Seura Ukrainassa: Sodan alussa Tšernihiv piiritettiin – Kuvernööri: ”Sen jälkeen en ole nähnyt vaimoani ja kolmea lastani kuin kuvaruudussa”
Kuolemaa ja tuhottuja koteja. Venäjän järjetön hyökkäyssota on aiheuttanut määrätöntä kärsimystä ukrainalaisille. He eivät anna periksi. Seura kohtasi Tšernihivissä sodan keskellä asuvia ukrainalaisia ja kertoo heidän kohtaloistaan, jotta yksikään ei unohtuisi.
Tšernihivin alueen kuvernöörin Vyacheslav Chausin olemus on vakaa. Väsynyt katse ja kullanväristä luotia tauotta sormeilevat kädet viestivät kuitenkin paineesta, jonka alla hän on elänyt yli puoli vuotta.
Katse pysähtyy edessä istuvan Tšernihivin alueen kuvernöörin Vyacheslav Chausin käsiin. Ne sovittavat kullanväristä patruunaa hylsyyn, erottavat osat ja yhdistävät ne jälleen.
Liike jatkuu tauotta samalla, kun hän kertoo kuluneista kuukausista. Kysyn, onko patruunalla hänelle jokin erityinen merkitys.
Kuvernööri hymähtää. Ei, se on vain tapa purkaa stressiä, hän sanoo.
Rasitus ja väsymys näkyvät silmissä.
Kun tapaamme, on elokuun alku.
Tilanne on rauhallinen mutta tulevaisuus epävarma. Sodan alkaessa venäläiset piirittivät Tšernihivin. Kaupungissa sinniteltiin yli kuukausi ilman sähköä, lämmitystä ja vettä.
”Maaliskuussa oli todella kylmä”, muistuttaa Vyacheslav Chaus.
Nyt lähestytään uutta lämmityskautta eikä ole tietoa siitä, mitä vihollinen suunnittelee.
Tšernihivin alueen kuvernöörin Vyacheslav Chaus asettui istumaan työpöytänsä taakse kuvausta varten. Todellisuudessa hän ei ole istunut siinä kertaakaan aikaisemmin sitten sodan alkamisen.
”Lasten oli elettävä ruumiiden kanssa”
Vyacheslav Chaus | Tšernihiv
”Sain tiedon rajavartiostolta 24. helmikuuta kello 4.25, että Tšernihivin alueelle oli ammuttu ensimmäinen ohjus. Sen jälkeen en ole nähnyt vaimoani ja kolmea lastani muuten kuin kuvaruudulta.
Alueen kuvernöörinä ensimmäinen ajatukseni oli, että on lähdettävä töihin. Tiedostin myös, että elämä muuttui peruuttamattomalla tavalla. Ukrainassa oli käyty sotaa kahdeksan vuotta. Myös Tšernihivissä oli taisteltu talous- ja terveydenhuolto-ongelmien kanssa, mutta on aivan eri asia, kun henkeä uhataan.
Alueellamme käytiin aktiivisia taisteluja lähes kaksi kuukautta. Toimittajat ovat kysyneet, milloin jokin silta tai rakennus räjäytettiin. On mahdotonta vastata, sillä tuo aika oli kuin yksi päättymätön päivä.”
© Pirjo Kemppinen
”Ukraina ei voi neuvotella Venäjän kanssa”
”Tuhansia rakennuksia tuhottiin tai vahingoitettiin, suurin osa niistä on asuintaloja.
Ruoka ja lääkkeet loppuivat parissa päivässä, kun venäläiset piirittivät kaupunkia. Kuljetimme tarvikkeita pienillä veneillä joen yli. Nyt tiedämme, että on oltava useaan paikkaan sijoitettuja varmuusvarastoja, jotka riittävät myös ympäröivän alueen tarpeisiin.
Sodan ensimmäisinä päivinä ajattelin, että sota loppuu, kun Putin kuolee. Myöhemmin ymmärsin, ettei kyse ole vain hänestä, vaan viholliskansakunnasta.
Ukraina ei voi neuvotella Venäjän kanssa. Se olisi viesti viholliselle siitä, että olisimme valmiita luovuttamaan.”
”Nyt ihmiset tarvitsevat koteja”
”Tällä hetkellä on käynnissä jälleenrakentaminen. Valtaosa siitä voidaan tehdä vasta voiton jälkeen, mutta jo nyt ihmiset tarvitsevat koteja. Varustaudumme lämmitettävillä teltoilla, mutta toivon todella, ettei niitä tarvita.
Emme tiedä, mitä vihollinen suunnittelee. Meillä on kokemusta ja tiedämme olevamme valmiita tarvittaessa. On otettava huomioon, että myös vihollisella on kokemusta.
Vaikeinta on ollut, kun siviilejä on kidutettu ja tapettu, enkä ole voinut auttaa heitä.
Yahidnen kylässä venäläiset piirittivät koulun kellariin yli 300 siviiliä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. He joutuivat olemaan siellä kauan ilman ruokaa tai vettä. Monet kuolivat ja lasten oli elettävä ruumiiden kanssa.
Siitä on vaikea edes kertoa.”
© Pirjo Kemppinen
”Perheeni on turvassa välimatkan päässä”
”Tämä ei ole vain Venäjän ja Ukrainan, vaan Venäjän ja sivistyneen maailman välinen sota.
En usko, että tapaan vaimoani ja lapsiani lähitulevaisuudessa. Luojan kiitos, on kilttejä ihmisiä, jotka pitävät heistä huolta. Minun on helpompi jatkaa työtäni, kun olen varma, että perheeni on turvassa välimatkan päässä.
Ymmärrämme, että pakolaiskysymys on monelle maalle ongelmallinen ja heidän vastaanottaminen vaatii taloudellisia uhrauksiakin.
Olemme kiitollisia, että myös suomalaiset ovat ottaneet vastaan sotaa paenneita ukrainalaisia. Siitä on erittäin suuri apu meille.”
”Puolitoista kuukautta oli kuin yksi musta päivä”
Oleg | Tšernihiv
”Lähdin kotoa aamulla 24.2. enkä ole sen jälkeen palannut. Oli itsestään selvää palata töihin, vaikka olin jo jäänyt eläkkeelle armeijauralta neljä vuotta sitten. Olen maalleni velkaa sen, että käytän saamaani koulutusta ja kokemusta sen hyväksi.
Kaksi päivää sodan alkamisen jälkeen, 26. helmikuuta venäläiset olivat Mykhailo-Kotsiubynsken kylässä, kymmenen kilometrin päässä Tšernihivistä. Ensin kaupunkia tulitettiin miinoilla, sitten sitä lähestyi viitisensataa tankkia. Tykistön lisäksi venäläiset käyttivät Grad-raketinheittimiä, joiden ammuksissa on valtava tuhovoima.
Kaupunkia tulitettiin jokaisen päivän jokaisena tuntina. Puolitoista kuukautta oli kuin yksi musta päivä. Emme tienneet, mikä päivä tai edes vuorokaudenaika kulloinkin oli. Nukuimme suunnilleen puolitoista tuntia vuorokaudessa.
Kun sota oli jatkunut pari viikkoa, loppui kaupungista ruoka. Saimme noin 150 grammaa papuja ja kuivamuonaa vuorokaudessa sotilasta kohden. Siviilit alkoivat antaa meille omistaan, jotkut viimeisensä. Monet vaaransivat henkensä tuodessaan piiritettyyn kaupunkiin ruokaa sen ulkopuolelta.
Ei ollut sähköä. Vettä otimme talojen lämmitysjärjestelmistä.
Paikalliset ukrainalaiset pohjoisessa, lähellä rajaa, keräsivät ja lähettivät tietoja venäläisten liikkeistä. Myös se auttoi.”
”Venäläisillä ei ole mitään, joten he yrittävät vain tehdä pahaa kaikille muille”
”Venäjän armeijan taistelijat eivät olleet koulutettuja varusmiehiä. He räiskivät ympäriinsä, ja joskus näimme heidän ampuvan jopa toisiaan. Internetissä on video siitä, kuinka siviilit varastivat venäläisiltä tankin luovuttaakseen sen Ukrainan armeijalle. Näin monia muitakin vastaavia tilanteita.
Suurin osa venäläisistä taistelijoista ei tiennyt, mitä heidän pitäisi tehdä. He kuvittelivat valtaavansa Ukrainan kolmessa päivässä. Heillä oli mukanaan univormut voiton päivää ja sen paraatia varten.
Venäläisten upseerienkin taso oli surkea.
Venäläiset varastivat taloista tavaroita, alusvaatteita ja koirankoppejakin, mutta eivät esimerkiksi osanneet käyttää uunia tai sähköllä toimivaa vedenkeitintä, vaan laittoivat sen kaasuliedelle. He luulivat, että juomavesi otetaan vessanpöntöstä. Asfalttiakaan eivät olleet ikinä nähneet.
Jopa ne ukrainalaiset, jotka aiemmin olivat venäläismielisiä, näkivät todellisuuden. Venäläisillä ei ole mitään, joten he yrittävät vain tehdä pahaa kaikille muille. Jos he tulisivat Suomeen, he tekisivät saman teille.”
”Sodan aikana on unohdettava pelko ollakseen vahva”
”Haluamme olla vapaita ja asua Euroopassa. Länneltä saamamme aseapu antaa meille mahdollisuuden voittaa. Jos emme voita, Venäjä hyökkää seuraavaksi Puolaan, Baltiaan ja Suomeen.
Lähetin vaimoni turvaan sodan alussa, mutta hän palasi, ja sanoi, ettei ikinä jätä minua.
Poikamme on sotilas. Alussa oli raskasta, koska emme tienneet toistemme sijaintia.
Sodan aikana on unohdettava pelko ollakseen vahva. Moni ei ymmärrä, kuinka vaikeaa se tunnetasolla on. Ei voi tunnustaa edes itselleen, että tämä päivä voi olla viimeinen.
Sodan aikana vanhenee nopeasti.
Vaikeita hetkiä ovat olleet siviilien evakuoimiset. Venäläiset tuhosivat aivan tavallisia taloja lähiöissä, pommittivat ja polttivat.
Eräästä paikasta kuljetimme loukkaantuneen miehen ja hänen vaimonsa sairaalaan. Autoa tulitettiin ja suojasin naista kehollani. Perillä aloin nauraa ja kysyin: Mitä luulet, että olisit tehnyt, jos olisin asettunut päällesi makaamaan viikko sitten?
Palasin samaan paikkaan pelastamaan osittain tuhoutuneessa autossa näkemääni koiraa. En löytänyt sitä.
Tyttäremme asuu Puolassa. Hänen tyttärensä, ensimmäinen lapsenlapseni syntyi sodan alettua. Meidän piti lähteä tyttäremme luokse 30. maaliskuuta. Liput olivat ostettuina, mutta sitten alkoi sota. En ole vieläkään saanut lastenlastani syliini. Kuvista näen, että hän istuu jo.
Olen pitänyt päiväkirjaa koko sodan ajan. Ehkä sen päätyttyä kirjoitan kirjan ja kerron asioita, joita en vielä voi.”
Turvallisuussyistä vain haastateltavan etunimi mainitaan eikä hänen kuvaansa julkaista.
