa tehdyistä yli viidestä työvuodesta.

”Ehkä sen jälkeen ei tarvitse lähteä, enkä varmaan enää jaksakaan.”

Tarja Tuovinen – Kannustajani

Iiris-täti, lastenkodin johtaja Nurmeksessa 1960-luvulla. iiris oli läsnä ja piti hyvänä, tuki, kannusti ja innosti lukemaan.

Feministinen kirjallisuus, erityisesti Simone de Beauvoir, Erica Jong ja Wirginia Woolf. Opettivat paljon naisen elämästäja mahdollisuuksista.

Kriisipesäkkeiden lasten hyvät hetket, heidän ilon pilkahduksensa. Auttoi jaksamaan raskasta työtä.

Tarja Tuovinen avustustyöntekijänä Thaimaassa © Tarja Tuovisen kotialbumi

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/20.

Lue myös: Kehitysmaissa työskentelevä avustustyöntekijä ottaa yhä isompia riskejä – Tästä syystä auttajista tuli terroristien kohde

X